Mauno Manninen
| Mauno Manninen | |
|---|---|
 Mauno Manninen kesällä 1937. |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Erkki Mauno Gustaf Manninen |
| Syntynyt | 26. kesäkuuta 1915 Helsinki |
| Kuollut | 14. syyskuuta 1969 (54 vuotta) Kangasniemi |
Erkki Mauno Gustaf Manninen (26. kesäkuuta 1915 Helsinki – 14. syyskuuta 1969 Kangasniemi) oli suomalainen teatterinjohtaja, teatteriohjaaja, taidemaalari ja runoilija. Hänet muistetaan erityisesti Intimiteatterin perustajana ja johtajana.[1]
Mannisen vanhemmat olivat runoilija Otto Manninen ja kirjailija Anni Swan. Hänen isoveljiään olivat tietokilpailuista tutuksi tullut Antero Manninen ja runoilija Sulevi Manninen.[1]
Manninen perusti Intimiteatterin vuonna 1949 ja kulutti kaikki rahansa ja suuren osan äitinsä rahoja siihen. Hän velkaantui pahasti ja ajautui riitoihin veljensä Anteron kanssa. Manninen oli tunnettu henkilö kulttuuripiireissä ja hänen tuttujaan olivat muun muassa Lasse Pöysti, Aarre Simonen, Matti Kekkonen, Kari Suomalainen, Erik Tawaststjerna ja presidentin adjutantti Urpo Levo.[2]
Manninen oli vuodesta 1965 alkaen naimisissa korkea-arvoisen natsijohtaja Reinhard Heydrichin lesken Lina Heydrichin kanssa. He erosivat lyhyen liiton jälkeen,[3] ja Manninen eli lopun elämänsä menemättä uusiin naimisiin. Hän asui Kangasniemellä suvussaan kulkeneessa Kotavuori-huvilassa.
Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mauno Manninen syntyi runoilija-suomentaja Otto Mannisen ja satukirjailija Anni Swanin kolmantena poikana juhannuksena 1915. Ensimmäiset vuotensa hän vietti maalla, Otto Mannisen synnyinpitäjässä Kangasniemessä perheen Kotavuori-nimisessä huvilassa. Perhe oli siirtynyt kotikaupungistaan Helsingistä huvilalle äiti Annin heikkojen keuhkojen vaatiessa terveempää ilmanalaa. Otto-isä puolestaan oli saanut apurahan Homeroksen Ilias-suomennosta varten.[4]
Manninen aloitti oppikoulun Suomalaisessa yhteiskoulussa vuonna 1924. Valmistavista opinnoista ei ole muuta tietoa, kuin että hänellä oli ollut edellisenä vuonna sveitsiläissyntyinen kotiopettaja. Koululaisena Manninen oli korkeintaan keskitasoa, mutta aktiivinen toimija luokkatoveriensa keskuudessa. Hänet valittiin lukion alkuvaiheissa luokan hallituksen johtoon. Maalausopinnoista on mainintoja jo kouluajalta.[4]
Ylioppilaaksi Mauno Manninen tuli vuonna 1934. Hän aloitti matematiikan opinnot Helsingin yliopistossa mutta alkoi vähitellen miettiä alan vaihtoa. Ajatus muotokuvamaalarin urasta kiehtoi Mannista yhä suuremmissa määrin ja häneltä löytyy useita eri muotokuvia, jotka hän on maalannut mm. sedästään Rikhard Mannisesta 1930-luvulta. Opinnot Ateneumissa hän aloitti vuonna 1937. Ateneumissa hän tutustui mm. Kari Suomalaiseen, joka sittemmin on tullut tunnetuksi pilapiirtäjänä. Jätettyään opinnot Ateneumissa Manninen hakeutui taidemaalari Tyko Sallisen yksityisoppilaaksi.[4]
Sotavuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Talvisotaan Mauno Manninen ei vanhan polvivaivansa vuoksi osallistunut, mutta jatkosodan alkaessa hän sai palvelukseenastumismääräyksen. Hänet sijoitettiin ilmansuojelukomppaniaan, jonka tehtävänä oli huolehtia järjestyksestä Helsingissä. Vuosina 1941-1942 hänet määrättiin toiseen komppaniaan "tehtävänään maalaaminen". Hänen tiedetään valokuvien ja säilyneiden maalausten perusteella maalanneen esimerkiksi Karjalassa, Petsamossa ja Liinahamarissa. [4]
Vuonna 1944 armeija kielsi pommitusjälkien kuvaamisen ja maalaustehtävät loppuivat Manniselta siihen. Kirjeessään isälleen Otto Manniselle Mauno kertoo näyttäneensä sodan aikana syntyneitä kirjoituksiaan kustantaja Yrjö Jäntille, joka oli Mannisen hämmästykseksi osoittanut suurta kiinnostusta runoihin. Mannisen runokokoelma Rautaiset tornit ilmestyi syksyllä 1944. Arvostelut runokokoelmasta olivat pääosin myönteisiä.
Rauhan tultua Mauno Manninen seurusteli kirjallisissa seurapiireissä. Tuttavapiiriin kuuluivat mm. Sirkka Selja, Anja Vammelvuo, Eila Kivikk'aho, Olavi Paavolainen ja Jarno Pennanen. [4]
Teatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kulttuuriperheeseen kuulumisen ansiosta teatterikäynnit olivat kuuluneet Mauno Mannisen elämään pienestä pitäen. Isä Otto Manninen oli ollut mukana Kansallisteatterin toiminnassa ja Kansallisteatterin pitkäaikainen johtaja Eino Kalima oli Mannisten perhetuttavia. Sodan jälkeen vuonna 1946 Manninen lähti taideopiskelijaksi Tukholmaan ja maalaamisen lisäksi vietti runsaasti aikaa teatteriesityksiä seuraten. Hän tuli tutuksi myös ruotsalaisten teatteripiirien kanssa. Eino Kaliman kanssa käydystä kirjeenvaihdosta ilmenee, että Manninen seurasi Dramatenin esityksiä sillä silmällä, että niistä voisi tulla Kansallisteatterin tulevaa ohjelmistoa. Teatterin lisäksi Manninen osallistui maalauksillaan useisiin eri taidenäyttelyihin vuosina 1946-1948. [4]
Vuonna 1949 Manninen esitteli Kalimalle sveitsiläisen tuttavansa Max Frischin näytelmän Kiinan muuri. Näytelmää harjoiteltiin Mannisen Kauppiaankadun ateljeessa. Rooleissa olivat nuoret päätähdet Eeva-Kaarina Volanen ja Tarmo Manni ja muissa rooleissa Aku Korhonen, Ella Eronen, Ansa Ikonen, Ekke Hämäläinen ja Lasse Pöysti, Mannisen tuttava jo sota-ajalta. Kaikki esitykset olivat loppuunmyytyjä, mutta esitykset lopetettiin yhtäkkiä vain yhdentoista esityksen jälkeen. Syy lopettamiselle ei ole tiedossa. [4]
Intimiteatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kiinan muuri -näytelmän lopettamisen jälkeen Manninen tarjosi Kansallisteatterille ohjausta näytelmäkirjailija Jean Racinen Britannicus-näytelmään, mutta vastaukset olivat kielteisiä. Kansallisteatterissa oi parhaillaan menossa johtajan vaihdos Eino Kaliman ja Arvi Kivimaan välillä. Manninen sai ohjata Svenska Teaterniin ystävänsä Stig Dagermanin näytelmän Det härliga jordelivet vuonna 1950. Kellariteatterit olivat sodan jälkeen yleistyneet ympäri Eurooppaa.[5] Manninen halusi perustaa oman teatterin. Taustalla oli mahdollisesti ajatus näytelmäkirjailija August Strindbergin 1900-luvun alussa perustamasta Intima Teaternista.
Toiseksi perustajaksi Manninen sai näyttelijä Emmi Jurkan ja mukaan lähtivät myös hänen poikansa Jussi Jurkka ja myöhemmin myös Sakari Jurkka. Tukijoiksi kaunopuheinen Manninen puhui mukaan monia yhteiskunnallisia vaikuttajia. Vuonna 1951 taustalle perustettiin Intiimiteatterin Kannatusyhdistys ry, jonka perustamiskirjassa mainittuja nimiä ovat mm. Ahti Karjalainen, Alvar Aalto, Väinö Leskinen, Erik Tawaststjerna ja Väinö Aaltonen. Teatterin johtokunnassa varapuheenjohtajana oli myös K.A. Fagerholm. Aikalaiskritiikin mukaan sosiaalidemokraattinen puolue ja maalaisliittolaiset olivat teatterin johtokunnassa edustettuina sen mukaan, mitkä olivat poliittiset konjunktuurit. Intimiteatteri oli aikansa kulttuuritapaus, josta kirjoitettiin paljon lehdistössä.[6]
Teatterilta puuttui aluksi oma esitystila, Ensimmäiset esitykset olivat Kauppakorkeakoulun Ylioppilaskunnan salissa Pohjoisella Rautatienkadulla, myöhemmin myös Svenska Teaternissa ja Oopperassa. Kesällä 1952 tilaksi järjestyi Ratakatu 9 rakennettu uusi Insinööritalo ja sen kellaritilassa toimiva juhlasali. Näyttelijäkaarti vahvistui samana vuonna, kun Kansallisteatterista siirtyi Intimiteatterin piiriin Lasse Pöysti, Ritva Arvelo, Toivo Mäkelä, Irma Seikkula, Pia Hattara ja Pentti Irjala.[4] Muita Intimiteatterissa ensimmäisinä vuosina esiintyneitä olivat Tiina Rinne ja Paavo Jännes. Yleisradion Radioteatteri sijaitsi Ratakadun läheisyydessä ja Radioteatterin näyttelijöitä käytettiin ahkerasti Intimiteatterin tuotannoissa.[6]
Intimiteatterin nimekkäimpiä tuotantoja ovat Emmi Jurkan ja Jussi Jurkan tähdittämä Henrik Ibsenin Kummittelijat, Gustav von Numersin Kuopion takana, Jussi Jurkan esittämä Bobosse ja useat bulevardikomediat.[5]
Intimiteatterin taiteellisena tavoitteena oli toisen perustajan Emmi Jurkan sanojen mukaan halu palata teatterin alkuperäiseen lähtökohtaan, kirjailijan tekstiin ja näyttelijän työhön. Tavoitteena oli antaa eri näytelmille niin pitkä harjoitusaika kuin ne vaativat, jonka seurauksena vuodessa olisi vain muutama ensi-ilta eikä useita, kuten sen ajan muissa teattereissa.[6]
Intimiteatteri toimi Mannisen jälkeen vielä Saulo Haarlan ja Matti Raninin johtamana. Insinööritalolta lähdön jälkeen esityspaikkoina oli mm. Hankenin juhlasali, Vanhan ylioppilastalon juhlasali ja lopulta 1980-luvulla Itä-Pasilassa ollut näyttämö, joka sittemmin tunnetaan Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilana. Intimiteatteri lopetti toimintansa 1980-luvulla. [5]
Mauno Manninen persoonana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mauno Manninen oli tunteita herättävä persoona. Näyttelijä Jussi Jurkka kuvasi Mauno Mannista seuraavin sanoin: "Mauno oli loistava esimerkki siitä, miten nerous ja hulluus yhtyvät." Manninen itse jakoi mielellään ihmiset kolmeen eri ryhmään: hirmuihin, pukkeihin ja kastrulleihin. Hirmut olivat henkisesti muiden yläpuolella, pukeista tuli virka- ja valtiomiehiä ja kastrullit saivat hoitaa toisarvoisen ja likaisen työn muiden puolesta.[7]
Ohjaajana Manninen aiheutti päänvaivaa muille produktiolaisille. Emmi Jurkka kuvaa ohjaustilannetta Strindbergin Uninäytelmässä 1950-luvun alussa: "Uninäytelmä oli yksi Maunon lempikappaleista, mutta hänellä oli siitäkin hyvin originellit ja vaikeaselkoiset näkemykset. Harjoitukset olivat useimmiten aivan kaoottisia. Mauno puhui ja puhui ja analysoi analysoimasta päästyään. Käsitimme kyllä, että hän tavoitteli jotakin todella suurta ja syvää näkemystä, mutta meillä ei ollut kykyä sisäistää sitä. Me emme kerta kaikkiaan olleet samalla tasolla hänen kanssaan." Uninäytelmä ei koskaan valmistunut ensi-iltaan ja ainoana näytelmänä Mauno Mannisen ja Intimiteatterin historiassa se jäi kesken.[6]
Myöhemmin Mannisella oli lisääntyvässä määrin ongelmia sekä alkoholin että lääkkeiden väärinkäytön suhteen. Myös erilaiset rahavaikeudet rasittivat elämän loppupuolta. Hän vietti elämänsä viimeiset vuodet Kotavuoren huvilalla, jossa hän kuoli syyskuussa 1969.[4]
Runokokoelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Rautaiset tornit (WSOY 1944)
- Kaks silmää vain (WSOY 1965)
Ohjaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kiinan muuri (Kansallisteatteri 1949)
- Det härliga jordelivet (Svenska Teatern 1950)
- Kurittomat vanhemmat (Jean Cocteau, Intimiteatteri 1951)
- Kummittelijat (Henrik Ibsen, Intimiteatteri 1951)
- Britannicus (Jean Racine, Intimiteatteri 1952)
Maalaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Antero Manninen (muotokuva, 1934)[4]
- Siviä Puikkonen (muotokuva, 1930-luku)[4]
- Ananias Puikkonen (muotokuva, 1930-luku)[4]
- Rikhard Manninen (muotokuvat 1934, 1940, 1949)[4]
- Maisema Laatokalta (1941)[4]
- Näkymä sisäpihalle (1940-luku)[4]
- Liinahamari (useita maalauksia,1943)[4]
- Petsamo (1943)[4]
- Kolosjoen nikkelikaivos (1943)[4]
- Pesäpallon pelaajat (1945)[4]
- Näkymä Tukholmasta Södermalmin itäpuolelta Hammarbyhamnen (1946)[4]
- Naamiot [4]
- Anni Swan (muotokuva)[4]
- Otto Manninen (muotokuva)[4]
Suomennoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Jean Racine: Britannicus. Intimiteatteri, Helsinki 1952
- Euripides: Bakkhantit. WSOY 1967
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Koski, Pirkko: Manninen, Mauno (1915–1969) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 20.10.2002. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 25.12.2015.
- ↑ Manninen, Tuomas: Kun huvilassa kummittelee. IS Mökki, 26.4.2008.
- ↑ Lina Manninen. Der Spiegel, 1966, nro 29. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 14.11.2010.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w Arjava, Hellevi.: Mauno Mannisen monet kasvot. Ihminen julkisuuskuvansa takana.. Books on Demand GmbH, Helsinki., 2016.
- ↑ a b c Lounela, Pekka & Tainio, Ilona.: Mauno Manninen ja hänen Intiimiteatterinsa. Tammi, 1988.
- ↑ a b c d Pakkanen, Outi: Rakas Emmi. Otava, 1985.
- ↑ Pakkanen, Outi: Rakas Emmi, s. 199. Otava, 1985.
| ||||||||||||||
