Tyko Sallinen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Tyko Konstantin Sallinen (14. maaliskuuta 1879, Nurmes18. syyskuuta 1955) oli suomalainen ekspressionistinen taidemaalari.[1] Hän oli Suomen uudemman taiteen murroskauden näkyvimpiä ja määräävimpiä hahmoja.[1]

Sallinen oli suomalaisten ekspressionistien itseoikeutettu henkinen johtaja, ja hänen ympärilleen syntyi Marraskuun ryhmä vuonna 1916. Nuoret taiteilijat pitivät tuolloin päämajaansa Brondinin kahvilassa. Hänen vaikutuksensa oli huomattava myöhemminkin, kuten marraskuun ryhmän perillisenä perustettuun lokakuun ryhmään.[1]

Sallisen taide ja persoona herättivät kohua. Häntä pidettiin maalaustaiteen perinteiden murskaajana. Sallisen maalaustapaa pidettiin brutaalina ja eikä ymmärtäjiä ollut paljon.[2]

Sallisella on ollut suuri vaikutus suomalaisen maalaustaiteen kehitykseen 1900-luvun alkupuolella. Hän yhdisti taiteessaan ajankohtaiset ulkomaiset virtaukset ja suomalaisen taiteen perinteen.[2]

Taiteellinen ura ja tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sallinen aloitti opiskelun 23-vuotiaana Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa vuonna 1902. Sallisen opettajia olivat muun muassa Albert Gebhard ja Väinö Blomstedt.[2]

Sallinen lopetti opiskelun muutaman vuoden kuluttua ja matkusti Kööpenhaminaan saatuaan apurahan. Hän asui Tanskassa helsingöriläisen räätälimestari Rydengin luona. Taiteesta kiinnostunut Rydengin kodista tuli nuorten taiteilijoiden tukikohta, ja hän alkoi Sallisen ansiosta kerätä modernia taidetta.[2]

Vuonna 1909 hän matkusti Pariisiin, ja matkasta tuli käännekohta hänen urallaan. Sallinen sai vaikutteita muun muassa fauvisteilta opiskellessaan Ranskassa.[1]

Sallinen työskenteli vuoteen 1912 asti vuoroin Suomessa, vuoroin ulkomailla. Hänen palattuaan keväällä 1912 Sallinen laittoi esille toistakymmentä fauvistista maalausta ryhmänäyttelyyn.[2] Sallisen vahva ekspressionismi sai arvostelijoilta ristiriitaisen vastaanoton. Realismista poikkeavat värit ja rujot ihmiskuvat herättivät närkästystä.

Näyttely sai aikaan ensimmäisen "sodan" Salliseen liittyen. Hän myös tuli poistetuksi taiteilijaseuran kokouksesta, koska nimitti puheenjohtaja Akseli Gallen-Kallelaa paskahousuksi. Maalausten huonon vastaanoton vuoksi Sallinen matkusti Yhdysvaltoihin tarkoituksenaan kuvittaa amerikansuomalaisia työväenlehtiä.[2]

Sallinen palasi kotimaahan jo seuraavana vuonna ja teki sopimuksen taidekauppias Gösta Stenmanin kanssa. Sallinen sai säännöllisen kuukausitulon ja maalaustarvikkeita. Etuja vastaan hän sitoutui luovuttamaan Stenmanille koko tuotantonsa. Sallisen näyttelyt olivat Stenmanin taidesalongissa, kunnes Stenman vuonna 1927 siirsi toimintansa Tukholmaan.[2]

Sallisen maalaus Kääpiö oli esillä taideyhdistyksen kevätnäyttelyssä 1915, mistä syntyi toinen "sota" Sallisesesta. Gösta Stenman myös lahjoitti Saaren Anni-maalauksen Ateneumiin, mutta se palautettiin.[2]

Vuoden 1916 aikoihin hän vaihtoi kirkkaat värinsä tummiin. Tyko Sallisen tunnetuimmat ja merkittävimmät työt, kuten "Jytkyt" ja "Hihhulit" syntyivät 1910-luvun lopulla. Tämän kiihkeän kauden jälkeen Sallisen tuotanto oli sovinnaisempaa ja seesteisempää kuin aiemmin.

Hihhulit oli esillä Ateneumissa ja Suomen taiteen näyttelyssä Kööpenhaminassa. Se ostettiin Ateneumin kokoelmiin vuonna 1923. Joitakin vuosia myöhemmin se siirtyi Malmön taidemuseoon.[2]

Sallinen pyrki tietoisesti rikkomaan kultakauden maalarien luoman ihmiskuvauksen mallin. Salliselle rytmi, naivistisuus ja primitiivisyys oli tärkeämpää kuin suora realismi. Hän ei pyrkinyt sulavuuteen eikä eleganssiin. Tito Collianderin mukaan hän pyrki vapauttamaan värin varjojen ja vastakohtien taakasta.[2]

Rosoisuudessaan Sallisen taide oli kuitenkin suhteellisen hienostunutta. Hänen töissään myös perinteet ja kansallisromanttiset ajatukset taiteesta saivat uusia maalauksellisia keinoja.[2]

Sallinen piti säännöllisesti yksityisnäyttelyitä ja osallistui yhteisnäyttelyihin kuolemaansa asti. Vuonna 1949 hän sai professorin arvonimen.[2]

Yksityiselämä ja elämänvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sallinen oli räätäli Antti Sallisen ja Johanna Sallisen esikoinen. Lapsuutensa hän eli Haaparannassa, jossa hän kävi neljä luokkaa lyseota ja oppi isältään räätälinammatin.

Hänen isänsä oli lestadiolainen käännyttäjäpappina tunnettu mies. Isä kuritti poikaansa opettaakseen nöyryyttä. Isä ei antanut tilaa taideharrastuksille eikä suvainnut "maallista koreutta". Sallinen karkasi kotoa 14-vuotiaana. Myöhemmin Sallinen teki isästään maalauksen, mutta heidän välinsä eivät koskaan lämmenneet.

Jonkin aikaa Sallinen elätti itsensä kiertävänä räätälikisällinä. Työskennellessään Tukholmassa hän kiinnostui kuvataiteesta, oopperasta ja kirjallisuudesta ja hakeutui opiskelemaan taidetta.

Sallisen ensimmäinen vaimo Helmi Vartiainen oli mallina monissa hänen maalauksissaan esiintyvälle "Mirrille". Heille syntyi kaksi tytärtä, Eva ja Taju Sallinen. Avioliitto alkoi 1909 ja päättyi 1916, jolloin nuorimmainen tytär Taju määrättiin äidilleen molempien vanhempien vastustuksesta huolimatta. Myöhemmin Sallinen muutti tyttären kanssa asumaan Tykon "Krapula"-nimiseen ateljeehen Hyvinkäälle. "Krapula"-ateljeen vieressä oli samana vuonna 1916 valmistunut taiteilija Jalmari Ruokokosken ateljeetalo "Humala".[3]

Sallisen herättämä kohu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyko Sallisen taide ja persoona kohahduttivat suomalaista taide-elämää hänen eläessään ja vielä hänen kuoltuaankin. Elinaikanaan hänen taideteoksensa aiheuttivat paljon kritiikkiä rumuudellaan ja rujoudellaan. Monien mielestä ei ollut hyvä kuvata suomalaisia niin rujolla tavalla, kuin Sallinen sen teki. Sallisen maalaustapaa pidettiin raakana ja brutaalina. Hän otti kuvaukseensa mukaan ajan henkeä niin sisällissodasta, kuin puutteesta ja omista tunteistaan. Sallista pidettiin suomalaisen maalaustaiteen perinteiden murskaajana. Kuitenkin hänen maalauksissaan toteutuvat suomalaiset kansallisromanttiset ajatukset uudella tavalla.

Hänelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke vuonna 1942 ja professorin arvonimi vuonna 1948.[4]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maalauksia:

  • Alaston 1911
  • Mirri mustassa puvussa 1911
  • Pyykkärit 1911
  • Kevättalvi 1914
  • Omakuva 1914
  • Tukaattityttö 1914
  • Ruokokoski maalaa 1916
  • Kauppiaan tyttäret 1917
  • Kilpajuoksu 1917
  • Puunhakkaaja 1917
  • Rouva Kallion muotokuva 1917
  • Vådö 1917
  • Hihhulit 1918
  • Jytkyt 1918
  • Maalaisukko, osatutkielma Hihhuleihin 1918
  • Tutkielma Tappeluun III 1920

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Laitila, Inka-Maria: Tukaattityttö: Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen. WSOY 2002.
  • Saarikivi, Sakari: Sallinen – Suomen modernin maalaustaiteen tienraivaaja. Otava 1960.
  • Salla, Irja: Isä ja minä: muistelmia Tyko Sallisesta. WSOY 1958.
  • Colliander, Tito: Sallinen. 1948, W+G 1979.
  • Hellaakoski, Aaro: T.K. Sallinen – tutkielma. 1928

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Otavan Iso Fokus, Kertovasti kuvitettu 8-osainen tietosanakirja, Osa 6, s. 3684, Otava 1974 ISBN 951-1-01236-3

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]