Tarmo Manni

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Valentin Vaala ohjaa Tarmo Mannia ja Ansa Ikosta 1950.

Tarmo Manni (30. heinäkuuta 1921 Saarijärvi24. syyskuuta 1999 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Manni valmistui Suomen Teatterikoulusta vuonna 1945 ja sai heti kiinnityksen Helsingin kansanteatteriin. Hänen uransa näyttelijänä kesti 44 vuotta, joista 41 vuotta hän työskenteli Suomen Kansallisteatterissa. Yksi Mannin tunnetuimmista myöhemmistä teatterirooleista oli Nikolai Gogolin Mielipuolen päiväkirja. Jäähyväisnäytännössään Kansallisteatterissa Manni ainoastaan istui näyttämölle kannetulla tuolilla musiikkia kuunnellen.

Muuntautumiskykyinen ja vahvasti omaleimainen Tarmo Manni näytteli myös useissa elokuva- ja televisiorooleissa. Hänelle myönnettiin professorin arvo vuonna 1982. Pro Finlandia -mitalin hän sai 1973.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jussi ja Emma Mannin perheen viides lapsi sai nimensä jäänmurtaja Tarmon mukaan. Jäänmurtajan kaima syntyi kotisaunassa Kalmarin kylässä Saarijärven pitäjässä. Kalmarin kylässä Suomen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg oli viettänyt nuorena opiskelijana kesiään, seikka joka erotti Kalmarin pitäjän muista kylistä. Kaikkiaan Mannin perheeseen siunaantui yksitoista lasta. Mannin perheen mökki oli kansakoulun portin vieressä, mutta siitä huolimatta lapset eivät päässeet kouluun varsinkaan kurakelillä — heillä kun ei ollut kenkiä.

Elämänsä aamunkoitossa tuleva taiteilija teki paimenen töitä. 13-kesäisenä hänet pestattiin rengiksi Soljalaan, Jalmari Iso-Aholan maatilalle Kalmarin kylässä. Tarmo päätyi kuitenkin sisätöihin Soljalan emännän, Helmi Iso-Aholan avuksi. Jalmari Iso-Ahola kiinnitti huomiota nuoren apulaisensa näyttelijän lahjoihin. Lannevedellä sikäläinen nuorisoseura Sampo tarjosi mahdollisuuden näyttämötaiteen harrastamiseen. Iso-Aholan lisäksi Tarmon näyttelijänuraa avittivat isäntä Markku Oksanen ja tehtailija Eeti Hänninen. Heiltä Tarmo Manni sai taloudellisen tuen lisäksi Krishnamurtin tyylisen teosofisen maailmankatsomuksensa. Jyväskyläläinen näyttelijä, lausuja ja puheopettaja Terttu Pajunen-Kivikäs näki Tarmon nuorisoseuran lavalla ja kysyi: "Kuka tämä ihme on?" Tarmo alkoi käydä Jyväskylässä lausuntatunneilla; tammikuussa 1939 hän voitti ensimmäisen palkinnon Keski-Suomen nuorisoseurojen kulttuurikilpailujen lausuntakilpailussa.

Teatterikoulua sodan varjossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pajunen-Kivikäs auttoi Tarmo Mannia pääsemään vastaperustettuun Suomen Teatterikouluun 1943. Kahdeksankymmenen pyrkijän joukossa oli Mannin lisäksi vain muutama mies. He olivat rintamalla haavoittuneita, kuten Ekke Hämäläinen, tai alaikäisiä, kuten Matti Tapio. Muuten koulun oppilaskunta oli sangen naisvoittoista, kuten Ritva Arvelo, Pia Hattara, Marja Korhonen, Aune Kolehmainen ja Aino Mantsas. Manni poikkesi useimmista hakijoista siinä, että hän oli syvältä maaseudulta eikä ollut käynyt edes kansakoulua loppuun. Muut olivat käyneet oppikoulua ja osa oli ylioppilaita. Aukot koulusivistyksessä Manni paikkasi luontevalla käytöksellään. Hänen erityinen vahvuutensa jo teatterikoulussa oli kehon kielen hallinta. Tilanteita ja tunteita hän ilmensi taitavasti koko olemuksellaan. Koulussa kävi myös selväksi, että Manni halusi olla muiden ylitse loistava diiva eikä vain yksi osa esityksen kokonaisuutta.

Manni oli aseistakieltäytyjä, hänen teosofiseen elämänkatsomukseensa kuului elämän puolustamisen periaate. Hän oli myös kommunisti, muttei koskaan liittynyt kommunistiseen puolueeseen tai sen sisarpuolueisiin. Jatkosodan syttyessä aseistakieltäytyminen vei Mannin kuulusteluihin ja sitä myöten vankilaan, josta hänet siirrettiin mielisairaalaan. Hänet luokiteltiin mielisairauden perusteella armeijaan kelpaamattomaksi. Sodan jälkeen aseistakieltäytyjiin ei suhtauduttu juuri suopeammin. Mannin ikätoverit olivat katsoneet kuolemaa silmiin vuosien ajan rintamalla. Manni — vahva ja terve nuori mies — ei ollut kärsinyt yleisen näkökannan mukaan paljonkaan.

Kolme vuotta Kansanteatterin riveissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teatterikoulun ensimmäinen vuosikurssi valmistui keväällä 1945. Manni aloitti uransa Kansanteatterissa, jossa hän viihtyi kolme vuotta. Hän ei ollut hakenut Kansanteatteriin, vaan hänet oli kutsuttu sinne. Teatteritaiteella oli selkeä sosiaalinen tilaus suursodan murjomassa Suomessa. Mannin Kansanteatterin-kauden rooleista mieleenpainuvin oli nimiosa Sirkka Seljan esikoisnäytelmässä Eurooppalainen. Lavastukseen kuuluneet jääkimpaleet sulivat näyttämölle ja kastelivat "jäätikön" reunalla istuneen Mannin, minkä seurauksena hän sai keuhkokuumeen. Tuolloin se oli tappava tauti, mutta Tukholmasta tuotiin lentoteitse vastakeksittyä penisilliiniä, joka pelasti taiteilijan hengen.

Tuohon aikaan teatteria tekivät ennen kaikkea näyttelijät, ohjaajien merkitys oli vähäisempi. Mannilla oli ominaisuudet, joita ajan teatteri ihannoi: hän oli liikunnallisesti lahjakas, pitkä ja solakka. Hän oli ehdoton diiva. Helsingin Sanomien kriitikko Toini Havu arvioi Mannin suoritusta Leo Tolstoin Elävässä ruumiissa, jossa Mannilla oli Ivan Petrovitšin osa: "– – siinä hänen korkeajännitteinen, pateettinen ja laajoja ulkonaisia eleitä rakastava laatunsa oli oikealla paikallaan."[1]

Kansallisteatterin vuosikymmenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kevättalvella 1948 Suomen Kansallisteatterin johtaja Eino Kalima soitti Tarmo Mannille houkutellakseen tämän liittymään teatterinsa riveihin. Seuraavana syksynä alkoi Mannin yli neljä vuosikymmentä kestänyt ura Kansallisteatterissa. Hänen ensimmäinen näytelmänsä maineikkaassa teatterissa oli Gerard Savoryn komedia Salaperäiset vieraat. Kaliman Anton Tšehov -projekti toi Mannille suuria rooleja ja upean vastanäyttelijän, Eeva-Kaarina Volasen. Syksyllä 1948 "Kansalliseen" siirtyi myös Mannin hyvä ystävä, näyttelijä Kyllikki Forssell Ruotsalaisesta teatterista.

Keväällä 1949 Mannilla oli keskeinen osa Mauno Mannisen ohjaamassa Max Frischin huvinäytelmässä Kiinan muuri. Samaan aikaan Manni ja Manninen suunnittelivat Intimiteatteria. Manni harkitsi toden teolla Kansallisteatterin jättämistä vuonna 1952 ja siirtymistä uuden ajan airueeksi julistautuneeseen Intimiteatteriin. Hänen välinsä Kansallisteatterin uuteen johtajaan, Arvi Kivimaahan olivat tulehtuneet. Kivimaa ei sulattanut Mannin sodanaikaista aseistakieltäytymistä eikä hänen poliittisia mielipiteitään. Manni kuitenkin päätti jäädä. 1954 hän oli mukana Kansallisteatterin lisärakennuksen avajaisensi-illassa. Sakari Puurusen ohjaama Tennessee Williamsin näytelmä Lasinen eläintarha oli suurmenestys. Kivimaan ollessa johtajana Mannilla oli kuutisen vuotta kestänyt kausi, jolloin hän sai lähinnä pikkuosia. Manni ei näitä pikkuosia juuri arvostanut, ja hän katsoi että Kivimaa oli "hyllyttänyt" hänet. Kostoksi hän alkoi pilkata Kivimaata joka taholla.

Tarmo Manni pysyi pitkään hoikkana, mutta jatkuva herkuttelu ja vähäinen liikunta saivat hänet lihomaan keski-iän kynnyksellä. Hän yritti peittää vatsansa kureliiveillä ja teippasi ympärilleen idealsiteitä näyttääkseen solakalta. Tämän vuoksi hän oli kankeanoloinen näytellessään Konstantin Trepljovin roolin Anton Tšehovin Lokissa 40-vuotiaana. Mannin 25-vuotisnäyttelijäjuhlan juhlanäytelmä oli Leikin loppu, jossa hän tulkitsi komentelevan Hammin osan. Leikin loppua pidettiin ajan hengen mukaisesti yhteiskunnallisena kannanottona. Mannin viimeinen ensi-ilta oli syyskuussa 1980 Mielipuolen päiväkirja Kansallisteatterin Willensaunan näyttämöllä. Mielipuolen päiväkirja oli myös hänen 35-vuotistaiteilijajuhlansa juhlaesitys samana syksynä. Manni esitti näytelmää kahdeksan vuoden ajan yhteensä 346 kertaa. Hän laihdutti kymmenen kiloa Mielipuolen päiväkirjan ensi-iltaa varten, sillä esitys oli fyysisesti vaativa. Mielipuoli haluttiin myös Keski-Euroopan estradeille. Se sai ulkomaillakin loistavat arvostelut, joita tosin Suomessa yritettiin vähätellä ja mitätöidä.lähde?

Elokuvaura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarmo Mannin elokuvaura alkoi pienellä osalla Valentin Vaalan filmissä Dynamiittityttö vuonna 1944. Filmitähti Mannista tuli 1951. Tuolloin hänellä oli miespääosa Vaalan elokuvassa Gabriel, tule takaisin. Manni näytteli huijaria, joka rakkautta teeskennellen vei monen lemmenkipeän vanhanpiian säästöt. Vastanäyttelijöinään hänellä oli elokuvatyön vahvat ammattilaiset Emma Väänänen, Salli Karuna ja Ansa Ikonen. Matti Kassilan elokuvassa Professori Masa Manni tulkitsi kommunistiagitaattori Eemelin vahvasti tyypitellen. Edvin Laine oli joutunut usein Mannin pilkkaavien imitaatioiden kohteeksi. Hän antoi kostoksi Mannille Honkajoen roolin vuonna 1955 valmistuneessa elokuvassaan Tuntematon sotilas. Rooli oli pienehkö ja se supistui vielä leikkausvaiheessa. Muun muassa Honkajoen kuulustelukohtaus poistettiin. Honkajoki oli hieman tärähtänyt pasifisti ja ikiliikkujankeksijä — roolin oli tarkoitus nolata Tarmo Manni. Siitä tuli kuitenkin taiteellinen voitto. Mannin tulkinta Honkajoesta on sekä traaginen että koominen, osa suomalaista elokuvahistoriaa.

Onnistuneista elokuvatöistä huolimatta Manni oli ennen kaikkea näyttämötaiteilija. Elokuvakameralle hänen näyttelijänlaatunsa oli hieman vieras. Hän suoriutui filmitöistään parhaiten silloin, kun sai tulkittavakseen vahvan tyypin, kuten tasavallan presidentin Matti Kassilan elokuvassa Jäähyväiset presidentille vuonna 1987. Vuonna 1979 Kassila ohjasi elokuvan Natalia, josta hän joutui leikkaamaan Mannin kokonaan pois. Myös Rauni Luoman osa leikattiin pois Nataliasta. Elokuvasta olisi tullut liian pitkä, ja Mannin hullu taiteilija sekä Luoman ulkoministeriön hallitussihteerin äiti voitiin poistaa kokonaisuuden kärsimättä. Kaikkiaan Manni näytteli noin puolessa sadassa elokuvassa.

Armoitettu esiintyjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manni esiintyi mielellään myös teatterin ulkopuolella: kahvikutsuilla, raitiovaunuissa tai vaikkapa Elannon maitokaupassa. Kaikki tilanteet olivat hänelle potentiaalisia esiintymistilaisuuksia. Ystävänsä Rauha Puntin kanssa Manni harrasti "reklaamikävelyjä" Helsingin Aleksanterinkadulla. He pyrkivät herättämään huomiota ja esiintymään mahdollisimman hurmaavasti julkisella paikalla. Manni osasi ja halusi sekoittaa totunnaisia kuvioita. Toisaalta epäviralliset esiintymiset antoivat hänen hallita tilanteita. Kahden kesken Manni oli rauhallinen ja luotettavan tavallinen; kun seuraan liittyi kolmas, hän aloitti välittömästi esiintymisen. Teatterin pitkät kesälomat saattoivat olla Mannille hankalia, ellei ollut teatterikiertueita tai elokuvatyötä — silloin piti herättää kiusallista huomiota omaperäisillä tempauksilla.

Morkku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisteatterin ainoa sekä yleisön että henkilökunnan käytössä ollut tila oli alakerran ravintola Morkku. Sinne Tarmo Manni saapui laulaen tai muuten huomiota herättäen. Kun diiva oli astunut sisään, muut vaikenivat. Morkussa Manni antoi taidokkaita esityksiä, hän imitoi ihmisiä, kuten Edvin ja Aarne Lainetta. Pilailussaan hän saattoi olla hyvinkin sydämetön, lapsenomaisella tavalla julma. Tällaista piirrettä hänessä oli vaikea ymmärtää; hänen asemansa oli vankka, hänellä ei ollut syytä henkilökohtaisiin hyökkäyksiin. Jotkut pelkäsivät Mannin pilkantekoa siinä määrin, etteivät tulleet Morkkuun lainkaan, jos tiesivät Mannin olevan läsnä. Näyttelijä Martti Katajisto, "maisteri Pitkälahti", oli eräs pilkan kohde, vaikka olikin Mannin ystävä. Hän oli niitä harvoja, joiden ego kesti pilkan. "No, Tarmo on Tarmo", Katajiston kerrotaan todenneen rauhallisesti. Aarne Laine sen sijaan masentui ja loukkaantui Mannin pilkasta. Mannille piti näyttää kuin lapselle, milloin raja on ylitetty. Silloin hän tajusi lopettaa liian pitkälle menneen pilkkaamisen.

Vieraat kulttuurit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manni oli kiinnostunut venäläisestä kulttuurista, hän ihaili sen perinteikästä teatteria. Hän teki opintomatkan Neuvostoliittoon, Gruusiaan, jonka ihmiset hurmasivat hänet. Moskovassa hän joutui sappirakon tulehduksen vuoksi sairaalaan ja tutustui tuolloin meksikolaiseen taiteilijaan Diego Riveraan. Myöhemmin elämässään hän kiinnostui Italiasta. Häntä viehättivät ihmiset ja heidän välilleen kehittyvät tilanteet enemmän kuin muistomerkit ja klassiset nähtävyydet. Pienzan kaupungissa Toscanassa Manniin teki vaikutuksen eräs juustokauppias, joka kertoi hänelle hänen nykyisestä elämästään ja entisistä elämistä. Kauppias ennusti että Manni kuolisi sydänkohtaukseen 82-vuotiaana. Ennuste ei toteutunut.

Itävallan kulttuuriviikolla Wienin Burg-teatterissa Manni antoi vaikutusvaltaiselle kansainväliselle yleisölle niin mestarillisen imitaatioesityksen, että hänelle tarjottiin esiintymistilaisuuksia eri puolilla Eurooppaa. Hän harkitsi tarjousta aikansa, mutta kieltäytyi. Tarmo Manni imitoi loistavasti eri kieliä, vaikkei osannut puhua muuta kuin suomea. Ranskankielisen yleisön kerrotaan ihastuneen hänen "ranskaansa".

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarmo Manni asui opiskeluaikoinaan ja pitkään sen jälkeenkin alivuokralaisena. Vaikkei hän ollut rintamalla, sota tuli melko raa'asti hänen rauhaansa. Hänen ensimmäinen opiskelija-asuntonsa vaurioitui niin pahoin pommituksessa, että siitä piti muuttaa pois. Seuraava asunto oli yksiö Taka-Töölössä. Siitä täytyi muuttaa pois, sillä hän jakoi nuo neliöt kolmihenkisen perheen kanssa, jonka vanhemmat riitelivät lakkaamatta. Teatterikoulun äänenmuodostuksen ja laulun opettaja Anna-Liisa Luukkonen tarjosi Mannille palvelijanhuoneensa asuttavaksi. Luukkonen alkoi suhtautua Manniin kovin omistavasti ja jälleen oli edessä asunnon vaihto. Manni muutti Luukkosen sisaren Marjatta Waltarin ja tämän aviomiehen Mika Waltarin hoteisiin. Hän toimi jonkin aikaa myös Waltareiden autonkuljettajana. 1950-luvun alkupuoliskon Manni asui Pohjoisella Rautatiekadulla ohjaaja Bertha Lindbergin alivuokralaisena.

Pisimpään — yli kolme vuosikymmentä — Tarmo Manni asui Helsingin Munkkiniemessä Laajalahdentiellä näyttelijöiden talossa. Manni kutsui kolmea näyttelijöiden taloa "apinalinnaksi" — apinalinnan taloja hän nimitti "ylä-, ala- ja ilotaloksi". Itse hän asui ylätalon alimmassa kerroksessa autotallin päällä yksiössä, jonka parvekkeelta hän saattoi antaa pieniä näytelmiä pihapiirin lapsille. Viimeiset vuotensa, vuodesta 1989 aina sairaalaan joutumiseensa asti Manni asui erään taiteen mesenaatin varta vasten hänen käyttöönsä ostamassa asunnossa Meilahdessa osoitteessa Kuusitie 3 A 16. Asunto oli kooltaan 68 neliötä, eli huomattavasti suurempi kuin missä hän oli tottunut elämänsä aikana asumaan. Hän esiintyi myös joulupukkina usean vuoden ajan ja suhtautui tähänkin rooliinsa hyvin ammattimaisesti. Mannin jouluperinteisiin kuului myös erityinen joululeipä, joita leivottiin hänen tilauksestaan Oululaisten leipomossa Lahdessa. Hänen laajan ystäväpiirinsä ytimessä oli Kyllikki Forssell eli Vapaaherratar. Myös Brita Kekkonen oli hänelle läheinen. Nämä vahvat ystävättäret varoittivat häntä, kun hän meni jutuissaan liian pitkälle tai kun hän oli nauttinut liikaa alkoholia. Nuorena miehenä Manni oli raivoraitis, mutta alkoi suhtautua alkoholiin vapaamielisemmin huomatessaan ettei se vienytkään häntä turmioon. Marimekon voimahahmo Armi Ratia oli niin ikään Mannin läheinen ystävä. Hän vietti lukuisia kesiä Ratian Bökarsin kartanolla Porvoon lähistöllä. Siellä hänelle sisustettiin makuutilat vanhaan tuulimyllyyn. Manni oli esteetikko, kauneudenpalvoja. Bökars tarjosi hänelle loistavat puitteet kauneuden luomiseen. Hän oli musikaalinen ja piti useista musiikkityyleistä. Vaikka hänellä oli hyvä ja koulutettu lauluääni, hän ei teatterissa saanut lauluosia. Myös tuoksujen maailma oli hänelle tärkeä. Timo Sarpaneva sanoi Mannista: "Hänessä oli paljon šamaania."

Jäähyväiset diivalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannin jäähyväisnäytöksen syksyllä 1989 ohjasi hänen ystävänsä Jukka Kajava. Esityksen sisältö oli suuri salaisuus. Mannille tilanne oli sikäli poikkeuksellinen, että hän jännitti esitystä. Tämä taasen johtui siitä, että esitystä ei voinut ennakkoon harjoitella — silloin yllätys olisi vesittynyt. Loppuunmyyty katsomo oli valmis ottamaan vastaan, mitä ikinä diiva sille keksisikin tarjota. Yllätys onnistui: kukaan ei osannut aavistaa, että Manni istuisi hiljaa paikoillaan viisikymmentäviisi minuuttia kuunnellen Gustav Mahlerin ensimmäistä sinfoniaa. Oli totuttu siihen, että Mannin, äänekkään sanataiteilijan lähestymisen kuuli jo pitkän matkan päästä. Nyt hän hyvästeli yleisönsä ja ihailijansa olemalla melkein tunnin hiljaa.

Tämän jälkeen Manni esiintyi vielä esimerkiksi hauskuuttamalla yleisöä erilaisissa tapahtumissa jonkinlaisena stand-up-koomikkona.

Viimeisen kesänsä Tarmo Manni vietti Koskelan sairaalassa Helsingissä. Hänen luonaan vierailtiin tiuhaan tahtiin, potilashuone täyttyi kirjeistä ja postikorteista. Lopuksi hänet siirrettiin Laakson sairaalaan kuolemaa odottelemaan. Tarmo Mannin viimeiset sanat pitkäaikaiselle ystävälle, Kyllikki Forssellille, olivat: "Näin unta sinusta."

Tarmo Manni kuoli Helsingissä Laakson sairaalassa 24. syyskuuta 1999 aivoverenkiertohäiriöiden jälkiseurauksiin. Hän oli 78-vuotias.

Suot siellä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leevi Korkkula kirjoitti Mannin värikkäästä elämästä näytelmän Suot siellä, joka sai ensi-iltansa Saarijärvellä kesäkuussa 2006. Mannia esittivät eri ikävaiheissa Joel Toivanen, Paavo Honkimäki ja Hannu Huuska. Armi Ratiaa tulkitsi Ritva Oksanen. Näytelmän ohjasi Veli-Pekka Halmila. Korkkula oli Mannin ystävä kolmenkymmenen vuoden ajan ja hän toimitti Mannista 35-vuotistaiteilijajuhlakirjan. Mannin muistopatsas Saarijärvellä on korpilahtelaista graniittia ja painaa kymmenen tonnia. Patsas seisoo kosken äärellä ja sen päältä solisee vienoinen vesivirta, joka kasvaa alaspäin laskiessaan.

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita elokuvatöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Saarikoski 2002 s. 52

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]