Stand up -komiikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Stand up” ohjaa tänne. Jethro Tull -yhtyeen albumista kertoo artikkeli Stand Up.
Stand up -koomikko B. J. Novak

Stand up -komiikka on esittävän taiteen laji, joka perustuu yleensä sanalliseen huumoriin sekä esiintyjän ja yleisön välittömään vuorovaikutukseen. Stand up -esityksessä koomikko seisoo yleisön edessä ja kertoo itse keksimiään vitsejä, tarinoita tai nokkelia huomioitaan asioista, jotka ovat usein hänelle omakohtaisia tai yleisölle läheisiä. Stand up kehittyi Yhdysvalloissa, ja se käsittelee usein kiistanalaisia aiheita kuten politiikkaa, yhteiskuntaa, rotusuhteita ja sukupuolten välisiä suhteita.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stand up -komiikka pohjautuu 1800-luvun alun yhdysvaltalaiseen minstrel-teatteriin. Minstrel oli musiikkiteatteria, joka perustui usein afroamerikkalaisille nauramiseen. Minstrel-esityksissä oli mukana myös koomikoita, jotka kertoivat yksinkertaisia vitsejä avustajiensa kanssa. 1800-luvun lopulla minstrel-teatteri väistyi vaudevillen tieltä. Vaudevillessa oli myös koomikoita, mutta suosituinta oli edelleen fyysinen slapstick-komiikka, sillä mikrofonien puuttuessa sanallinen komiikka ei voinut vielä olla kovin hienostunutta.[1]

Etnisten ryhmien erilaisuuteen perustuva huumori oli vuosisadan vaihteessa Yhdysvalloissa erityisen suosittua, sillä maassa elettiin maahanmuuton vilkkainta aikaa. Toisaalta rivoudet oli usein kielletty. Yksi ajan ensimmäisistä poliittisista stand up -koomikoista oli cowboyasuinen Will Rogers, joka kommentoi esityksissään aikansa poliitikkoja happaman tarkkanäköisesti.[1]

Mikrofonin, äänilevyn ja radion yleistymisen myötä sanallinen komiikka kehittyi maailmansotien välillä. Moni vaudeville-esiintyjä siirtyikin radiokoomikoiksi, kuten Jack Benny, Bob Hope ja George Burns. Samalla etninen komiikka väheni ja antoi tilaa aiheille, joille koko maa saattoi nauraa yhdessä, kuten baseballille.[1]

Nykyaikainen stand up -komiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvulla television viihdeohjelmat, kuten The Ed Sullivan Show ja The Tonight Show toivat koomikot amerikkalaisten olohuoneisiin. Vuosikymmenen merkittävin stand up -koomikko oli Lenny Bruce, joka venytti sallittavuuden rajoja provosoivilla aihevalinnoillaan ja rivolla puhetavallaan. Brucesta tulikin monen myöhemmän stand up -koomikon esikuva; tunnetuimpia heistä oli George Carlin, joka puolestaan innoitti monia nykyajan koomikoita kuten Jerry Seinfeldia ja Chris Rockia.[1] Myös Britanniassa stand upin suosio kasvoi toisen maailmansodan jälkeen, ja moni brittiläinen koomikko kuten Peter Sellers, Spike Milligan ja Tommy Cooper aloitti uransa silloin stand up -koomikkona.[2]

1970-luvulla etenkin Carlin ja Richard Pryor toivat stand upiin suorapuheisuuden sekä poliittiset ja henkilokohtaiset aiheet ja Pryor myös mustan näkökulman.[3] 1970-luvun puolivälissä yhdeksi stand upin teemaksi nousi irrelevantti huumori ja ironia, joka kohdistui myös itse viihteentekemiseen. Tämän tyylin merkittävimpiä edustajia olivat Andy Kaufman, Steve Martin ja Albert Brooks.[4] 1970-luvun alussa Yhdysvalloissa avattiin ensimmäiset stand up -klubit, joissa nousevat koomikot saattoivat kehittää esityksiään yhdessä. Etenkin Johnny Carsonin juontamaan The Tonight Show’hun pääsemisestä oli tullut erityisen tärkeää koomikon uran kannalta, ja ohjelman ansiosta Yhdysvalloissa olikin 1980-lukuun mennessä avattu satoja stand up -klubeja.[5]

1980-luvulla stand up -klubit elivät Yhdysvalloissa kulta-aikaansa, kun Robin Williamsin, Jay Lenon, Bill Cosbyn, Paul Reiserin, Eddie Murphyn ja Chris Rockin kaltaiset koomikot esiintyivät suosituilla klubikiertueillaan. 1990-luvun alkuun mennessä moni tähti oli kuitenkin siirtynyt televisioon ja elokuviin. Samalla runsas televisiotarjonta oli vähentänyt klubiyleisöä, ja moni klubi joutui sulkemaan ovensa tai heikentämään ohjelmistonsa laatua. Myös Yhdysvalloissa voimistunut poliittinen korrektius vaikeutti stand upin tekemistä.[6]

1990-luvulla yhdysvaltalaiset televisioyhtiöt vähensivät ylitarjonnan jälkeen komediaohjelmiaan, mutta samalla maassa perustettiin komedialle pyhitetty kaapelikanava Comedy Central. Vuosikymmenen suosituimpia koomikoita olivat Jerry Seinfeld, jolla oli myös oma tilannekomediasarjansa, sekä Chris Rock. Perinteisen stand upin rinnalle syntyi länsirannikolla alternative comedy -tyyli, jonka vapaamuotoinen komiikka rikkoi entisiä rajoja. Tyylin edustajista tunnetuiksi tulivat muun muassa Sarah Silverman, Janeane Garofalo ja Patton Oswalt.[7]

2000-vuosikymmenellä Yhdysvaltain stand up -komiikka elpyi: The Original Kings of Comedyn kaltaiset kiertueet keräsivät suuria yleisöjä ja uusia stand up -klubeja perustettiin jälleen. Myös Internetin, YouTuben, Myspacen ja Facebookin suosio hyödytti stand up -koomikoita, jotka saivat näin uutta yleisöä. Dane Cook nousi suursuosioon ennenkaikkea Internetin ansiosta, ja Jeff Foxworthy menestyi työväenkomiikallaan.[8]

2010-luvun suosituimpiin stand up -koomikoihin kuuluu Louis C.K. Hän myös uudisti stand up -komiikan jakelutapoja myymällä esitystään viiden dollarin hinnalla Internetin kautta, ja moni muu koomikko omaksui pian saman tavan. Hän myös myi liput omille kiertueilleen suoraan omalta sivustoltaan. Podcasteista tuli 2010-luvulla tärkeä kanava monille stand up -koomikoille.[9]

Eurooppalaisiin stand up -koomikoihin, jotka menestyvät hyvin myös Yhdysvalloissa, lukeutuvat ennen kaikkea Eddie Izzard, Ricky Gervais ja Billy Connolly.[10]

Stand up -komiikka Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeen stand up tuli 1990-luvulla. Vuonna 1991 koomikko Stan Saanila esiintyi Vanhalla ylioppilastalolla ruotsiksi. Yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä avattiin ensimmäiset suomenkieliset stand up -klubit, ja 2000-vuosikymmenellä stand up -komiikkaa alettiin nähdä televisiossa Club Act!one (2004/2007) ja Komiikkatehdas (2006) -ohjelmien myötä.[11]

Aiheet ja rutiinit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stand up -koomikot ottavat aiheensa yleensä omasta elämästään. Koomikko voi kertoa esityksessään perheestään tai avioliitostaan, tai hän voi ottaa aiheensa arkipäiväisistä asioista, joihin hän on viime aikoina törmännyt. Myös ajankohtaiset uutisaiheet ja päivänpolitiikka ovat stand upissa suosittu teema. Stand up -koomikko tarkastelee aiheitaan nimenomaan omasta näkökulmastaan ja valitsee esitykseensä itseään syystä tai toisesta kiinnostavia aiheita. Usein asiat ovat kiinnostavia juuri siksi, että niihin liittyy jotain ironista, turhauttavaa tai hauskaa, minkä koomikko pyrkiikin välittämään esityksessään.[12]

Stand upissa käsitellään usein kiistanalaisia aiheita, kuten tabuja ja rodullisia stereotypioita. Koomikon tehtävänä on usein nähty se, että hän menee ”liian pitkälle” vaiettujen aiheiden käsittelyssä.[13] Koomikko George Carlin on sanonut: “Näen koomikon velvollisuutena etsiä mihin raja on vedetty ja sitten ylittää se tarkoituksellisesti”.[14] Koomikoita arvostellaankin usein loukkaavista vitseistä, mutta toisaalta heitä myös usein kiitetään kipeiden asioiden tuomisesta keskusteluun huumorin pehmentämänä. Vähemmistöihin itse kuuluvat koomikot käsittelevät usein omaan ryhmäänsä kohdistuvia stereotypioita ja siten vähentävät niihin liittyvää ulkopuolista vallankäyttöä ja samalla monipuolistavat käsityksiä ryhmästään. Tällaisia ristiriitaisia koomikkoja kuitenkin kritisoidaan myös yleistyksien vahvistamisesta, sillä heidän huumorinsa löytää suosiota myös vihamielistä stereotypiointia kannattavien joukosta.[13]

Stand up -koomikon juttuvaranto eli materiaali koostuu hänen esittämistään jutuista, rutiineista. Kukin rutiini on samaan aiheeseen liittyvä kokonaisuus, joka on muodostunut useiden esityskertojen tuloksena ja joka voi olla kestoltaan pitkä tai lyhyt. Rutiini koostuu yleensä mielikuvia ja odotuksia luovasta valmistelusta (setup) ja punchlinesta, joka korvaa ensin syntyneen mielikuvan.[15]

Stand up -esitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tavoite[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stand up -esityksen tarkoitus on ensisijaisesti naurattaa yleisöä. Koomikko Mika Eirtovaaran mukaan "Stand up on omien ajatusten ja näkökulmien esiin tuomista hauskalla tavalla". Koomikolla voi olla tavoitteenaan kuitenkin myös esimerkiksi yhteiskunnan epäkohdista kertominen, jolloin nauru on hänelle vain väline.[16] Stand up -esityksessä on tärkeää olla tietoinen ja aktiivinen kontakti yleisöön, koomikko André Wickströmin mukaan dialogi pikemminkin kuin monologi. Toisaalta katsoja voi myös joskus häiritä esitystä huutelemalla epätoivottuja välihuomautuksia, jotka rikkovat esityksen rytmin.[17]

Avaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stand up -esityksen alun onnistuminen on tärkeää koko esityksen kannalta. Esityksensä alussa esiintyjä luo yhteyden yleisöönsä ja pyrkii antamaan itsestään hyvän ensivaikutelman. Yleisö saa heti käsityksen koomikon tyylistä, ja tämä näkee miten yleisö reagoi ja osallistuu. Avauksellaan esiintyjä myös pohjustaa ensimmäistä vitsiään. Jos koomikon avaus on epäselvä, väärinymmärretty tai torjuttu, hän joutuu heti esityksessään epäedulliseen asemaan. Siksi esiintyjän on onnistuttuva hyvin aloituksessaan, jotta hän pystyy luomaan esitykselleen parhaat mahdolliset olosuhteet.[18]

Stand up -esityksen avaukset ovat yleensä täysin huumorittomia.[19] Avaukseen voi kuulua seitsemän vaihetta (Rutter, 1997):[20]

  1. Juontaja esittelee koomikon ja kuuluttaa hänet lavalle.
  2. Yleisö toivottaa esiintyjän tervetulleeksi taputtamalla.
  3. Esiintyjä tervehtii yleisöä.
  4. Esiintyjä kommentoi joko yleisöä, paikkaa tai omaa esitystään, tai esittää metakommentin sisääntulostaan. Esimerkiksi: "Olipa hitonmoinen avaus, vai mitä?" (Frank Skinner)[21])
  5. Esiintyjä pyytää yleisöä tekemään jotain yhdessä, kuten sanomaan "jee". Tämän tarkoituksena on varmistaa molemminpuolinen kuuluvuus, luoda yleisölle ryhmäidentiteetti ja nostaa esiintyjä puheenjohtajaksi.[22]
  6. Yleisö noudattaa esiintyjän pyyntöä.
  7. Ensimmäinen valmisteltu vitsi, joka aloittaa esityksen.

Keskiosa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esityksen tekniikat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koomikko käyttää esityksessään erilaisia tekniikoita. Esityksen rytmi voi olla hidas tai nopea, mihin vaikuttaa itse keikka, keikkapaikka, yleisö ja koomikon hahmo.[23] Ajoitus on rytmiä pienempi ajan yksikkö. Esityksen kannalta on tärkeää, että jutun huipentuma tajutaan juuri oikealla hetkellä: ei etuajassa eikä liian myöhäänkään, vaan juuri sillä hetkellä kun se lausutaan.[24] Koomikko voi esityksen aikana hypätä toiseen rooliin eli hahmoon, jolla hän tavoittelee esitykseensä elävyyttä tai havainnollisuutta.[25] Esiintyjän asenne, eli taipumus valita hyväksyvän ja hylkäävän suhtautumisen väliltä aihetta tai yleisöä kohtaan, vaikuttaa myös paljon esityksen onnistumiseen.[26] Koomikko käyttää usein etenkin liioittelua tehokeinonaan.[27] Koko esitystä pitää koossa dramaturgia, johon liittyy vahva aloitus, harkitun vaihteleva rytmitys ja loppuhuipennus.[28]

Yleisön ja esittäjän vuoropuhelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stand upin erityispiirre muuhun huumoriin nähden on sen vuorovaikutteisuus: paitsi itse esiintyjä, myös yleisö ja esitystilanteen olosuhteet vaikuttavat esitykseen.[29] Stand up -esitys aiheuttaa yleisössään ryhmäkäyttäytymistä. Katsojat saattavat tarkkailla toisiaan ja muuttaa käyttäytymistään yhdenmukaiseksi jopa niin, että katsoja saattaa nauraa muiden mukana, vaikka hän ei olisi kuullut tai ymmärtänytkään vitsiä.[30] Esiintyjä myös ohjailee yleisön naurua erilaisin retorisin keinoin. Tällaisia tekniikoita, jotka kertovat nauruvuoron siirtymisestä yleisölle joskus jopa perinteisten huumoriteorioiden selittämättömissä, ovat muun muassa:[31]

  • Kontrasti: esiintyjä esittää ensin yhden näkemyksen ja vastaa siihen omalla vastakkaisella näkemyksellään.
  • Luettelo: usein kolmiosainen, joista viimeinen kohta on vitsikäs.
  • Arvoitus ja ratkaisu: esiintyjä esittää arvoituksen (joka ei aina aluksi vielä paljastu sellaiseksi) ja antaa siihen huvittavan vastauksen.
  • Kannanotto: esiintyjä esittää jonkin asiantilan ja tarjoaa välittömästi siitä oman mielipiteensä.
  • Jatko: esiintyjä kommentoi juuri kertomaansa vitsiä uudelleen yleisön naurun loputtua.
  • Palautus: esiintyjä toistaa esityksessä joskus aikaisemmin kertomansa ajatuksen tai kommentin.
  • Alkusointu ja assonanssi, jotka tehostavat vitsiä.
  • Intonaatio: esiintyjä käyttää äänenkorkeuden vaihtelua vitsin loputtua antaakseen yleisölle vuoron nauraa.
  • Aksentit, puheen piirteet ja erilaiset hahmot, joita esiintyjä luo puhumalla eri tavoin; joskus koko esityksen ajan, joskus vain hetkellisesti.

Lopetus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stand up -esityksen loppu noudattaa yleensä selkeää ja toistuvaa kaavaa, joka on tuttu sekä esiintyjälle että yleisölle. Lopettamalla esitys selkeällä ja sujuvalla tavalla vältetään väärinkäsitykset esiintyjän ja yleisön välillä ja esiintyjä varmistaa samalla itselleen lopetusaplodit.[32]

Rutter (1997) jakaa stand up -esityksen lopetuksen kahdeksaan vaiheeseen, jotka esiintyvät useimmiten samassa totutussa järjestyksessä:[33]

  1. Esiintyjä viestittää yleisölleen, että esityksen loppu lähestyy, ja kertoo viimeiset vitsinsä.
  2. Yleisö nauraa viimeisille vitseille.
  3. Esiintyjä aloittaa lopetuksen lausumalla jonkin huomion illan yleisöstä tai paikasta.
  4. Esiintyjä toistaa nimensä, jolla hänet esiteltiin yleisölle esityksen alussa.
  5. Esiintyjä kiittää yleisöä.
  6. Esiintyjä hyvästelee yleisön sanomalla painokkaasti esimerkiksi "hyvää yötä".
  7. Yleisö taputtaa esiintyjälle tämän kävellessä ulos lavalta.
  8. Juontaja palaa lavalle ja lausuu yleensä jonkin kommentin esiintyjästä.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Bethany Parker: Probing Question: What are the roots of stand-up comedy? 12.9.2008. The Pennsylvania State University. Viitattu 25.10.2013.
  2. The history of stand up comedy 28.4.2011. The Northern Scot. Viitattu 25.10.2013.
  3. Matthew Latkiewicz: The Rebel becomes Popular You Will Not Believe. Viitattu 25.10.2013.
  4. Matthew Latkiewicz: Stand-Up Turns in on Itself You Will Not Believe. Viitattu 25.10.2013.
  5. Matthew Latkiewicz: What Is The Deal With Airplanes? You Will Not Believe. Viitattu 25.10.2013.
  6. Shayne Michael: The Rise and Fall of Stand-up Comedy 1994. Viitattu 27.10.2013.
  7. Patrick Bromley: Stand-up Comedy in the 1990s: Comedy Collapse About.com. Viitattu 29.10.2013.
  8. Patrick Bromley: History of Stand-up Comedy: 2000-2010: Stand-up Back on Top About.com. Viitattu 29.10.2013.
  9. Patrick Bromley: History of Stand-up Comedy: 2010 to Present About.com. Viitattu 29.10.2013.
  10. Jonathan Waldrop: Five European Stand-Up Comedians Americans Should Know About 24.4.2013. Nuray Pictures. Viitattu 30.10.2013.
  11. Jyvälä 2013, s. 4.
  12. Shayne Michael: Identifying Topics in Stand-Up Comedy 10.1.2010. EzineArticles.com. Viitattu 27.10.2013.
  13. a b Roger Cohen, Ryan Richards: When the Truth Hurts, Tell a Joke: Why America Needs Its Comedians Humanity in Action. Viitattu 28.10.2013.
  14. George Carlin > Quotes Goodreads. Viitattu 28.10.2013.
  15. Jyvälä 2013, s. 15–19.
  16. Jyvälä 2013, s. 13–14.
  17. Jyvälä 2013, s. 21–23.
  18. Rutter 1997, s. 142.
  19. Rutter 1997, s. 143.
  20. Rutter 1997, s. 145–146.
  21. Rutter 1997, s. 180.
  22. Rutter 1997, s. 182–186.
  23. Jyvälä 2013, s. 30–31.
  24. Jyvälä 2013, s. 31–32.
  25. Jyvälä 2013, s. 32.
  26. Jyvälä 2013, s. 33.
  27. Jyvälä 2013, s. 34.
  28. Jyvälä 2013, s. 36.
  29. Rutter 1997, s. 195.
  30. Rutter 1997, s. 196–198.
  31. Rutter 1997, s. 198–221, 225–241.
  32. Rutter 1997, s. 244–249, 281–282.
  33. Rutter 1997, s. 250–251, 278–279.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Toikka, Markku; Vento, Maritta: Ala naurattaa! Stand Up -komedian käsikirja. Like, 2000. ISBN 951-578-802-1.
  • Wickström, André: Das humoristische Manifest. Kirja stand up -komiikasta. WSOY, 2005. ISBN 978-951-0-30346-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]