Jack Witikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jack Witikka
Jack Witikka.jpg
Syntymäaika 21. joulukuuta 1916
Syntymäpaikka Helsinki
Kuolinaika 28. tammikuuta 2002 (85 vuotta)
Kuolinpaikka Espoo
Ammatti teatterinjohtaja, elokuva- ja teatteriohjaaja
Puoliso Tea Ista

Jack Evert Witikka (vuoteen 1942 Jakobsson, 21. joulukuuta 1916 Helsinki28. tammikuuta 2002 Espoo) oli suomalainen teatterinjohtaja, teatteri- ja elokuvaohjaaja. Witikan isä oli keihäänheiton epävirallinen maailmanennätysmies ja olympiaedustaja, varatuomari ja vakuutusjohtaja Evert Jakobsson.[1] Witikka opiskeli teatterialaa muun muassa Englannissa ja Yhdysvalloissa. Hän aloitti uransa mainospäällikkönä Paramount Films Oy:ssä ja toimitusjohtajana Parvisfilmissä (1946–48)[2]. Vuonna 1949 Witikka aloitti ohjaajana Suomalaisessa Oopperassa, josta hän siirtyi 1953 Kansallisteatteriin. Siellä Witikka toimi ohjaajan, talouspäällikön, (1953–57) apulaisjohtajan (1957–69) ja johtajan (1969–80) tehtävissä. Toimittuaan pari vuotta freelance-ohjaajana hän siirtyi Helsingin ruotsalaisen teatterin johtajaksi vuonna 1982. Tästä tehtävästä hän luopui vuonna 1987.[3]


Witikka alkoi tehdä lyhytelokuvia 1940-luvun lopulla. Hänen ensimmäinen kokoillan elokuvaohjauksensa oli Aila – Pohjolan tytär (1951). Taustalla tuottajana ja Witikan tukijana vaikutti Michael Powell. Elokuvaa suunniteltiin kansainväliseen levitykseen, mutta sen suosio ei ollut Suomessakaan suuri. Erik Blomberg palkittiin filmistä kuvaus-Jussilla.

Vuonna 1954 valmistui Witikan fantasiaelokuva Pessi ja Illusia, joka pohjautui Ahti Sonnisen Yrjö Kokon tekstien pohjalta säveltämään satubalettiin. Ennen sitä oli ensi-iltaan tullut säveltäjä Gabriel Linsénin elämäkertaelokuva Mä oksalla ylimmällä, jonka kautta alkoi Witikan yhteistyö kirjailija Walentin Chorellin kanssa. Se jatkui ekspressionistisella aikuisten satuelokuvalla Nukkekauppias ja kaunis Lilith (1955). Se on tarina nimettömästä valtiosta, jossa leikkiminen on kielletty. Absurdi komedia Äidittömät (1958), jonka Witikka oli sovittanut teatteriin, oli Chorellin ja Witikan kolmas yhteinen projekti. Se on täynnä seksuaalisymboliikkaa, erikoisia hahmoja ja tilanteita. Maikki Länsiön tahallisen ylinäytelty roolihahmo sai kiitosta. Äidittömät on harvinainen esimerkki lähes surrealistisesta suomalaisesta elokuvasta.

Kahden viimeisen Chorell-elokuvan välissä Witikka ohjasi Frans Emil Sillanpään klassikkoromaanista Nuorena nukkunut toisen elokuvasovituksen nimellä Silja – nuorena nukkunut (1956). Ensimmäisen oli ohjannut Teuvo Tulio vuonna 1937, mutta sen kaikki kopiot tuhoutuivat Adams-filmin tulipalossa 1959. Sillanpää-filmatisoinnin käsikirjoittajana toimi muun muassa Edvin Laineen Tuntemattomaan sotilaaseen käsikirjoituksen tehnyt Juha Nevalainen. Nevalainen ja Witikka jatkoivat yhteistyötä elokuvassa Mies tältä tähdeltä (1958). Se oli realistinen alkoholistikuvaus, jollaista suomalaisessa elokuvassa ei ollut nähty. Näyttelijöitä ei maskeerattu lainkaan.

Seuraavat vuodet Witikan ura jatkui lähinnä kepeiden komedioiden, kuten Virtaset ja Lahtiset (1959) sekä Iloinen Linnanmäki (1960) parissa. Ne olivat Witikan ainoat värielokuvat, mutta kriitikot eivät arvostaneet niitä.

Witikan viimeiseksi elokuvaksi jäi Pikku Pietarin piha (1961), joka oli sovitus Aapelin samannimisestä romaanista. Lämminhenkistä kuvausta helsinkiläisen puutalokorttelin asukkaista on pidetty Witikan parhaana.

Witikka oli vuonna 1957 perustetun Suomen elokuva-arkisto ry:n ensimmäinen puheenjohtaja vuosina 1957–67.

Vuosina 1945–59 Jack Witikka oli naimisissa oopperalaulaja Oiva Soinin tyttären Lilli Soinin kanssa. Vuodesta 1961 Witikan puoliso oli näyttelijä Tea Ista.

Jack Witikan hauta Helsingissä Hietaniemen hautausmaan taiteilijainmäellä.

Jack Witikka on haudattu Hietaniemen hautausmaan taiteilijainmäelle.

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jussi-voittajat 1959. Oikealla ensimmäisenä Jack Witikka.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Siukonen, Markku: Urheilukunniamme puolustajat – Suomen olympiaedustajat 1906–2000, s. 90. Jyväskylä: Graface, 2001. ISBN 951-98673-1-7.
  2. Suuri kansalaishakemisto III. Kustannusosakeyhtiö Puntari, 1968.
  3. Kuka kukin on. Otava, 1990.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]