Emma Väänänen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Emma Väänänen
Vuoden 1958 Jussi-palkinnon voittaja Emma Väänänen ja hänen miehensä kuvaaja Eino Heino.
Vuoden 1958 Jussi-palkinnon voittaja Emma Väänänen ja hänen miehensä kuvaaja Eino Heino.
Syntymäaika 22. joulukuuta 1907
Syntymäpaikka Mikkelin maalaiskunta
Aktiivisena 1927–1969
Kuolinaika 20. helmikuuta 1970 (62 vuotta)
Kuolinpaikka Helsinki
Oikea nimi Emma Maria Väänänen
Muut nimet Emma Heino
Ammatti näyttelijä
Puoliso Eino Heino (1945–1970)
Merkittävät roolit Katri
(Daniel Hjort)
Saima
(Elokuu)
Loviisa
(Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä)
Elisabet
(Maria Stuart)
Riika
(Punainen viiva)
Portia
(Venetsian kauppias)
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Palkinnot

Jussi-palkinto 1958

Emma Maria Väänänen (avionimi Emma Heino, 22. joulukuuta 1907 Mikkelin maalaiskunta20. helmikuuta 1970 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Väänäsen näyttelijäntyön on sanottu kummunneen hänen omaperäisestä huumoristaan ja jäntevästä voimastaan. Väänäsellä oli lukuisia teatterikiinnityksiä 1930- ja 1940-luvuilla, sittemmin hän teki useita teatterivierailuja. 1950-luvulla Väänänen oli Yleisradion Radioteatterin keskeinen voima ja 1960-luvulla hän kuului Televisioteatterin näyttelijäkaartiin. Väänänen oli myös elokuvanäyttelijä ja aikansa filmitähti. Hänet palkittiin osistaan Niskavuori-elokuvissa sekä osastaan kanavanvartijan vaimona elokuvassa Elokuu. Taiteelliselta rekisteriltään laaja-alainen Väänänen säkenöi myös useissa Valentin Vaalan komedioissa, kuten Gabriel, tule takaisin. Hänet palkittiin Pro Finlandialla vuonna 1958.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Emma Väänäsen lapsuudenperhe oli suuri. Hän ei ollut erityisen kiinnostunut näyttelemisestä lapsuudessaan. Muutos tuli 11-vuotiaana, jolloin hän näki Suomen Kansallisteatterissa näytelmän Tukkijoella. Hän eläytyi sen tapahtumiin niin perusteellisesti, että takana istunut yleisö joutui pyytämään häntä hillitsemään itsensä. Väänänen muutti nuorena Helsinkiin ja toimi avustajan tehtävissä sikäläisillä näyttämöillä. Esiintymisjännityskään ei lopulta muodostunut esteeksi Väänäsen näyttelijänuralle.[1]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Nyt noista lempeistä äidin ja madonnan kasvoista löytää mitä vain. Niissä on tämän hetken uranaisen päättävyyttä, kunnianhimon loistetta, lämmintä ihmisen ymmärrystä, rikkaan sielun ilmeikkyyttä ja silti myös yhä edelleen tuota liikuttavan ujoa tyttöä, joka pulpahtaa esiin vähän väliä Emman koko olemuksesta --- .”

Helsingin Sanomain Paula Talaskivi kirjoittaa Väänäsestä Jussi-gaalassa 16. marraskuuta 1957[2]

Puheteatteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väänänen aloitti uransa Sörnäisten Työväen Näyttämöltä, missä hän näytteli Tohvelisankarin rouvaa vuonna 1927. Seuraavana vuonna hän pääsi Suomen Näyttämöopistoon.[1][3] Väänäsen uran alku oli joltisenkin ohdakkeinen, mutta pian seurasi sarja teatterikiinnityksiä:

Väänäsen menestysrooleja olivat muun muassa pääosa näytelmässä Äiti tietää rakkaudesta. Näytelmää esitettiin yli sata kertaa.[3] Hänen muita näyttämötehtäviään olivat esimerkiksi Katri (kappaleessa Daniel Hjort), Portia (Venetsian kauppias), Läpikäytävän Henna ja Tuomari Martta.[4]

Toisen maailmansodan aikana Väänänen oli mukana rintamakiertueilla, kuten ajan suomalaisnäyttelijöillä oli tapana. Kesällä 1955 hänet nähtiin Pyynikin Kesäteatterissa klassikkonäytelmässä Putkinotko.[5] Kaksitoista vuotta myöhemmin hän näytteli samassa näytelmässä Mikkelin Naisvuoren kesäteatterissa.[6]

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkokankaalla Väänänen teki lukuisia henkilötutkielmia vaikeassa elämäntilanteessa olevista naisista, mutta mukaan mahtui muutama komediallinen hahmokin. Hänen filmiuransa alkoi vuonna 1941 pienellä sivuosalla elokuvassa Suomisen perhe, varsinainen läpimurto oli pääosa elokuvassa Kirkastettu sydän vuonna 1943.[7] Elokuvatöistään Väänänen sai kaikkiaan neljä Jussi-palkintoa, jokaisen naispääosasta. Ensimmäinen, vuonna 1947 palkittu suoritus oli nimiosa elokuvassa Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä. Vuonna 1952 hän sai Jussin tulkinnastaan miehenkipeänä vanhanapiikana Valentin Vaalan ohjaustyössä Gabriel, tule takaisin. Viisi vuotta myöhemmin palkittiin Väänäsen vahva tulkinta kanavanvartijan vaimona elokuvassa Elokuu. Vuonna 1958 hänelle myönnettiin Jussi-palkinto Loviisan roolista värielokuvassa Niskavuoren naiset. Väänänen itse piti nuorta Loviisaa mielenkiintoisimpana elokuvatehtävänään, joten myös vanhan Loviisan tulkitseminen oli hänelle mieluinen kokemus.[8] Vaalan teos on Väänäsen ainoa värielokuva. Väänänen sai tunnustusta myös ennen Jussi-palkinnon perustamista. Hänet palkittiin Joel Rinteen kanssa vuosien 1943–1945 parhaina näyttelijöinä pääosista Ilmari Unhon elokuvassa Kirkastettu sydän. Väänänen näytteli niin ikään muutamissa lyhyissä fiktioissa.

Radio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Emma Väänänen näytteli Radioteatterissa vuodesta 1949 vuoteen 1961. Hänellä oli rooleja niin draamoissa, komedioissa kuin jännityskuunnelmissakin. Persoonallisen äänensä ansiosta hän sai usein tulkittavakseen merkittäviä roolitehtäviä, ja jos niitä ei ollut, hän vieraili puhenäyttämöillä. Kriitikot arvostivat Väänäsen myötäelämisen kykyä, taidokkaita luonnekuvauksia ja erinomaista radioääntä.[3]

Väänäsen taiteellisia voittoja olivat muun muassa kerjäläisnainen Pär Lagerkvistin kuunnelmassa Pyöveli ja Elisabetin osa Friedrich Schillerin Maria Stuartissa. Väänänen teki erinomaista työtä myös Riikana Ilmari Kiannon romaaniin perustuvassa näytelmässä Punainen viiva; hänen tulkintaansa on luonnehdittu riipaisevaksi. Ferdinand Brucknerin kuunnelmassa Englannin Elisabet Väänänen sai oivan tilaisuuden koko taiteellisen asteikkonsa esiintuomiseen: rooli tarjosi mahdollisuuden ilmentää sekä Elisabetin turhamaisuutta että tämän kylmää laskelmoivuutta. Radiohistoriaan on jäänyt myös Onni Hallan sovitus Alan Patonin romaanista Liian myöhään vesipääsky, jossa Väänänen näytteli kertojan ja tarkkailijan roolit.[3]

Televisio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väänänen ei vierastanut myöskään uusia medioita: uransa viimeisessä vaiheessa 1961–1969 hän työskenteli Televisioteatterissa. Elokuvan keinot hallinneena hän menestyi myös televisiossa. Väänäsen ensimmäinen rooli oli Maijan osa Maiju Lassilan näytelmässä Kun lesket lempivät (1961). Kaikkiaan hän oli mukana yli 40 televisionäytelmässä.[3]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Emma Väänänen avioitui kuvaaja Eino Heinon kanssa kesäkuussa 1945. Pariskunta oli tavannut muutamaa vuotta aiemmin elokuvan Neljä naista kuvauksissa.[9]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1940-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1951 Jussi-voittajat. Neljäs oikealta Emma Väänänen.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rytkönen, Sisko: Ihanat naiset kankaalla. Sisko Rytkönen ja Kustannus Oy Majakka, 2008. ISBN 9789519260884.
  • Salokangas, Raimo: Aikansa oloinen - Yleisradion historia 1926–1996. Yleisradio Oy, 1996. ISBN 951-43-0714-3.
  • Spectrum Tietokeskus, WSOY 1983, ISBN 951-0-07239-7
  • Mitä missä milloin 1954, Otava, Helsinki, 1953
  • Elonet

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Ihanat naiset kankaalla, sivut 260 ja 261
  2. Ihanat naiset kankaalla, sivu 272
  3. a b c d e Salokangas, Raimo: Aikansa oloinen, s. 86, 87. Näyttelijätär Emma Väänänen. Helsinki: Yleisradio Oy, 1996. ISBN 951-43-0714-3.
  4. Teatterin maailma 1965, sivu 413
  5. Historia - Pyynikin Kesäteatteri Pyynikin Kesäteatteri. Viitattu 16.2.2015.
  6. Topi Mikkola Viitattu 16.2.2015.
  7. Ihanat naiset valkokankaalla, sivu 265
  8. Ihanat naiset kankaalla, sivu 273
  9. Ihanat naiset valkokankaalla, sivu 268

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]