Emma Väänänen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Emma Väänänen
Emma Väänänen vuonna 1946 elokuvassa Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä
Emma Väänänen vuonna 1946 elokuvassa Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä
Syntymäaika 22. joulukuuta 1907
Syntymäpaikka Mikkelin maalaiskunta
Aktiivisena 1930–1959
Kuolinaika 20. helmikuuta 1970 (62 vuotta)
Kuolinpaikka Helsinki
Oikea nimi Emma Maria Väänänen
Muut nimet Emma Heino
Ammatti näyttelijä
Puoliso Eino Heino (1945–1970)
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Palkinnot

Jussi-palkinto 1958

Emma Maria Väänänen (avionimi Emma Heino, 22. joulukuuta 1907 Mikkelin maalaiskunta20. helmikuuta 1970 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Väänäsen näyttelijäntyön on sanottu kummunneen hänen omaperäisestä huumoristaan ja jäntevästä voimastaan. Perinteisen puhenäyttämön lisäksi hän näytteli Radio- ja Televisioteatterissa sekä useissa elokuvissa. Hänet palkittiin osistaan Niskavuori-elokuvissa sekä osastaan kanavanvartijan vaimona elokuvassa Elokuu. Taiteelliselta rekisteriltään laaja-alainen Väänänen säkenöi myös useissa Valentin Vaalan komedioissa. Hänet palkittiin Pro Finlandialla vuonna 1958.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Emma Väänäsen lapsuudenperhe oli suuri. Hän ei ollut erityisen kiinnostunut näyttelemisestä lapsuudessaan. Muutos tuli 11-vuotiaana, jolloin hän näki Suomen Kansallisteatterissa näytelmän Tukkijoella. Hän eläytyi klassikkonäytelmän tapahtumiin niin perusteellisesti, että takana istunut yleisö joutui pyytämään häntä hillitsemään itsensä. Väänänen muutti nuorena Helsinkiin ja toimi avustajan tehtävissä sikäläisillä näyttämöillä. Esiintymisjännitys haittasi hänen näyttelijänhaaveitaan, mutta lopulta vuonna 1928 hän pääsi Suomen Näyttämöopistoon.[1]

Näyttelijän ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1958 Jussi-palkinnon voittaja Emma Väänänen ja hänen miehensä kuvaaja Eino Heino.
”Nyt noista lempeistä äidin ja madonnan kasvoista löytää mitä vain. Niissä on tämän hetken uranaisen päättävyyttä, kunnianhimon loistetta, lämmintä ihmisen ymmärrystä, rikkaan sielun ilmeikkyyttä ja silti myös yhä edelleen tuota liikuttavan ujoa tyttöä, joka pulpahtaa esiin vähän väliä Emman koko olemuksesta --- .”

Helsingin Sanomain Paula Talaskivi kirjoittaa Väänäsestä Jussi-gaalassa 16. marraskuuta 1957[2]

Uran alku olisi joltisenkin ohdakkeinen, mutta pian seurasi sarja teatterikiinnityksiä:

Väänäsen näyttämötehtäviä olivat muun muassa Katri (kappaleessa Daniel Hjort), Portia (Venetsian kauppias), Fanny, Läpikäytävän Henna ja Tuomari Martta.[3] Väänänen kiinnitettiin Radioteatteriin vuonna 1949, missä hän työskenteli vuoteen 1961. Hän ei vierastanut myöskään uusia medioita: uransa viimeisessä vaiheessa 1961–1969 hän työskenteli Televisioteatterissa.

Toisen maailmansodan aikana Väänänen oli mukana rintamakiertueilla, kuten ajan suomalaisnäyttelijöillä oli tapana. Kesällä 1955 hänet nähtiin Pyynikin Kesäteatterissa klassikkonäytelmässä Putkinotko. Kaksitoista vuotta myöhemmin hän näytteli samassa näytelmässä Mikkelin Naisvuoren kesäteatterissa.

Valkokankaalla Väänänen teki lukuisia henkilötutkielmia vaikeassa elämäntilanteessa olevista naisista, mutta mukaan mahtui muutama komediallinen hahmokin. Hänen filmiuransa alkoi vuonna 1941 pienellä sivuosalla elokuvassa Suomisen perhe, varsinainen läpimurto oli pääosa elokuvassa Kirkastettu sydän vuonna 1943.[4] Elokuvatöistään Väänänen sai kaikkiaan neljä Jussi-palkintoa, jokaisen naispääosasta. Ensimmäinen, vuonna 1947 palkittu suoritus oli nimiosa elokuvassa Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä. Vuonna 1952 hän sai Jussin tulkinnastaan miehenkipeänä vanhanapiikana Valentin Vaalan ohjaustyössä Gabriel, tule takaisin. Viisi vuotta myöhemmin palkittiin Väänäsen vahva tulkinta kanavanvartijan vaimona elokuvassa Elokuu. Vuonna 1958 hänelle myönnettiin Jussi-palkinto Loviisan roolista värielokuvassa Niskavuoren naiset. Väänänen itse piti nuorta Loviisaa mielenkiintoisimpana elokuvatehtävänään, joten myös vanhan Loviisan tulkitseminen oli hänelle mieluinen kokemus.[5] Vaalan teos on Väänäsen ainoa värielokuva. Väänänen sai tunnustusta myös ennen Jussi-palkinnon perustamista. Hänet palkittiin Joel Rinteen kanssa vuosien 1943–1945 parhaina näyttelijöinä pääosista Ilmari Unhon elokuvassa Kirkastettu sydän. Väänänen näytteli niin ikään muutamissa lyhyissä fiktioissa.

Emma Väänänen näytteli myös teattereiden ulkopuolella. Hän esiintyi esimerkiksi eräiden sukulaistensa kanssa Väänästen sukuseuran juhlatilaisuudessa, joka järjestettiin Hämäläisten Talon juhlasalissa 2. huhtikuuta 1945. Tasan kaksi vuosikymmentä myöhemmin, 2. huhtikuuta 1965, Väänänen nousi monien muiden näyttelijälegendojen kanssa lavalle Helsingin Pohjoisesplanadilla sijainneen Kino-Palatsin viimeisessä näytännössä, joka oli Jääkärin morsian.

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Emma Väänänen avioitui kuvaaja Eino Heinon kanssa kesäkuussa 1945. Pariskunta oli tavannut muutamaa vuotta aiemmin elokuvan Neljä naista kuvauksissa.[6]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1940-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1951 Jussi-voittajat. Neljäs oikealta Emma Väänänen.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ihanat naiset kankaalla, sivut 260 ja 261
  2. Ihanat naiset kankaalla, sivu 272
  3. Teatterin maailma 1965, sivu 413
  4. Ihanat naiset valkokankaalla, sivu 265
  5. Ihanat naiset kankaalla, sivu 273
  6. Ihanat naiset valkokankaalla, sivu 268

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]