Tohvelisankarin rouva

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tohvelisankarin rouva
Kirjoittaja Maria Jotuni
Alkuperäiskieli suomi
Tyylilaji komedia, farssi
Aihe ahneus, avioliitto, raha, rakkaus
Kantaesitys 2. joulukuuta 1924[1]
Kantaesityspaikka Suomen Kansallisteatteri
Henkilöt
Henkilöt Juulia, Aadolf, Piia, Justus, Veijo, Karoliina, Lempi, Riikka

Tohvelisankarin rouva on Maria Jotunin viides näytelmä. Kolminäytöksinen komedia sai ensi-iltansa Suomen Kansallisteatterissa 1924. Rahan ja rakkauden teemoihin kiteytyvä teos aiheutti aikoinaan pahennusta: WSOY ei halunnut julkaista sitä, mutta Otava tarttui tilaisuuteen. Näytelmän ensi-illassa osa yleisöstä poistui kesken esityksen, ja lopulta sen aiheuttaman kirjasodan puhurit ylsivät eduskuntaan asti, missä sitä käytettiin hyväksi Kansallisteatterin toimintaa kritisoitaessa[2] ja Kansallisteatterin valtionapu joutui vaakalaudalle[3].

Kansallisteatterin johtajaa Eino Kalimaa Tohvelisankarin rouva ei järin miellyttänyt. Hänen mielestään se sisälsi "mauttomuuksia ja liioitteluja".[4] Jotunin puoliso Viljo Tarkiainen puolusti vaimonsa näytelmää ja menetti sen seurauksena paikkansa Kansallisteatterin väliaikaisena dramaturgina ja johtokunnan jäsenenä.[5]

Näytelmää ei esitetty 40 vuoteen, ennen kuin Kuopion yhteisteatteri otti sen 1960-luvulla ohjelmistoonsa. Tohvelisankaria näytteli Rauni Mollberg, joka sitten Televisioteatteriin siirryttyään ohjasi sen televisiolle.[3]

Tohvelisankarin rouvasta muodostui hankalan alun jälkeen teattereiden kestosuosikki. 2000-luvulla sitä on esitetty muun muassa Lahden ja Kotkan kaupunginteatterissa.[6][7]

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juulia on nainut ikääntyneen tilanomistaja Aadolfin, jonka veljeltä Justukselta on tiedossa huomattava perintö. Päästyään rahoihin käsiksi ahne Juulia aikoo lähteä nuoren ja varattoman rakastettunsa Veijon luo, joka on kuitenkin enemmän Juulian tytärpuolen Piian perään. Pian ilmenee, että Justuksella on muitakin perijöitä. Lisäksi paljastuu, että Justus ei ollut tehnyt testamenttia.

Kahdessa ensimmäisessä osassa esitellään satiirin keinoin henkilöiden väliset suhteet, ja keskiössä on Juulian ja Aadolfin avioliitto. Mieshahmot – etenkin viinaanmenevä tohvelisankari Aadolf – vaikuttavat heikoilta, mikä puolestaan saa naishahmot näyttämään vahvoilta. Kolmas osa on farssia, jossa odotellaan Justuksen kuolemaa. Kaiken huipuksi Justus palaa kuolleista kesken omien peijaistensa.

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tohvelisankarin rouvan kantaesitys sai ristiriitaisen vastaanoton. Helsingin Sanomien Erkki Kivijärven mukaan esitys oli "ensiluokkainen". Hieman myöhemmin hän tosin myönsi kappaleen eittämättömät puutteet ja rakenteelliset heikkoudet. Uuden Suomen Jalmari Lahdensuo valitteli Jotunin uudistumiskyvyttömyyttä. Hänen mielestään "erotiikka ja keskustelut kuolemasta" koettelivat "hyvän aistin rajoja".[8]

Jossain määrin jäävi Viljo Tarkiainen kirjoitti näytelmästä: "Se on humoristinen komedia, hengenliikkeeltään niin vapaa ja peloton, ettei semmoista todellakaan ole ennen kirjoitettu tässä maassa, vaikkei siinä minun nähdäkseni pitäisi olla mitään siveellisyyttä loukkaavaa, saati sitten siveettömyyteen kehoittavaa – –."[9] Tarkiainen kritisoi suomalaisia teatterikriitikkoja ja kyseenalaisti heidän asiantuntemuksensa.[10] Tarkiaisen tiukkasanaisesta ulostulosta vuorostaan loukkaantuivat Kansallisteatterin näyttelijät, joiden puolesta Kirsti Suonio laati johtokunnalle pitkähkön kirjelmän.[10] "Näyttelijä ei voi itse työtänsä arvostella – – mutta kun hän on parhaansa koettanut ja työ on valvojiensa hyväksymä, lienee hänellä oikeus edes puolustautua", Suonio kirjoitti.[11] Suonion mielestä Tarkiainen yritti sälyttää esityksen huonoa menestystä näyttelijöiden niskoille.[11]

Tohvelisankari rouva kaivettiin naftaliinista 1960-luvulla, jolloin sitä esitettiin muun muassa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä; tuolloin näytelmästä tuli menestys. Tohtori Irmeli Niemen mielestä kappaleen lopulta saavuttama voitto perustui dialogin tuoreuteen ja rohkeuteen, huumorin alkuperäisyyteen ja lahjomattomaan elämännäkemykseen. Tohvelisankarin rouva onnistui Niemen mukaan yhdistämään menneen maailman ja nykyaikaisen elämäntunteen.[12]

Tulkitsijoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tohvelisankarin rouvan ensi-illassa joulukuussa 1924 Aadolfia näytteli Paavo Jännes[13], Justusta Urho Somersalmi, Riikkaa Kirsti Suonio ja Karoliinaa Mimmi Lähteenoja.[1] Emännöitsijä Karoliinan salattua tytärtä Lempiä näytteli Päivi Horsma ja Piiaa Ruth Snellman.[14]

Myöhemmissä esityksissä Juuliaa ovat näytelleet muun muassa Eva Gyldén[15], Elina Hoffrén[16], Ansa Ikonen[17], Tea Ista[18], Marja-Leena Kouki[19], Tiia Louste[20], Seija Sora[21] ja Tiina Rinne[22].

Aadolfin roolin ovat näytelleet muiden muassa Rauni Mollberg[3] ja Taneli Mäkelä.[6] Veijoa on näytellyt muun muassa Sakari Jurkka.[23] Lempiä on tulkinnut lukuisten muiden näyttelijöiden ohella komedienne Hannele Lauri.[24]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kotimaisia näyttämötaiteilijoita sanoin ja kuvin. Viipuri: Kustannusliike Opas, 1930.
  • Veistäjä, Verneri: Teatterin maailma 1965 – Suomen teatterilaitos ja teatteriväki. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisuja n:o 8, 1965.
  • Martin, Timo; Niemi, Pertti; Tainio, Ilona: Suomen teatterit ja teatterintekijät – Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu n:o 28, 1974. ISBN 951-30-2505-5.
  • Seppälä, Riitta; Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterintekijät 1993 – Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitto ry, 1993. ISBN 951-31-0236-X.
  • Koskimies, Rafael: Suomen Kansallisteatteri 2 : 1917–1950. Helsinki: Otava, 1972.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Esityskuva Museovirasto. Arkistoitu 1.12.2017. Viitattu 29.11.2017.
  2. ↑ Tohvelisankarin rouva Kirjastot.fi. Viitattu 29.11.2017.
  3. ↑ a b c Jorma Savikko (toim. Harald Birger Olausen), Pitkä ajo: Henkilökuva elokuvaohjaaja Rauni Mollbergista, s. 104, Kulttuuriklubi 2011 ISBN 978-952-67513-4-4
  4. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 160
  5. ↑ Bagh, Peter von: Sininen laulu: itsenäisen Suomen taiteiden tarina, s. 130. WSOY, 2007.
  6. ↑ a b Tohvelisankarin rouva 2011. Lahden kaupunginteatteri. Arkistoitu 1.12.2017. Viitattu 29.11.2017.
  7. ↑ Tohvelisankarin rouva 2017. Kotkan kaupunginteatteri. Arkistoitu 1.12.2017. Viitattu 29.11.2017.
  8. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 161
  9. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 162 ja 163
  10. ↑ a b Suomen Kansallisteatteri 2, s. 163
  11. ↑ a b Suomen Kansallisteatteri 2, s. 164
  12. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 164 ja 165
  13. ↑ Kotimaisia näyttämötaiteilijoita 1930, s. 112
  14. ↑ Esityskuva Museovirasto. Arkistoitu 1.12.2017. Viitattu 29.11.2017.
  15. ↑ Suomen teatterit ja teatterintekijät 1993, s. 138
  16. ↑ Teatterin maailma 1965, s. 170
  17. ↑ Teatterin maailma 1965, s. 183
  18. ↑ Suomen teatterit ja teatterintekijät 1993, s. 178
  19. ↑ Suomen teatterit ja teatterintekijät 1993, s. 233
  20. ↑ Suomen teatterit ja teatterintekijät 1993, s. 275
  21. ↑ Suomen teatterit ja teatterintekijät 1974, s. 479
  22. ↑ Suomen teatterit ja teatterintekijät 1993, s. 372
  23. ↑ Teatterin maailma 1965, s. 194
  24. ↑ Suomen teatterit ja teatterintekijät 1993, s. 255

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Tohvelisankarin_rouva&oldid=20621621”