Kirsti Suonio

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kirsti Suonio
Syntymäaika 24. heinäkuuta 1872
Syntymäpaikka Helsinki
Aktiivisena 1891–1936
Kuolinaika 7. marraskuuta 1939 (67 vuotta)
Kuolinpaikka Helsinki
Ammatti näyttelijä

Kirsti Suonio (alkujaan Hilda Kristina Kjäll; 24. heinäkuuta 1872 Helsinki7. marraskuuta 1939 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Hän työskenteli Suomen Kansallisteatterissa vuodesta 1891 vuoteen 1930. Komediennena tunnettu Suonio hurmasi yleisönsä sekä keveissä huvinäytelmissä että maailmankirjallisuuden klassikoissa. Hänelle tyypillisiä rooleja olivat juurevat slaavilaiset naishahmot ja rempseät muijaosat. Hän tulkitsi menestyksellisesti eritoten Maria Jotunin näytelmien naishahmoja. Suonio teki myös kehutun luonnetutkielman Rouva Suorasuusta.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirsti Suonio jäi varhain orvoksi, sillä hänen äitinsä Erika Wass ja hänen veljensä kuolivat isorokkoon vuonna 1873 ja hänen isänsä Erik Johan Kjäll muutamaa vuotta myöhemmin. Tulevan näyttelijättären ja hänen kahden siskonsa kasvatusäiti oli Maria Gustava Domander. Kansakoulun jälkeen Suonio opiskeli latojaksi, mutta lääkäri neuvoi häntä luopumaan ammatista. Päästäkseen näyttelijäksi hän hakeutui Kaarlo Bergbomin puheille, ja 17. joulukuuta 1890 hänet hyväksyttiin harjoittelijaksi Suomalaiseen Teatteriin. Bergbomin sisarkaartin lisäksi Suonio sai opetusta muun muassa näyttelijä-opettaja Kaarola Avellanilta ja koulunjohtaja Matilda von Troililta.[1]

Vuonna 1895 Kirsti Suonio avioitui näyttelijä-laulaja Evert Suonion kanssa. Ennen avioliittoaan näyttelijätär oli käyttänyt sukunimeä Sainio. Samana vuonna tuore pariskunta teki opintomatkan Keski-Eurooppaan. Päinvastoin kuin monet kollegansa, Kirsti Suonio ei luopunut näyttelijän urastaan perheen perustamisen myötä. Suonioille syntyi neljä lasta: Ida Kaarina (1895), Aatto Antero (1897), Anja Kyllikki (1898) ja Martta Johanna (1899). Avioliitto Evert Suonion kanssa päättyi eroon vuonna 1915.[1]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Kirsti Suonio saavutti pitkän taiteilijanuransa aikana suurta kansansuosiota, erinomaisen hyvin ansaittua ja perin lujatekoista. Hän näytteli yleensä pätevän realistiseen tapaan - Rouva Suorasuu oli aikoinaan ehkä hänen keskeisin roolinsa - mutta erikoinen lämpö ja hyväntuulisuus kuuluivat aina asiaan, Maria Jotunin Vanhan kodin perhekuvauksessa v. 1911 kunnostautuneena hän suorastaan säteili Miehen kylkiluun Amalia-emännöitsijänä kolme vuotta myöhemmin. Kuka olisi paremmin kuin hän kuulunut Iloisten Windsorin rouvien parveen? Metsässä hän loi yhden mieliinpainuvimpia suuren tyylin naisia, Raisa Pavlovnan aitovenäläisessä, pehmeän herkullisessa osassa.” [2]

Bergbomien perinnön vaalija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suoniolla oli läheiset välit Bergbomin sisaruksiin. Sisarusten kuoleman jälkeen hän edusti Suomen Kansallisteatterissa niin sanottua ”vanhaa kaartia”, joka ylläpiti Bergbomien taiteellista perintöä. Suonio oli kuulu ”mittavista fyysisistä ulottuvuuksistaan”[3]; hän sairasti diabetesta, mutta jatkoi herkuttelua siitä huolimatta.

1900-luvun ensi kymmennellä Suonio näytteli menestyksellisesti muun muassa komedioissa Avioeron selkkaukset, Baldevinin häät ja Mustasukkainen. Australialaissyntyisen Charles Haddon Chambersin huvikappaleessa Kyynelten hirmuvalta kevätkaudella 1903 Suonio tulkitsi kirjailijanvaimoa. Hänen puolisonsa Evert Suonio puolestaan näytteli itse kirjailijaa.[4] Syyskaudella 1915 Kirsti Suonio teki erinomaisen roolisuorituksen Raisa Pavlovnan osassa Aleksandr Ostrovskin näytelmässä Metsä. Olaf Homén kirjoitti Suonion tulkinnasta: ” --- siinä on vältetty kaikki lähellä tarjoutuva liioittelu ja että tulkinta oli tehty sisästäpäin, henkilön olemuksen oikeasta käsittämisestä alkaen”. Myös V. A. Koskenniemi kiitti Suonion ”suurta taituruutta ja teknistä varmuutta”. Ilmari Räsänen arvioi Suonion Raisa-tutkielman niin ikään taiteelliseksi voitoksi.[5]

Eino Kaliman keväällä 1921 ohjaamassa Gabryela Zapolskin näytelmässä Rouva Dulskan moraali Suoniolla oli nimiosa.[6] Bernard Shaw’n kappaleessa Suuri Katariina (1922) hän tulkitsi keisarinnaa ”mehevään tapaansa”.[7]

Maria Jotunin hahmojen tulkitsija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suoniolla oli keskeinen osa kaikissa Maria Jotunin näytelmien ensi-illoissa. Miehen kylkiluun Amalian Jotuni kirjoitti tiettävästi juuri Suoniota ajatellen.[3] Rooli oli eräs Suonion merkittävistä näyttämötaiteellisista voitoista. Amalian ohella hän tulkitsi lukuisia kertoja Maija Rivakkaa suosikkikappaleessa Tukkijoella.[3] Hänen uransa alkuaikojen menestysrooli oli nimiosa Victorien Sardoun näytelmässä Rouva Suorasuu (Madame Sans-Gêne). Sen hän näytteli myös erojuhlassaan vuonna 1930. Vuosina 1926 ja 1930 Suonio teki esiintymismatkan Pohjois-Amerikan suomalaisten pariin.[1]

Elokuvaura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suonio näytteli kuudessa mykkäelokuvassa 1919–1928 ja dokumentissa Polyteekkarifilmi 1924. Erityisen onnistuneita roolisuorituksia olivat Martan osa Erkki Karun Nummisuutarit-filmatisoinnissa ja Maijan osa elokuvassa Tukkijoella. Suonio oli mukana myös äänielokuvassa: 1930-luvun puolivälissä hänellä oli sivuroolit Valentin Vaalan komedioissa Kaikki rakastavat ja Vaimoke.[8]

Vuonna 1940 WSOY julkaisi Suonion elämäkerran Kirsti Suonio kertoilee.

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mykkäelokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äänielokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Helka Mäkinen: ”Suonio, Kirsti (1872–1939)”, Suomen kansallisbiografia, osa 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-450-5. Teoksen verkkoversio.
  • Kotimaisia näyttämötaiteilijoita sanoin ja kuvin. Viipuri: Kustannusliike Opas, 1930.
  • Koskimies, Rafael: Suomen Kansallisteatteri 1902/1917. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1953.
  • Koskimies, Rafael: Suomen Kansallisteatteri 1917/1950. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1972.
  • Kirsti Suonio Elonet. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 5.7.2013.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Kotimaisia näyttämötaiteilijoita sanoin ja kuvin, artikkeli "Suonio, Kirsti"
  2. Koskimies 1953, s. 422–423.
  3. a b c Mäkinen, s. 468–469.
  4. Koskimies 1953, s. 73.
  5. Koskimies 1953, s. 355.
  6. Koskimies 1972, s. 106.
  7. Koskimies 1972, s. 127.
  8. Elonet.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]