Peijaiset

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Peijaiset (murteissa myös peijahaiset, peijaat, peijaajaiset[1]) ovat karhun tai muun ison riistaeläimen kaadon ja itse kaadon kohteeksi joutuneen eläimen kunniaksi järjestetyt pidot.[2] Joissakin murteissa peijaiset on vanhastaan tarkoittanut myös hautajaisia tai erilaisia pitoja ylipäätään.[1]

Rituaalissa saaliiksi saatu eläin pyrittiin palauttamaan uuteen elämään metsästysmaille. Peijaisilla pyrittiin turvaamaan, että metsässä olisi riistaa jatkossakin. Tällaisia rituaaleja tunnetaan monilta pohjoisilta kansoilta, itämerensuomalaisten lisäksi esimerkiksi obinugrilaisilta ja Pohjois-Amerikan intiaaneilta.

Peijaisissa näkyy usko eläimen sielunvaellukseen. Peijaisissa lepytettiin saalista, jotta se haluaisi syntyä uudelleen metsään. Karhun kunniaksi järjestetyt pidot, karhunpeijaiset, ovat ainoa varmasti nykypäiviin säilynyt perinteinen suomalainen peijaisrituaali, ja aikaisemmin on voinut olla peijaisia ja niitä muistuttavia juhlia muillekin eläimille. Hirviä on voitu peijastaa muinoinkin, mutta nykyiset hirvipeijaiset edustanevat uutta perinnettä. Hirvipeijaiset ovat lähinnä sosiaalinen tapahtuma joihin yleensä kutsutaan jahdissa käytettyjen alueiden maanomistajia. Peijaisilla on joskus tarkoitettu muitakin juhlia, ja puhekielisellä sanalla saatetaan nykyään tarkoittaa mitä erilaisimpia juhlia. Monilla luonnonkansoilla on ollut vastaavanlaisia toimituksia.

Karhunpeijaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karhun kallojen rituaalinen säilyttäminen saattaa olla hyvin vanha toimitus. Se on levinnyt useille pohjoisen luonnonkansoille, ja jo neandertalin ihmisen tiedetään luolalöytöjen perusteella tehneen niin. Tapa on tunnettu myös Suomessa, jossa peijaisten päätteeksi kallo vietiin honkaan. Oletettavasti eräs taustalla oleva uskomus on, että sielu asuu kallossa. Suomensukuisten sielukäsitys oli alun perin moniosainen. Ehkä henki eli elämänvoima asui karhun lihassa, ja siirtyi sen syöjiin, kun taas sielu jatkoi vaellustaan. Jos sielu oli tyytyväinen, se palasi metsään ja syntyi uudelleen tai uudeksi karhuksi. Vaikka karhua pelättiin (varsinkin uhkana kotieläimille), sen siis kuitenkin toivottiin tulevan takaisin, koska siitä sai lihaa, turkiksia ja muutakin.

Joillekin suomensukuisille kansoille karhu on ollut jumalan poika, joka on laskettu taivaasta ihmisten käyttöön. Ihmisten tuli kohdella erityisellä kunnioituksella lahjaansa. Suomessakin laulettiin, että karhu oli laskettu kultakorissa ja hopeaköysin taivaalta Otavan eli Ison karhun tähtikuviosta.

Karhu saatettiin naittaa vertauskuvallisesti nuoren neidon kanssa. Tämän tarkoitus oli saada karhu tyytyväiseksi, mutta siihen saattoi liittyä myös uskomus siitä, että karhu voisi olla ihmisen sukua. Toisaalla taas nuoria naisia nimenomaan kiellettiin osallistumasta peijaispitoihin, ehkä peläten, että karhun liha voisi hedelmöittää naisen. Uskomus ihmisen ja karhun sukulaisuuteen on ollut myös samantapaisia rituaaleja tehneillä Pohjois-Amerikan intiaaneilla.

Aikojen kuluessa suomalaisista karhunpeijaisista on karissut mytologiaa taustalta, ja rituaalit ovat vähentyneet. Joskus peijaiset ovat tarkoittaneet enää yhteistä kokoontumista syömään metsästysporukan kaataman karhun lihaa. Joillakin paikkakunnilla perinne on kuitenkin säilynyt paremmin, ja muistiinmerkittyjen kuvausten ansiosta tiedetään hyvin, miten karhunpeijaisia on ennen vietetty. Myös kalevalaisessa runoudessa on hyviä kuvauksia peijaisten kulusta. Nykyään onkin jälleen järjestetty peijaisia, joissa noudatetaan tarkoituksella vanhoja perinteitä.

Vanhimmat kuvaukset Peijaisista Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

15. Heinäkuuta 1640 vietettiin Turun akatemian vihkimisjuhlaa. Mukana juhlassa oli Pietari Brahe, sekä muu Suomen kerma: Korkeimmat virkamiehet, ritarit, aateliset, professorit. Mukana vihkimisjuhlassa oli myös piispa Isak Rothovius (1572-1652) Rothovius piti juhlassa niin sanotun ”Suuren Juhlasaarnansa”. Hän kuvaili värikkäin sanoin ”suomalaisten taikauskoisia menoja”, joita hän myös nimitti perkeleen palvelemiseksi. Piispan mukaan sairastuessa etsittiin apua ”perkeleeltä”. Rothovius puuttui myös saarnassaan suomalaisten karhuriitteihin: ”Karhua pyytäessään he kuuluvat pimeydessä panevan pystyyn pidot, juovan karhun pääkallosta, murisevan niin kuin karhu murisee, ja niin he kuuluvat hankkivan lisää pyyntionnea”.[3] Maininta oli solvausmielessä esitetty, jossa ennustettiin Suomen siirtymistä korkean kulttuurin piiriin. Tämä oli myös ensimmäinen kuvaus suomalaisten karhukultista. Rothovius arveli, että akatemian perustaminen olisi voitto muinaiskulttuuria vastaan ja uusi kulttuuri ottaisi vallan.

Christian Salmenius (1700–1791) kertoi teoksessaan Historisk och oeconomisk beskrifning öfver Calajoki sockn uti Österbotn pohjalaisesta karhunpeijaisriitistä: ”He täyttivät karhun kallon oluella, ripustivat sen johonkin puunoksaan, ja koko ajan kallon siellä riippuessa ja muutaman juomatipan noruessa siihen jätetyistä pienistä aukoista, he pitivät hauskaa, kumartelivat karhun päätä tai puhuttelivat sitä. Tapa kunnioittaa ruumista irrotettua karhunpäätä ja sitten haudata se suurin ja komein menoin on sekin pappien toimenpitein lopetettu.”

Peijaisten kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eri alueilla ja ryhmillä on ollut erilaisia peijaisiin liittyviä tapoja ja perinteitä. Tässä keskitytään lähinnä eri tapojen yhtäläisyyksiin.

Kun karhu oli kaadettu, sille uskoteltiin usein laulaen, että tapahtunut oli vahinko. Kalevalan peijaiskuvauksessa karhunkaataja laulaa pian karhun kuoltua sovittelevaan sävyyn, ja kertoo karhulle, että hän kuoli vahingossa tai omasta syystään. Kalevalan mukaan:

Otsoseni, ainoiseni,
Mesikämmen, kaunoiseni!
Elä suutu suottakana!
En minä sinua kaannut:
itse vierit vempeleltä,
hairahit havun selältä,
puhki puiset kaatiosi,
halki haljakan havuisen.

Karhu kannettiin juhlakulkueessa siivottuun tupaan, jonne se toivotettiin tervetulleeksi. Kalevalaisen runouden mukaan:

Joko on sillat siivottuna,
joko lattiat la´aistut,
joko penkit pyyhittynä,
pöyät kullin käänneltynä,
hyvän tullessa tupahan,
astuessa aikamiehen?

Tai:

Kamanat ylettyööt,
Kynnykset alettuoot
Ohon tullessa tupahan,
Karvaturvan tungetessa,
Käyessä nenän nykärän!

Peijaisissa karhusta tehtiin ruokaa. Karhun lihaa syötiin, mutta talja ja pääkallo säilyivät kunniavieraina, joille puhuttiin, laulettiin, ja tarjottiin ehkä ruokaa ja juomaa.

Peijaisten lopuksi tai jälkeen karhun hampaat irrotettiin ja jaettiin metsästäjille.

Karhun kallo ja muut luut vietiin tähän tarkoitukseen käytetylle kallohongalle. Kallo nostettiin ylös puuhun oksalle, ja laitettiin katsomaan itään, jotta se näkisi auringonnousun. Kallohonka saattoi olla maailmanpuun vertauskuva, ja kallon nostaminen ylös saattoi merkitä karhun sielun nostamista takaisin taivaaseen, josta se oli kerran laskettu. Karhun luut haudattiin puun juurelle. Samaa honkaa käytettiin usein, joten hongassa saattoi olla useiden karhujen kallot. Kalevalassa kerrotaan kallon viemisestä honkaan:

Tuonne saatin saalihini, ehätin erän vähäni
kultakunnahan kukulle, vaskiharjun hartioille.
Panin puuhun puhtahasen, honkahan havusatahan,
oksalle olovimmalle, lehvälle leve'immälle
iloksi inehmisille, kunnioiksi kulkijoille.
Ikenin panin itähän, silmin loin on luotehesen.
Enkä aivan latvasehen: oisin luonut latvasehen,
siinä tuuli turmeleisi, ahava pahoin panisi;
enkä pannut maavarahan: oisin pannut maavarahan,
siat siinä siirteleisi, alakärsät käänteleisi.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Länsimäki, Maija: Pidetäänkö peijaiset? (Kieli-ikkuna-palsta) Helsingin sanomat. 30.10.2001. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.
  2. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  3. ”När the fånga en biörn/skola the i mörkret göra itt gästebudh/dricka biörnens skål vthur hufwudskallen/låta och murra såsom biörnen låter/således skola the så ytterligare lycka.”

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Haavio, Martti: Suomalainen mytologia. Porvoo Helsinki: WSOY, 1967.
  • Kovalainen, Ritva & Seppo, Sanni: Puiden kansa. Kemiö: Helsinki: Hiilinielu tuotanto: Miellotar, 2006. ISBN 952-99113-1-9.
  • Tolley, Clive (toim.): Karhun kannoilla. Karhun kannoilla -symposiumin esitelmiä 11.–13.11.2005. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja 9. Satakunnan museon julkaisuja 14/2006. Pori: Turun yliopisto, kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitos: Satakunnan Museo, 2006. ISBN 951-29-3184-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]