Ilmari Kianto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ilmari Kianto
Ilmari Kianto 50-vuotiaana vuonna 1924
Ilmari Kianto 50-vuotiaana vuonna 1924
Salanimet Antero Avomieli, Salanimi
Syntynyt 7. toukokuuta 1874
Pulkkila, Suomi
Kuollut 27. huhtikuuta 1970 (95 vuotta)
Helsinki, Suomi
Ammatit kirjailija
Kansallisuus Suomen lippu Suomi
Ensiteokset Väärällä uralla (1896), nimellä Ilmari Calamnius
Allekirjoitus Allekirjoitus
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
Ilmari Kianto löysi tursaansydän-nimisen merkin kotipitäjänsä vanhasta ladosta, muokkasi sen oheisen näköiseksi ja käytti sitä omana tunnuksenaan.

Ilmari Kianto (vuoteen 1906 Calamnius; 7. toukokuuta 1874 Pulkkila27. huhtikuuta 1970 Helsinki)[1] oli yksi 1900-luvun alkupuoliskon huomattavimmista suomalaisista kirjailijoista. Kiannon kirjailijanura kesti yli 60 vuotta, jona aikana hän kirjoitti kuutisenkymmentä kirjaa. Hänen maineensa perustuu kuitenkin lähes kokonaan hänen kahteen köyhälistöromaaniinsa Punainen viiva (1909) ja Ryysyrannan Jooseppi (1924).[2] Näiden kirjojen ansiosta Kianto tunnetaan ennen kaikkea kainuulaisen köyhälistön kuvaajana, mikä on tuonut hänelle lempinimen "korpikirjailija".

Kianto oli alun perin nimeltään Ilmari Calamnius, mutta muutti sukunimensä Johannes Linnankosken neuvosta Kiannoksi vuonna 1906. Hän käytti myös salanimiä Antero Avomieli ja Salanimi. Kirjeenvaihdossaan Kianto käytti nimestään muotoa Ilmari Iki-Kianto.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruusvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmari Kianto syntyi Pulkkilassa Lamujoen rannalla sijaitsevassa pappilassa vuonna 1874. Hänen vanhempansa olivat kalajokelaiseen Calamniuksen pappissukuun kuuluva Pulkkilan kappalainen August Benjamin Calamnius (18341915) ja Cecilia Septimia Catharina Lundahl (18421924). Perheessä oli kahdeksan lasta, joista Ilmari oli kuudes. Vuonna 1879 August Benjamin Calamnius valittiin Suomussalmen kirkkoherraksi ja perhe muutti Pulkkilasta Suomussalmelle Karhulan pappilaan.

Kianto kävi koulunsa Iissä ja Oulussa. Hän pääsi ylioppilaaksi Oulun lyseosta vuonna 1892.[3] Koulussa hän muun muassa toimitti oppilaskunnan lehteä. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi hän ehti ilmoittautua opiskelijaksi Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan, mutta päätti kuitenkin ryhtyä veljensä Volmarin esikuvan mukaisesti upseeriksi.[3] Kianto palveli vapaaehtoisena Oulussa 4. Suomen Tarkka-ampujapataljoonassa 18921893. Keväällä 1893 pataljoona matkusti sotaharjoituksiin Krasnoje Seloon Pietarin lähelle, ja Kianto kirjoitti näistä kokemuksistaan leirikirjeitä Suometar-lehteen. Eräs moskovalainen lehti arvosteli Kiantoa separatistiksi näiden leirikirjeiden vuoksi, ja tästä seurannut kohu aiheutti hänelle hankaluuksia. Myös Kiannon sotilaselämään kohdistuneet romanttiset kuvitelmat olivat jo haihtuneet, ja niinpä hän päätti erota armeijasta ja lähteä takaisin yliopistoon opiskelemaan. Tämä toteutuikin myöhäissyksyllä 1893.

Kianto opiskeli Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa venäjän ja suomen kieliä. Opiskeluaikanaan hän aloitti kirjailijanuransa. Esikoisteoksessaan Väärällä uralla (1896), jonka Kianto julkaisi 22-vuotiaana, hän kertoi armeijakokemuksistaan.[4] Omimmaksi alakseen hän tunsi kuitenkin luonnonlyriikan ja julkaisi runokirjat Soutajan lauluja (1896), Hiljaisina hetkinä (1897) ja Lauluja ja runoelmia (1900). Entinen koulutoveri Eino Leino auttoi häntä runojen valikoimisessa. Kianto oli myös mukana perustamassa Suomalaista Kaunokirjailijaliittoa vuonna 1897. Kianto promovoitiin filosofian maisteriksi vuonna 1900.[3] Hän täydensi venäjän kielen opintojaan stipendiaattina Moskovassa 1901–03,[3] ja julkaisi näistä kokemuksistaan myöhemmin kirjan Moskovan maisteri (1946). Kianto teki tänä aikana myös pitkän kiertomatkan Etelä-Venäjällä, ja tätä matkaa hän kuvasi 1903 ilmestyneessä matkakirjassaan Kiannan rannoilta Kaspian poikki v. 1902.

Kianto hyödynsi kieliopintojaan suomentamalla venäläistä kaunokirjallisuutta, kuten Leo Tolstoin Kuolema- ja I. A. Gontsharovin Herra Oblomov -teokset. Hän ryhtyi tolstoilaisuuden kannattajaksi ja kävi kirjeenvaihtoa itsensä Tolstoin kanssa. Kianto kuului myös Suomen tunnetuimman tolstoilaisen, kirjailija Arvid Järnefeltin ystäväpiiriin. Tolstoin vaikutuksesta Kianto erosi kirkosta kun uskonnonvapauslaki tuli voimaan. 18. heinäkuuta 1904 hän solmi Suomen ensimmäisen siviiliavioliiton Ruotsissa Helsingborgin kaupungin raatihuoneella; morsian oli torniolaisen kultasepän tytär Hildur Molnberg, johon Kianto oli tutustunut keväällä 1904 tämän tultua Suomussalmelle postinhoitajan sairauslomasijaiseksi. Kianto ei silti ollut ateisti vaan tolstoilaisuuden mukaisesti vannoutunut "henkilökohtaiseen uskoonsa", jossa ei ollut sijaa uskonlaitoksille.

Korpikirjailijaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1904 Kianto asettui vaimonsa kanssa Kajaaniin, jossa hän toimi kielten opettajana Kajaanin yhteiskoulussa. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen Kianto heittäytyi innokkaasti mukaan politiikkaan. Hän toimi Kajaani-lehden toimittajana ja oli mukana perustamassa nuorsuomalaista puoluetta vuonna 1905. Näkyvällä poliittisella lehtikirjoittelulla oli kuitenkin se seuraus, että Kianto menetti 1906 opettajantoimensa. Tämän jälkeen hän päätti omistautua kirjailijan uralle ja muutti perheineen kotiseudulleen Suomussalmelle.

Suomussalmella Kianto hankki Metsähallitukselta seitsemän hehtaarin vuokrapalstan Leppikanta-nimisestä niemekkeestä Kiantajärven rannalta ja rakennutti sinne vuosina 19101912 Turjanlinna-nimisen kirjailijankotinsa. Turjanlinnan valmistuttua Kianto muutti sinne Suomussalmen pappilasta, jossa hän oli asunut perheensä kanssa vuodesta 1909 lähtien. Hän oli virallisesti kruununtorppari ja harjoitti pienessä mittakaavassa maanviljelyä ja karjanhoitoa, mutta käytännössä Kianto sai tulonsa kirjallisilla töillään. Turjanlinnan palstan erottamisen yhteydessä Kiannolla oli erimielisyyksiä Metsähallituksen edustajien kanssa, ja näistä riidoista hän sai aiheen kirjoittaa romaaninsa Metsäherran herjaaja (1912).

Ensimmäisinä Suomussalmen-vuosinaan Kianto julkaisi kahdesta neljään teosta vuosittain.[4] Joukossa on ajankohtaisia teoksia ja matkakirjoja, monet sisältävät omakohtaisia kokemuksia ja myöhemmin myös muistelmia.[4] Vuonna 1909 Kianto julkaisi ensimmäisen pääteoksistaan, romaanin Punainen viiva, jossa kuvattiin Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien vaikutusta syrjäisellä Kainuun korpiseudulla asuvien ihmisten elämään. 1911 hän kirjoitti Kajaanin maanviljelysseuran tilauksesta Nälkämaan laulun, josta Oskar Merikannon säveltämänä tuli Kainuun oma maakuntalaulu.

Vuosina 19071912 Kianto julkaisi useita valtiokirkkoa ja virallista uskontoa arvostelevia teoksia ja artikkeleita. Romaanissaan Pyhä viha (1908) hän kuvasi avioliittonsa alkuvuosia ja suhdettaan uskontoon, ja seuraavana vuonna ilmestyneessä novellikokoelmassa Pikku syntejä hän esitti keksimiään parodioita Raamatun Vanhan testamentin kertomuksista. Kianto piti koko Vanhaa Testamenttia kokoelmana "hebrealaisia satuja". Vuonna 1912 Kiannolta ilmestyi vielä Vapaauskoisen psalttari -niminen teos. Kianto ei joutunut oikeuden eteen kirjoituksistaan; vuonna 1912 häntä tosin uhkasi syyte Mitä meidän pitää uskoa -nimisestä artikkelista, mutta keisari Nikolai II:n julistama yleinen armahdus Romanovien hallitsijasuvun 300-vuotisen vallassaolon kunniaksi pelasti hänet. Sen sijaan neljä lehteä, jotka olivat julkaiseet Kiannon uskontoaiheisia kirjoituksia, tuomittiin Jumalan pyhän sanan pilkasta sakkoihin.

Kevättalvella 1914 Kianto teki pororetken Vienan Karjalaan. Hän kävi retken aikana kymmenessä eri kylässä, muun muassa Lonkassa, Vuonniskylässä, Aajuonlahdella, Ponkalahdella, Poahkomienvaaralla ja Latvajärvellä, ja tapasi kuuluisia karhunkaatajia, tietäjiä ja runonlausujia. Kianto teki kaikkiaan kahdeksan retkeä Vienan Karjalaan vuosien 1896 ja 1941 välillä. Retkistä merkittävin oli heinäkuussa 1914 jalkaisin tehty matka Suomussalmelta Kuusamon kautta Vienanmeren eli Valkean meren rantaan. Kiannon oli tarkoitus jatkaa laivalla Solovetskin luostarisaarelle, mutta ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen esti tämän aikeen ja Kianto joutui palaamaan takaisin Suomeen. Tätä retkeään Kianto kuvasi teoksessaan Vienan virroilta, Karjalan kankahilta (1915). Kianto oli fennomaani, joka näki Itä-Karjalassa siveellisen suomalaisuuden alkukodin. Myöhemmin hän kannatti Itä-Karjalan liittämistä Suomeen, mitä ilmensi muun muassa hänen kuuluisa runonsa "Suomi suureksi, Viena vapaaksi...".

Kiannon ensimmäinen avioliitto päättyi käytännössä 1917, kun hän ilmoitti ottavansa toiseksi vaimokseen Siviä Karpin ja julistautui moniavioisuuden kannattajaksi. Kianto joutui tämän takia voimakkaan paheksunnan kohteeksi ja hänellä ja Karpilla oli muun muassa vaikeuksia asunnon saannissa.

Sisällissota ja Vienan retkikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heimosotureita Vienan sotaretkeltä, kuvassa mukana kirjailija Ilmari Kianto takana ratsailla keskellä.

Suomen sisällissodan alkuvaiheessa Kianto oleskeli Oulussa ja Hailuodossa ja oli Oulun valtauksen silminnäkijä. Kianto asettui valkoisten puolelle ja esitti hyvin jyrkkiä kommentteja punaisista: hän muun muassa puhui "punaisista naarassusista" ja vaati pahan pois leikkaamista saastuneesta kansanruumiista teloitusten avulla esimerkiksi Keskisuomalainen-lehdessä 12. huhtikuuta 1918 ilmestyneessä kirjoituksessaan:

»Eikö olisi oikeata tuomiotaktiikkaa ottaa joku prosentti vihollisen toisestakin sukupuolesta – siten siveellisesti vaikuttaakseen näiden kurjiin ammattisisariin? Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä ennemmin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa punakaartilaiset ovat petoja, monet heidän naisistaan – susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat? Pyövelin kirves on nyt kerta kaikkiaan pantu Suomen kansan käteen. Suomen kansan yhteiskuntaruumiissa on tehtävä "keisarinleikkaus" – kirurgimme olkoon kansan tuomio»
(Ilmari Kianto)

Kiannon jyrkkää asennetta saattaa selittää se, että häntä itseään oli pidetty jonkinlaisena sosialistina hänen vapaan sukupuolimoraalinsa sekä uskonnon- ja kirkonvastaisten kirjoitustensa vuoksi. Nyt hän halusi tehdä selvän pesäeron punaisiin ja etsi jyrkillä mielipiteillään hyväksyntää valkoisten kannattajilta. Venäjän kieltä opiskellut ja pitkiä aikoja Venäjällä oleskellut Kianto muuttui samalla myös venäläisvastaiseksi Suur-Suomen kannattajaksi. Perinteiset valkoisten kannattajat suhtautuivat kuitenkin epäillen "valkoiseksi anarkistiksi" julistautuneeseen Kiantoon, eikä hänen sisällissodasta kirjoittamansa kirja saanut kustantajaa syksyllä 1918. Kiannon sisällissotamuistelmat julkaistiin vasta vuonna 1928 nimellä Elämän ja kuoleman kentältä ja silloinkin niitä oli osaksi sensuroitu.

Sisällissodan jälkeen kesällä 1918 Kianto otti osaa everstiluutnantti Malmin johtamaan Vienan retkikuntaan. Hänen tehtävänään oli toimia agitaattorina ja saada alueen asukkaat kannattamaan Suomeen liittymistä. Paikallinen väestö pysyi kuitenkin Kiannon pettymykseksi poliittisesti passiivisena eikä innostunut hänen puheistaan. Kianto kirjoitti epäonnistuneesta retkestä matkakuvauksen Suomi suureksi – Viena vapaaksi (1918) ja kirjasen Vienan puolesta – Kauko-Karjalan ikivanhan moraalin säilyttämiseksi, kenttäpuheita (1919).

1920–30-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1924 ilmestyi Kiannon toinen pääteos, romaani Ryysyrannan Jooseppi. Aihepiirillä ja henkilöhahmoilla on yhtäläisyyksiä Joel Lehtosen Putkinotkon kanssa.

Kianto oli hyvin paljon liikkeellä 1920–30-luvulla ja Turjanlinna oli usein pitkiä aikoja tyhjänä. Hän matkusti 1926 Viroon, Latviaan, Puolaan ja Tšekkoslovakiaan ja 1931 hän kävi uudelleen Virossa. Kiannolla oli näihin aikoihin toinen asunto Terijoen Kellomäellä Karjalan kannaksella, mutta hän asui myös tilapäisesti useilla paikkakunnilla ympäri Suomea. Terijoen mökki oli alkuperäiseltä nimeltään Esterilä mutta Kianto alkoi kutsua sitä Antiloopin luolaksi tai Varpusen häkiksi silloisen naisystävänsä Sirkka-Liisan eli Sigrid Engströmin ihastelunimen mukaan. Kianto asui tässä mökissä useina talvina, sillä hän saattoi kirjoittaa siellä teoksiaan rauhassa, mikä ei olisi onnistunut Turjanlinnassa.

Vuonna 1932 Kianto sai virallisen eron ensimmäisestä vaimostaan ja hän meni 1933 uusiin naimisiin Elsa-Maria Karppisen (os. Kokko) (18961954) kanssa. Hänellä oli kuitenkin samaan aikaan suhde Raakel Nymanin kanssa ja vuodesta 1934 lähtien myös Turjanlinnan palvelustyttönä toimineen Aino Seppäsen ("Aino-Kaino") kanssa. Vuonna 1934 Kianto onnistui myös kahdeksan vuoden ponnistelun jälkeen lunastamaan Turjanlinnan palstan itsenäiseksi tilaksi.

1930-luvulla Ilmari Kiantoa ahdistivat taloudelliset vaikeudet. Hän oli velkaa kustantajalleen Otavalle yli 600 000 markkaa, ja jouluaattona 1936 Turjanlinna uhattiin ulosmitata lähes 15 000 markan veloista Suomussalmen kunnalle. Turjanlinna kuitenkin pelastui sillä kertaa, kun Kiannon hyväksi järjestettiin kansalaiskeräys. Näiden vaikeuksiensa keskellä Kianto vieraili tammikuussa 1937 Ryysyrannan Joosepin esikuvan talossa ja saattoi hieman katkerana todeta: "

»Kauhala, entinen oikea Ryysyranta, on vaurastunut ja tullut niin herraskaiseksi ettei sinne viitsi poiketakaan»
(Ilmari Kianto)

Turjanlinnan tuho[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmari Kianto vuonna 1974 julkaistussa postimerkissä.

Talvisodan puhjettua Kianto perheineen joutui jättämään Turjanlinnan 7. joulukuuta 1939, kun venäläiset joukot saapuivat Suomussalmen kirkonkylän lähelle ja Turjanlinnan alue joutui taistelunäyttämöksi. Saman päivän iltana paloi koko Suomussalmen kirkonkylä suomalaisten sytyttämänä. Joulukuussa rintamalinja kulki Turjanlinnan alueen läpi, ja suomalaiset joukot polttivat Turjanlinnan 19. joulukuuta 1939. Turjanlinnan rakennuksista säilyi vain sauna ja jäkäläriihi. Näiden Hulkonniemen taisteluiden aikana myös Kiannon poika Jormo Gabriel Kianto haavoittui vaikeasti noin 2 kilometrin päässä Turjanlinnasta.

Kianto tuomittiin talvisodan jälkeen maanpetoksen yrityksestä puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen, koska hän oli jättänyt talonsa Turjanlinnan kuistinpöydälle tyhjän sikarilaatikon, jonka kanteen hän oli kirjoittanut venäjänkielisen viestin:[3]

»Venäläiset toverit! Kunnioittakaa sivumenolla köyhän kirjailijan kotia. Tuossa on saari autiona ynnä huvila itään päin muine rakennuksineen. – Olen minäkin ollut Moskovassa v. 1901–03[3] »
(Ilmari Kianto)

Saaressa, johon hän viittasi, olivat hänen kaksi omaa kalamajaansa, ja huvila itäänpäin tarkoitti hänen vanhimman sisarensa kookasta asumusta – sisaren kanssa hänellä oli ajoittain huonot välit. Länteen hän ei halunnut venäläisiä neuvoa, koska hänen vaimonsa ja pikku tyttärensä olivat juuri sinnepäin lähteneet jäätä pitkin sotaa pakoon.

Tämän tekstin jouduttua suomalaisten käsiin se tulkittiin ilmoitukseksi läheisen talon miehittämättömyydestä, mikä katsottiin vakoiluksi. Kianto tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen ja kansalaisluottamuksen menettämiseen. Presidentti Kyösti Kallio armahti Kiannon kuritushuoneesta ennen tuomitun ajan päättymistä, mutta vasta 1950-luvulla tuomio tunnustettiin julkisesti virheeksi.lähde? Jutun seurauksena Kianto erotettiin "maanpetturina" useista kulttuuriseuroista, muun muassa Suomen Kirjailijaliitosta, jota hän itse oli ollut perustamassa, ja myös Karjalan Heimosoturiliitosta. Katkeroitunut ja tuomiota oikeusmurhana pitänyt Kianto kirjoitti tapauksesta päiväkirjansa pohjalta teoksen Omat koirat purivat, joka kuitenkin pääsi julkisuuteen vasta 1946.

Sodanjälkeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turjanlinnan toinen palo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodassa palaneen Turjanlinnan tilalle valmistui kustannusliike Otavan taloudellisella avustuksella uusi kaksikerroksinen talo 1949, mutta tämä rakennus paloi pian valmistumisensa jälkeen rakennusvirheen takia. Uutta Turjanlinnaa ei ollut vakuutettu, joten Kianto ei saanut mitään korvausta menetyksistään. Kianto lähestyi presidentti Paasikiveä ajatuksenaan saada hänet kansalaiskeräyksen suojelijaksi. Paasikivi kommentoi päiväkirjoissaan

»Että piti Turjanlinnansa, joka jo oli kerran palanut, vakuuttamatta, on puolustelematonta kirjailijaltakin[5] »
(J. K. Paasikivi)

kuitenkin aprikoi samassa yhteydessä

»Olisiko syytä ja mahdollista antaa hänelle jotain lisäapurahaa valtion varoista? Hänen vanhuudenpäivänsä olisi joka tapauksessa turvattava, tavalla tai toisella[5]»
(J. K. Paasikivi)

Paasikivi antaa ministeri Oittiselle tehtäväksi valmistella mitä asiassa olisi tehtävissä ja neuvotella Otavan pääjohtajan Heikki Reenpään kanssa ko. asiasta.[5]

Vuodesta 1953 lähtien Kianto vietti talvet Helsingissä, Otavan omistamassa kirjailija-asunnossa Mariankatu 24:ssä. Kirjailija Kiannon loputon rahapula oli Heikki Reenpään jatkuvana huolena.[6] Kesät hän asui Turjanlinnan vanhan "Kohtalon Korsu" -nimisen jäkäläriihen kylkeen tehdyssä Ikin Tupa -nimisessä asumuksessa. Vuonna 1957 Kianto vihittiin Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi ja samana vuonna ilmestyi myös hänen viimeinen kirjansa Mies on luotu liikkuvaksi.

Sodan jälkeen Kianto tuli tunnetuksi "sihteeriseikkaluistaan". Hän haki säännöllisesti lehti-ilmoituksillaan itselleen naispuolisia sihteereitä. Useimmilla näistä sihteereistä ei ollut edes konekirjoitustaitoa, mutta Kiannolle riitti, että he pystyivät soutamaan venettä ja pitämään hänelle päivä- ja yöseuraa. Kaikkiaan Kiannolla ehti sihteereitä olla neljä yhdeksän vuoden aikana, pisimpään Inkeri Jokinen 1944–1947 ja Anja Halonen 1948–1951. Kianto alkoi kirjoittaa 1952 romaania Elätin käärmettä povellani jonka aiheena oli hänen suhteensa Anja Haloseen. Romaani jäi kuitenkin keskeneräiseksi sillä Halonen repi palasiksi Kiannon romaanin lähteenä käyttämän päiväkirjan Rakastajan tunnustuksia. [7]

Kiannon toisen vaimon Elsa Karppisen kuoltua 1954 hän meni 1956 viimeisen kerran naimisiin, nyt Ella Mirjam ('Mirkku') Lähteisen (19141961) kanssa; tämä avioliitto jatkui viisi vuotta, Lähteisen kuolemaan saakka.

Paikkakuntalaisia Ilmari Kiannon hautajaispäivän iltana Niettussaaressa.

Kianto kuoli keuhkokuumeeseen vähän ennen 96-vuotispäiväänsä 1970 Helsingin Auroran sairaalassa. Hänet on haudattu Turjanlinnan edustalla sijaitsevaan Niettussaareen. Kianto oli varannut tämän hautapaikan itselleen jo 1927 ja hautamuistomerkin teksti on myös hänen käsialaansa:

»Tähän minut haudataan. Katson Wanhaan pappilaan, sieltä aallot armaat pauhaa lapsuuteni hellää rauhaa. Turjanlinna tuossa on sodan jälkeen onneton. Minä kuljen onnen mailla – en oo enää mitään vailla»
(Ilmari Kianto)

Kiannon lapset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kianto oli kolme kertaa naimisissa (Hildur Molnberg, 1904–1932, erosi; Elsa-Maria Karppinen, 1933–1954, kuoli; Mirjam Lähteinen, 1956–61, kuoli), ja hän jakoi kaksitoista lastaan näiden äitien mukaan A- (kahdeksan, Hildur Molnberg), B- (kolme, Siviä Karppi) ja C-sarjaan (yksi, Rakel Nyman).

Hildur Molnbergin (1882–1942) kanssa

  1. Kalevi 1906–1909, kuoli aivotuberkuloosiin ; hänestä kerrotaan Kiannon kirjassa Pyhä rakkaus.
  2. Salmi Talvikki Cecilia (Jokela) 1908–1988, perheenemäntä
  3. Orvokki Helmi Simpukka (Suomela) 1909–1984, sairaanhoitaja
  4. Otso Tähtivalo 1911–2001, rovasti, Alppilan seurakunnan kirkkoherra
  5. Veijo Virmo Imatro 1912–1941, prokuristi
  6. Viena Karma Sirkka Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkka (Ristovuo) 1913–1979, farmaseutti
  7. Jormo Gabriel Sotavalta 1914–1990, kapteeni, aktiiviupseeri
  8. "Pikku-Hilkka Kaarina" (adoptoitu pois 1920), oik. nimi Karin Boije 1920–2003

Siviä Karpin (1895–1955) kanssa

  1. Sorjo Uolevi Sotaprinssi 1917–2000, opettaja, kirjailija, toimittaja
  2. Raida Tsikko Tellervo (Heikkilä) 1920–2008, käsityönopettaja
  3. Marjatta Iltatähti 10.4.1921–20.6.2013, opettaja[8]

Rakel Nymanin (1908–1973) kanssa

  1. Raija-Liisa Rakel (Kansi) 1934–, filosofian maisteri, lehtori

[9]

Ilmari Kiannon sisarukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmari Kiannolla oli neljä veljeä ja kolme sisarta:

  • Edvin Calamnius (1864–1927), tullivirkailijana Iisalmessa ja Pietarsaaressa, kirjoitti kirjoja nimimerkillä Esko Virtala.
  • Volmar Calamnius (1866–1947), eversti ja voimistelunopettaja
  • Aina Cecilia Calamnius (1868–1947), Suomussalmen postinhoitaja "Vanha postineiti", omisti Teräväniemen huvilan lähellä Turjanlinnaa
  • Väinö Calamnius (1870–1934), maanmittari
  • Rurik Calamnius (1872–1921), kirkkoherra ja runoilija
  • Saimi Maria Calamnius (1876–1947), postivirkailija ja postinhoitaja
  • Vilma Eliina Reinilä os. Calamnius (1880–1958), maantiedon, saksankielen ja suomenkielen opettajana Kemin suomalaisessa yhteiskoulussa, Tampereen reaalilyseossa ja Tampereen tyttökoulussa

[10]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bibliografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Väärällä uralla (Ilmari Calamnius, 1896, WSOY)
  • Soutajan lauluja. Kokoelma pieniä runoja (Ilmari Calamnius, 1897, WSOY)
  • Hiljaisina hetkinä. Toinen kokoelma laulurunoja (Ilmari Calamnius, 1898, WSOY)
  • Laulajan tervehdys : runo (Ilmari Calamnius, 1899, teoksessa Suuri lähetystö : kertomus matkasta ja toimista, Kirjasia kansalaisille n:o 8, Otava)
  • Ne tahtovat : runo (Ilmari Calamnius, 1899, Kirjasia kansalaisille n:o 6, Päivälehden kirjapaino)
  • Esitunnelma [sekä] Juhlaruno Helsingin Laulu- ja soittojuhlaan 18-20/6 1900 (Ilmari Calamnius, 1900, Weilin & Göös)
  • Lauluja ja runoelmia (Ilmari Calamnius, 1900, WSOY)
  • Margareeta; Sydämmen säveliä (Ilmari Calamnius, 1900, Otava)
  • Isäntä ja koirat. (Ilmari Calamnius, 1902 Kansan Kuvalehden Kustannusyhtiö, Hancock, Michigan).
  • Nuoria lauluja vanhasta säästöstä (Ilmari Calamnius, 1902 Kansan Kuvalehden Kustannusyhtiö, Hancock, Michigan).
  • Kiannan rannoilta Kaspian poikki : päiväkirjani kesämatkalla kotimaassa ja Venäjällä : alas Oulujokea : alas Volgavirtaa : yli Kaukasus-vuorten : läpi Krimmin niemen v. 1902 (1903) kust. Eero Erkko
  • Nuoren miehen kädestä. Kokoelma mielialoja (1904, Otava)
  • Sieluja kevätyössä (1905)
  • Isänmaallisia runoelmia (Ilmari Calamnius-Kianto, 1906, Otava)
  • Juhlaruno J. V. Snellmanin 100-vuotis-muistojuhlaksi 12 p:nä toukok. 1906 (1906, Turun kansallisseura)
  • Juhlaruno J. V. Snellmanin 100-vuotis-syntymäpäivänä 12 toukok. 1906 (1906, Yrjö Weilin)
  • Auskultantin päiväkirja. Pöytälaatikon salaisuuksia luettavaksi sallinut Antero Avomieli. (Antero Avomieli, 1907, Karisto)
  • Nirvana. Lemmentarina (Ilmari Calamnius-Kianto, (1907, Otava)
  • Sieluja kevät-yössä: vilahdus Moskovasta (Ilmari Calamnius-Kianto, 1907, Vihtori Kosonen)
  • Pyhä viha, romaani (1908, Vihtori Kosonen ), 3. parannettu painos ilmestyi nimellä Pyhä viha : rakkauden romaani myrsky ja ponnistusajalta Suomessa (1917, Otava)
  • Vapaauskoisen psalttari (1908)
  • Kärsimys: sukupuolinen sielukuvaus nuorten elämästä (Salanimi, 1908, Kuopion uusi kirjapaino)
  • Pikku Syntejä (1909, Vihtori Kosonen)
  • Punainen viiva (1909, Otava)
  • Pyhä viha: romaani (1909, Vihtori Kosonen)
  • Kapinoitsija, runoja (1910, Kuopion uusi kirjapaino)
  • Pyhä rakkaus tai pienen lapsen elämä ja kuolema (1910, Otava)
  • Orjantappuroita (1911, Suomalainen Kustannus Oy Kansa)
  • Nälkämaan laulu (1911, Kainuun maanviljelysseura, Kajaani)
  • Metsäherran herjaaja (1912, Otava)
  • Vapaauskoisen psalttari (1912, Matti Vuolukka & Kumpp, Tampere)
  • Poro-kirja (1913, Otava)
  • Talviretkiä Pohjolassa (1915, Karisto)
  • Turjanlinnan satukirja: Omille ja muille Suomen lapsille tehnyt opiksi ja huviksi. (1915, Otava)
  • Vienan virroilta, Karjalan kankahilta: matkakuvauksia (1915, Otava)
  • Kiertävä kirjailija: pikakuvia turneematkalta (1916, Kustannus Oy Kirja)
  • Kotoisten rantojen ikuinen kohina (1916, WSOY)
  • Avioliitto: tarina tuhansien joukosta (1917, Kustannus Oy Kirja)
  • Vienan kansan kohtalo: heimoromaani (1917, WSOY)
  • Hakkaa päälle! Sotarunoja valkoiselle armeijalle (1918, Tekijä)
  • Ihminen ja isänmaa : kesäjuhlaruno Oulun seudun nuorisoseurojen liiton kesäjuhlille 30.6.1918 (1918, Oulun seudun nuorisoseurojen liitto)
  • Suomi suureksi, Viena vapaaksi: sotakesän näkemyksiä (1918, Karisto)
  • Vielä niitä honkia humisee. Kokoelma muistelmia, mietelmiä, kokkajuttuja korvesta. (1918, Pohjolan kustannus, Oulu)
  • Vienan puolesta – kauko-karjalaisten ikivanhan moraalin pelastamiseksi. – Kenttäpuheita. (1919, Kirjapaino Sanan Valta, Kuopio)
  • Kolme hyvää juttua (1920, Otava)
  • Vienan neitsyt: korkeaveisu Karjalalle, sotasatu Suomelle (1920, Kustannus Oy Ahjo)
  • Vanha pappila (1922, Otava)
  • Juhlaruno Itä-Suomen karjanjalostusyhdistyksen 25-vuotisjuhlassa Kuopiossa 2.9.1923 (1923, Kuopio)
  • Valitut teokset I-IV (1923, Otava)
  • Iloista kyytiä Rajakomendantin autossa. Kesäinen tarina. (1924, Otto Andersinin Kustannusliike, Pori)
  • Ryysyrannan Jooseppi. Köyhälistötarina Suomesta. (1924, Otava)
  • K.H.P.V. Kohtuullisen hutikan pyhä veljeskunta (1925, Otava)
  • Suloisessa Suomessamme: pientä seikkailua Sirkka-Liisan kanssa rajaseudulla (1925, Otto Andersinin Kustannusliike)
  • Caxi Maallista Arckiwirttä quin teki I. Kianto 3 p. Huhtikuuta v. 1926 ja pränttiin annettiin Ioannes Wskelensixelda. (1926, V.J.Kallio)
  • Hallan jääkärit: korpisatunäytelmä. Korpisatunäytelmä ajalta ennen ja jälkeen vapaussodan. (1927, Otava)
  • Kuhmon kulmilta: matkavälineinä postiauto-takatuuppari ja suutarin hevoset. Turistin tunnelmia raukoilta rajaseuduilta (1927, Gummerus).
  • Elämän ja kuoleman kentältä: sotarunoilija Aarni Suursalon vaikutelmia vapaussodasta (1928, Otava)
  • Papin poika: kirja elämästä (1928, Otava)
  • Kertomuksia ja kuvauksia. Kouluja varten julkaissut V. Tarkiainen. (1930, Otava)
  • Nuori runoilijamaisteri: papin poika muistelee menneitä (1931, Otava)
  • "Ajan sana" 6.III.1932. (1932, Eino Mikkola, Helsinki)
  • Patruunan tytär: romaani Ämmän ja Kurimon rautaruukkien ajoilta (1933, Otava)
  • Vanha postineiti: korpiromaani (1935, Karisto)
  • Vienan Karjala – Kalevalan kehto: erämaankävijän elämyksiä (1935, Otava)
  • Korpikirjailijan kirot: elämyksiä (1938, Karisto)
  • Moskovan maisteri: nuoren kielenopiskelijan elämyksiä tsaarivallan aikuisessa Moskovassa v. 1901–1903 (1946, Suomen kirja)
  • Poika maailman kylillä: muistelmia matkalta Puolaan ja Tšekkoslovakiaan via Viro ja Latvia (1946, Suomen kirja)
  • Omat koirat purivat: pidätetyn päiväkirja vuodelta 1940 (1948, Fennia)
  • Valitut teokset. (1954, Otava)
  • Iki-Kianto muistelee. (1954, Otava)
  • Mies on luotu liikkuvaksi: Iki-Kianto muistelee matkojaan (1957, Otava)
  • Ilmari Kiannon kauneimmat runot. Valikoima, toimittanut Uolevi Kianto. (1964, Otava)
  • Valitut teokset. (1970, Otava)
  • Salainen päiväkirjani : yksi monista piiloon pistetyistä - huumorin ja tragedian korvessa. (1980, Otava)
  • Maan sielu. Kertomuksia, toimittanut Raija-Liisa Kianto. (1999, Otava)
  • Ilmari Kiannon nuoruudenrunoja : Ma poika pohjolan. Runoja vuodesta 1891 vuoden 1894 tammikuun loppuun, toimittanut Jalo Heikkinen. (2000, Suomussalmen kulttuurilautakunta)
  • Ilmari Kiannon talvisota. Siviilimiehen sotapäiväkirja. Toimittanut Eero Marttinen. (2009, Ajatus kirjat)
  • Avoimet kirjeet. Korpikirjailijan viimeisten vuosien arkea ja juhlaa. Toimittanut Raija-Liisa Kianto. (2011, Kiannon Turjanlinna, Suomussalmi)
  • Kahden vaimon mies : Kirjailija Ilmari Kiannon elämän draamaa 1917-1921 (2012, Kiannon Turjanlinna, Suomussalmi), pohjana Kiannon käsikirjoitus Myrskyisen elämän rakas lapsi

Ilmari Kiannon suomentamia teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiannon teoksiin perustuvia elokuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Calamnius-sukuseura ry Viitattu 18.12.2010.
  2. Anne-Maria Mikkola, Anita Julin, Anneli Kauppinen, Lasse Koskela, Kaija Valkonen: Äidinkieli ja kirjallisuus - käsikirja, s. 399. WSOY, 1999.
  3. a b c d e f Lasse Koskela: Suomalaisia kirjailijoita Jöns Buddesta Hannu Ahoon, s. 148-150. Tammi, 1990.
  4. a b c Kai Laitinen: Suomen kirjallisuuden historia, s. 322–325. Otava, 1997.
  5. a b c J. K. Paasikiven päiväkirjat, osa 2, aika (3.8-13.8.1949), s. 26
  6. Reenpää 2000, s. 42
  7. Iki heräsi henkiin, Eero Marttisen Ilmari Kianto-kirjan arvostelu, Kainuun Sanomat 14.12.2010
  8. http://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Selma_Tuominen&diff=prev&oldid=13402002
  9. Petter Gabrielinpoika Calamnius s. 1662 Riga, Latvija ja hänen jälkeläisiään yhteensä 1360 taulua, taulu 704 (Anneli Kotisaari 2012)
  10. Ilmari Kiannon vanhempien, sisarusten ja lasten henkilötiedot

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ernst Lampén: Ilmari Kianto ja hänen teoksensa. 1924
  • Vihtori Laurila: Ilmari Kianto. 1944
  • Uolevi Kianto: Saat kertoa kaiken, sanoi Iki-Kianto.1966
  • Hannes Sihvo: Ilmari Kianto ja Vienan Karjala. 1969
  • Juhani Niemi: Kansanrakastaja vai kansanvihollinen? 1977
  • Uolevi Kianto: Tervetuloa kotiin, Iki. 1978
  • Nevala, Maria-Liisa: Kianto: Ilmari Kianto, anarkisti ja ihmisyyden puolustaja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 432. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1986. ISBN 951-717-434-9.
  • Jalo Heikkinen: Turjanlinna, kadonnutta etsimässä. 1986
  • Ilmari Kiannon Vienan Karjala, toimittanut Raija-Liisa Kansi.
  • Nälkämaan keisari, kuvia Ilmari Kiannon Suomesta 1874–1970, toimittanut Raija-Liisa Kansi. 1989
  • Ilmari Kianto Maan sielu, toimittanut Raija-Liisa Kianto. 1999
  • Idliko Kovacs: Kiannon punaisen viivan taustatekijöitä Kainuussa. 2000
  • Eero Marttinen: Ilmari Kianto - Korpikirjailijan elämä, Ajatuskirjat 2010.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]