Ida Aalberg

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ida Aalberg
Ida Aalberg.jpg
Syntymäaika 4. joulukuuta 1857
Syntymäpaikka Leppäkoski, Janakkala
Aktiivisena 18741911
Kuolinaika 17. tammikuuta 1915 (57 vuotta)
Kuolinpaikka Venäjän lippu Pietari
Ammatti näyttelijä, ohjaaja
Merkittävät roolit Kirsti (Elinan surma)
Ofelia (Hamlet)
Hedda Gabler (Hedda Gabler)
Boriska (Kylän heittiö)
Maria Stuart (Maria Stuart)
Nora (Nukkekoti)
Julia (Romeo ja Julia)
Ida Aalberg Pietarissa vuonna 1901 Hedda Gablerina.

Ida Emilia Aalberg (4. joulukuuta 1857 Leppäkoski[1], Janakkala17. tammikuuta 1915 Pietari) oli aikansa huomattavin ja kansainvälisesti tunnetuin näyttelijä Suomessa. Aalberg oli Suomalaisen Teatterin näyttelijä 18741883 ja myöhemmin säännöllinen vierailija.[2] Hän esiintyi myös ulkomaisilla näyttämöillä muun muassa Skandinaviassa, Saksassa, Unkarissa ja Venäjällä.

Uuden teatteritalon myötä Suomalainen Teatteri muutti 1902 nimensä Suomen Kansallisteatteriksi. Aalberg kiinnostui muutama vuosi myöhemmin ohjaamisesta ja teatterin johtamisesta. Hänet nimitettiin ohjaaja-näyttelijäksi (apulaisjohtaja) vuonna 1909.[3] Ohjaajana Aalberg ei kuitenkaan menestynyt. Hänen irtisanomisensa aiheutti kulttuuriskandaalin vuonna 1911, eikä hän suunnitelmista huolimatta enää ehtinyt palata säännölliseksi vierailijaksi Kansallisteatterin näyttämölle ennen äkillistä kuolemaansa tammikuussa 1915.

Aalberg oli aviossa vuodesta 1887 tunnetun fennomaanin Lauri Kivekkään kanssa tämän kuolemaan asti 1893. Vuodesta 1894 alkaen hänen puolisonsa oli pietarilainen paroni Alexander Uexküll-Gyllenband, juristi ja filosofi, josta myöhemmin tuli merkittävä teatterielämän vaikuttaja.[3] Aalberg oli paitsi suomenkielisen teatteritaiteen uranuurtajia, myös kansainvälisesti suuntautunut.[4] Ensimmäisistä ammattinäyttelijän vuosistaan alkaen hän haaveili urasta Keski-Euroopan suurissa teattereissa. Hän saavutti jonkin verran menestystä kotimaansa ulkopuolella, mutta kielitaidon puute nousi esteeksi suuren maailman valloittamiselle.[5]

Ida Aalbergiin on liitetty usein ylisanoja kuten "jumalainen", "lumovoimainen" ja "ihmeellinen". Suomen Kansallisteatterin pitkäaikainen johtaja Eino Kalima opiskeli nuoruudessaan Moskovassa, ja näki ihailemansa Aalbergin sikäläisellä näyttämöllä. Hän kuvailee tunnelmiaan esiripun avauduttua: "Päähenkilöä --- Ida Aalbergia ei näkynyt eikä kuulunut. Mutta sitten tapahtui jotain, mitä en koskaan unohda: kulissien takaa eteisestä alkoi kuulua Ida Aalbergin ihmeellinen ääni ---. Jostain syvältä rinnastani kurkkuun noussut liikutuksen laine oli tukahduttaa minut. Niin suggeroivaa ääntä en ole maailmassa kuullut kellään. Hän tuli näyttämölle ja hänen mukanaan jokin taikavoima."[6]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukutausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Excelsior tibi discis!”

– Ida Aalbergin motto

Ida Aalberg syntyi perjantaina 4. joulukuuta Hämeenlinnan ja Riihimäen välimailla sijatsevassa Leppäkosken kylässä. Hänen vanhempansa olivat ratamestari Antti Ahlberg (1832 Hämeenlinna – 1904 Janakkala) ja Agneta Charlotta Lindroos (1829 Tuulos, Juttila – 1900 Janakkala).[7][8] Antti Ahlbergin todennäköinen isä oli musikaalisuudestaan tunnettu karduaaninahkurin poika ja tuomari Anders Johan Åhlberg (1806–1860), jonka sukunimeä Antti käytti, tosin aalla kirjoitettuna. Antin äiti, Liisa Eerikintytär, oli syntyisin Pälkäneeltä ja pysyi elämänsä naimattomana. Hän synnytti seitsemän aviotonta lasta.[9][10][11] Charlotta Lindroosin isä puolestaan oli tuuloslaisen vuokraviljelijän poika, ajurina Hämeenlinnassa työskennellyt Aleksander Lindroos. Charlotan äiti, taloudenhoitaja Maja Stina Veckman, oli kotoisin Pernajasta ja opetti kaikille kolmelle tyttärelleen ruotsin kielen.[12] Antti ja Charlotta Ahlbergin perheen esikoinen oli Oskar (1855–1923). Ida oli heidän toinen lapsensa. Vuonna 1860 syntyi Axel Mauritz (Aksel), josta tuli perheen musta lammas. Hän muutti Pohjois-Amerikkaan ja hänen kuolinvuotensa on tuntematon. Sisarussarjan seuraava, Anton August (1864–1865) kuoli vuoden ikäisenä ja myös viides lapsi, suurten nälkävuosien aikana syntynyt Alma Maria (1866–1869) kuoli varhain. Kuudes lapsi oli Anders August (Antti) (1870–1942) ja seitsemäs Hugo Hjalmar (Jalmari) (1872–1904).[13] Suomen ensimmäinen ratayhteys, Helsinki–Hämeenlinna avattaisiin maaliskuussa 1862, ja sen rakentaminen työllisti Antti Ahlbergiä, joka perheineen muutti radanvarsimökkiin 1850-luvulla.[14]

Kouluvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuudessaan Ida Aalberg oli vilkas ja oppi puhumaan varhain, toisinaan hän oli syrjäänvetäytyvä. Etelähämäläiseen kasvuympäristöön kuului viljavia peltoja, kuohuvia koskia ja Leppäkosken kartano, jonka sivurakennuksessa Ahlbergit elivät. Perheen pojat koulutettiin Hämeenlinnassa, Ida-tytär pääsi kouluun Helsinkiin yhdeksänvuotiaana. Rautatieläisperheen tyttären koulunkäynti ei ollut lainkaan tavanomaista 1860-luvun Suomessa, sillä tuohon aikaan koulutettiin lähinnä säätyläisten tyttäret.[15] Idan ensimmäinen opinahjo oli Kjöllerfeldtin ruotsinkielinen kaksivuotinen valmistava koulu. Sen jälkeen hän siirtyi vastaperustettuun Suomalaiseen tyttökouluun. Koulunkäynti päättyi lyhyeen, sillä Ahlbergit olivat liian varakkaita vapaaoppilaspaikkaan, mutta liian köyhiä maksamaan lukukausimaksuja. Idaa onnisti, ja hän sai jatkaa kouluaan Helena Tawaststjernan yksityisoppilaana.[16] Ida jatkoi opiskeluaan Turengissa Selma Qvistin johdolla 1871 ja 1872.[17] Näyttelijänurallaan Aalbergille oli huomattava hyöty opiskelemistaan ruotsin ja saksan kielistä, joskin niiden vääräntyylisenä pidetty ääntäminen haittasi usein hänen taiteellisen tulkintansa eheyttä. Sen sijaan hän sai suoranaisia taiteellisia triumfeja näytellessään äidinkielellään Ruotsin ja Unkarin teattereissa, vaikka yleisö ei ymmärtänyt suomea juuri lainkaan.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1870-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ida Aalbergin ensimmäinen kerta näyttämöllä oli Janakkalassa Sipilän talossa, missä hän otti osaa iltamien yhteydessä järjestettyyn harrastelijanäytäntöön.[7] Hänen lausuntansa sai erityistä kiitosta. Tapauksesta uutisoitiin jopa helsinkiläisissä sanomalehdissä Uusi Suometar ja Morgonbladet.[18] Rippikoulun jälkeen Aalbergin näytelmäharrastus alkoi kääntyä ammattimaisempaan suuntaan, kun hän tapasi Hämeenlinnassa vierailleen Suomalaisen Teatterin puheosaston johtajan Oskari Vilhon. Tämä ohjasi Aalbergin Helsinkiin Kaarlo Bergbomin pakeille. Antti Ahlberg oli tyttärensä näyttelijänuran puolesta, Charlotta Ahlberg taasen sitä vastaan.

Ida Aalberg aloitti uransa Suomalaisessa Teatterissa virallisesti 9. joulukuuta 1874.[19] Teatterin perustajat, sisarukset Kaarlo ja Emilie Bergbom, kouluttivat Aalbergiä näyttelijänä ja antoivat myös yleissivistävää opetusta. Aalbergin ammattilaisura alkoi oopperoiden ja puhenäytelmien avustajantehtävistä. Suomalainen Teatteri oli alati kiertueella; Aalbergin ensimmäinen varsinainen rooli oli Porissa näytelmässä Erehdykset eli promotioonimuistoja. Hänestä tuli muutamassa vuodessa Suomalaisen Teatterin suuri tähti ja yksi sen keskeisistä voimahahmoista.[20] 20-vuotiaana hän oli jo saanut joukon ihailijoita, joihin lukeutuivat myös hänet nuoret miesvastanäyttelijänsä Bruno Böök ja Edvard Törmänen. Aalberg oli kumpaisenkin kanssa lyhyen aikaa kihloissa.[21] Hänellä oli myös varttuneempia tukijoita, kuten Frithiof Perander ja Bernd Otto Schauman. Ensin mainitun johdolla hän opiskeli kirjallisuutta.

Ida Ahlberg muutti sukunimensä muotoon Aalberg vuonna 1876.[22] Myös veli Jalmari Ahlberg teki aikanaan samoin. Nimen äänneasu pysyi ennallaan. Ida Aalberg oli hoikistunut uransa alkuvuosina, ja säilytti solakkuutensa elämänsä loppuun asti.[23]

Aalbergin ensimmäinen merkittävä rooli oli Boriska unkarilaisen Edvard Tóthin kansannäytelmässä Kylän heittiö joulukuussa 1877.[7] Sekä yleisö että kriitikot olivat myytyjä ja huomion kohteena oli nimenomaan Aalbergin näyttämötyö; eräs ruotsinkielinen sanomalehti mainitsi nuoren taiteilijattaren erinomaiset fyysiset avut sekä "syvän tunteellisuuden", äänen ja lausunnan eheyden.[24] Alun perin Boriskan rooli oli tarkoitus antaa Kaarola Avellanille, joka kuitenkin piti näytelmää tyhjänpäiväisenä ja kieltäytyi tehtävästä.[25]

Ensimmäiselle ulkomaiselle opintomatkalleen Aalberg lähti vuonna 1878. Opiskelukaupungiksi valittiin Dresden, joka oli tuolloin Saksan merkittävimpiä taidekeskuksia. Oskar Ahlberg opiskeli samaan aikaan Dresdenissä kemiaa. Ida Aalbergin opettajana toimi kuuluisa saksalainen näyttelijä Marie Seebach. Opinto-ohjelmaan kuului näyttämötyön tekniikkaa, roolianalyysia ja puhetaitoa.[7] Kieliongelmista huolimatta opinnot sujuivat hyvin. Seebach kehui Aalbergin nopeaa käsityskykyä, taiteilijatemperamenttia, vakavuutta ja innostusta taiteeseen.[26] Aalberg omaksui Seebachilta niin sanotun suuren tyylin, jonka deklamatorisuus ja paatos leimasivat hänen näyttelijäntyötään läpi elämän, vaikka hän uransa aikana pyrki myös toisenlaiseen, ibseniläis-realistiseen tyyliin.[7]

Aalberg palasi Dresdenistä kotimaahansa joulukuussa 1878. Seuraavana vuonna hän jatkoi Suomalaisessa Teatterissa Arkadian talossa, jossa näyttelijät saattoivat ensi kerran näytellä peräti neljännesvuoden ajan. Teatterin oopperaosasto oli lakkautettu, jolloin puheosasto sai laajemmat resurssit. Tuloksena oli taiteellisen tason kohoaminen. Aalberg oli viettänyt kiertue-elämää puolen vuosikymmenen ajan. 1870-luvun Suomessa rautateitse saattoi matkustaa ainoastaan maan eteläosassa, muutoin piti käyttää hevoskyytiä tai laivoja, talvisin ainoastaan hevospeliä. Kiertuelaiset kärsivät alkeellisista oloista, nälkä ja taudit vaanivat alituiseen.[27] Aalbergin merkittäviä näyttämötehtäviä keväällä 1879 olivat Luisen osa Friedrich Schillerin kappaleessa Kavaluus ja rohkeus ja Jane Eyren osa Charlotte Brontën kappaleessa Kotiopettajattaren romaani. Yhdessä Bruno Böökin kanssa Aalberg muodosti aikansa suositun näyttelijäparin, monet uskoivat heidän olevan pariskunnan myös teatterin ulkopuolella, kuten Ansa Ikosen ja Tauno Palon kohdalla kävi 60 vuotta myöhemmin. Suomalaiselle Teatterille 1879 oli vaikea vuosi: näyttelijä Arthur Lundahl kuoli ja Benjamin Leino sairastui lavantautiin. Aalberg itse sairastui kurkkutautiin.[28] Kurkkusairaudet piinasivat näyttelijätärtä halki elämän.

Ida Aalbergin huomattavin kilpailija teatterin valovoimaisimman naistähden asemasta oli Kaarola Avellan, jolla oli oma vankka kannattajakuntansa. Avellania on luonnehdittu tanakaksi, itsepäiseksi ja jäykähköksi näyttelijäksi, ja hän koki 1880-luvulla ratkaisevat taiteelliset tappionsa, joiden jälkeen hän luopui näyttelijän työstään ja keskittyi opettamiseen.[20]

1880-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”So jung und so groß, sowas haben wir nie gesehen! [Niin nuori ja niin suuri, tällaista emme ole koskaan nähneet!]”

– Josef Kainzin luonnehdinta Ida Aalbergista[29]

1880-luku alkoi Aalbergin osalta voitokkaasti: Hänellä oli Noran rooli Henrik Ibsenin Nukkekodissa. Näytelmä herätti runsaasti polemiikkia ja Arkadian teatterisali oli loppuunmyyty kerta toisensa jälkeen.[30] Aalbergin näyttelijäntyötä pidettiin malliesimerkkinä uudenlaisesta, paatosta kaihtavasta realistisesta näyttelemistyylistä.[7] Toukokuussa 1880 Aalberg lähti jälleen Dresdeniin, jossa hän jatkoi opiskeluaan Marie Seebachin johdolla.[31] Opintomatka jatkui Müncheniin, missä Aalberg sai tutustua henkilökohtaisesti Henrik Ibseniin. Syyskuussa 1880 Aalberg sai näytellä Boriskan roolin suomeksi Budapestin kansanteatterissa. Tapauksesta uutisoitiin ennakkoon näyttävästi sekä Wienin että Budapestin sanomalehdissä. Vastoin ennakkoluuloja ja väitteitä hankkeen naiviudesta Aalbergin suomenkielisestä Boriska-tulkinnasta tuli suurmenestys. Näytelmän järjestänyt József Szinnyei kirjoitti hankkeen suomalaiselle puuhamiehelle Antti Jalavalle: " --- hän [Ida Aalberg] on tullut yhtenä iltana yleisön lemmikiksi, ja kaikki tunnustavat yksimielisesti, että hän on suuri taiteilijatar. --- Neiti Aalberg on tuottanut Suomelle enemmän huomiota kuin kukaan ennen häntä."[32] Kotimaassaan Aalberg nousi lähes kansallisaarteen asemaan.[7]

Toukokuussa 1881 Suomalaisessa Teatterissa tuli ensi-iltaan klassikkonäytelmä Romeo ja Julia, nimiosissa Axel Ahlberg ja Ida Aalberg. Kummankin suoritusta pidettiin onnistuneena, mutta näytelmä ei yltänyt Nukkekodin menestykseen.[33] Samana vuonna Aalberg matkusti Norjaan hakemaan apua kurkkutulehdukseensa. Hän ei saanut puhua lainkaan, ainoastaan kuiskailla tai esittää asiansa kirjallisesti. Tekemisen puutteessa hän suomensi Eugène Scriben näytelmän Adrienne Lecouvreur. Vierailu venähti kevättalveen 1882.[34] Suomeen palattuaan Aalberg sai nimiosan Zachris Topeliuksen näytelmässä Regina von Emmeritz. Kappale sai ensi-iltansa teatterin kymmenvuotissyntymäpäivänä 22. toukokuuta 1882 ja oli suuri menestys. Myös Topelius itse piti esityksestä.[35] Kesällä 1882 Aalberg lähti Suomalaisen Teatterin mukana lähes puoli vuotta kestäneelle kiertueelle, joka ulottui muun muassa Viipuriin ja Pietariin. Kiertueella näyteltiin tuttuja menestyskappaleita, kuten Nukkekoti. Eräs saksalais-venäläinen kriitikko kirjoitti Aalbergin Jane Eyre -tulkinnasta: "Kun neiti Aalberg astuu näyttämölle, on ikään kuin äkkiä joutuisimme suitsuavan tulivuoren ääreen. Intohimo on se ilmakehä, joka häntä ympäröi, kalvava intohimo puhuu hänen silmistään." Samainen kriitikko oli myös sitä mieltä, että Aalberg ei vielä täysin kyennyt hallitsemaan intohimoista näyttelijänlaatuaan ja tarvitsi hiomista kyvyilleen. Aalbergin suoriutumista Nukkekodin Norana hän piti sen sijaan harvinaisen kypsänä näyttelijäntyönä, ja luonnehti tämän työskentelyä näyttelemisen sijasta "näyttämöllä elämiseksi".[36]

Keväällä 1883 Aalberg erosi Suomalaisesta Teatterista ja lähti opintomatkalle Pariisiin, missä hän tutustui Ranskan kansallisnäyttämön esityksiin ja eritoten kuuluisan ranskalaisnäyttelijän Sarah Bernhardtin näyttämötyöskentelyyn. Pariisissa hän tapasi myös norjalaistaiteilijoita, kuten Björnstjerne Björnsonin. Aalberg ihaili Bernhardtin taidetta, mutta oli toisaalta pettynyt ranskalaiskappaleiden rutiininomaisuuteen.[37] Syksyllä 1883 Emilie Bergbom otti kirjeitse yhteyttä Aalbergiin ja pyysi tätä palaamaan Suomeen. Eräässä kirjeessään Aalberg kertoi syistään olla palaamatta: "Miksikä olen levoton ja hermoton? Siksi että teatteri siellä kotona minua surettaa. Siksi että ne olot siellä minua niin painaa."[38] Saman vuoden lopulla Aalberg sai Suomesta tiedon, että hänen vastanäyttelijänsä, suomenkielisen teatterin varhainen ensirakastaja Bruno Böök oli kuollut 31-vuotiaana. Böök oli yhdessä Edvard Törmäsen ja Oskari Vilhon kanssa kasvattanut Aalbergia näyttämötyöhön ennen Bergbomien kurinalaista koulutusta.[39] Alkuvuonna 1884 Aalberg esitti erinäisiä repliikkejä Pariisin Konservatoriossa, mutta kaikkiaan hän hautasi haaveensa urasta Ranskan teattereissa. Hänet otettiin mielellään takaisin Arkadian näyttämölle kevättalvella 1884. Bergbomit olivat saaneet häneltä verraten ylimielisiä ja oikullisia kirjeitä, mutta toivottivat hänet tervetulleeksi johtamaansa teatteriin.[40] Oppi-isäänsä Kaarlo Bergbomia kohtaan Aalberg käyttäytyi loppuun asti kuin poispilattu lapsi, joka alati koettelee vanhempiensa kärsivällisyyttä.[41]

Suomalaisessa Teatterissa Aalberg näytteli paitsi tuttuja roolejaan, myös Schillerin Maria Stuartin, joka oli ollut hänen harras toiveensa. Hänen Mariansa sai erinomaisen vastaanoton.[42] Syksyllä 1884 Ida Aalberg vietti kymmenvuotistaiteilijajuhlaansa, johon hän oli valinnut näyttämöroolikseen Jane Eyren. Frithiof Perander mainitsi juhlapuheessaan Aalbergin elämänmoton: "Excelsior tibi discis" ("Ylös, korkeammalle sinulle sanotaan!"). Tammikuussa 1885 Aalberg tulkitsi Homsantuun Minna Canthin uutuusnäytelmässä Työmiehen vaimo. Vastaanotto oli jälleen suotuisa, lukuunottamatta Hilda Aspin kommenttia, jonka mukaan Canth oli kirjoittanut mustalaistyttö Homsantuun roolin varta vasten Aalbergille. Edellisvuonna kierrettyään Suomea ristiin rastiin Aalberg oli tavannut Canthin Jyväskylässä ja ihastunut Homsantuun rooliin.[43] Keväällä 1885 Aalberg lähti jälleen ulkomaiselle opintomatkalle, tällä kertaa Kööpenhaminaan. Hän matkusti Tukholman kautta ja esitti suomeksi Ofelian roolin Shakespearen näytelmässä Hamlet vastanäyttelijänään italialainen Ernesto Rossi.[7] Ajatus suomenkielisestä Ofeliasta Kuninkaallisessa teatterissa oli herättänyt lähinnä hilpeyttä, mutta vastoin ennakko-odotuksia siitä tuli taiteellinen triumfi. " --- Vasta mielipuolisuuskohtaus näytti täysin, millainen taiteilijapersoonallisuus oli edessämme", Stockholms Dagbladet kirjoitti.[44]

Kööpenhaminassa Aalberg liittyi sikäläiseen Dagmar-teatteriin. Hänen roolityönsä olivat sangen vaatimattomia eikä hänen suomalainen tapansa ääntää ruotsia miellyttänyt tanskalaisyleisöä.[45] Tanskaa hän ei oppinut ääntämään luontevasti. Tammikuussa 1887 Aalberg palasi Helsinkiin.[46] Hän esiintyi vierailijana vastaremontoidussa Arkadian teatterissa ja aloitti kiitetyllä Margaretan roolilla Faustissa. Ensi-iltana nähtiin Alfred de Mussetin romanttis-traaginen Ei lempi leikin vuoksi, jossa Aalberg näytteli Camillea. Hänen roolisuorituksensa sai jälleen ylistävät arvostelut.[47]

Keväällä 1887 Ida Aalberg ja asianajaja Lauri Kivekäs rakastuivat toisiinsa omaksikin ihmetyksekseen. Helsingin vaatimattomissa "sivistyneistöpiireissä" he olivat kohdanneet lukuisia kertoja aiemminkin, mutta vasta nyt rakkaus sai siivet. Kesää 1887 pariskunta kutsui myöhemmin nimellä "Hangon kuuma kesä" tai "Missen ja Kissen kesä". Kyseisiä lempinimiä he käyttivät toisistaan koko avioliittonsa ajan.[48] Seuraavana syksynä Aalberg oli mukana Suomalaisen Teatterin vierailulla Viipurissa. Tuttujen kassakappaleiden ohella näyteltiin suomenkielinen kantaesitys Ibsenin Rosmersholmenista, jossa Aalbergilla oli Rebekka Westin rooli. Viipurilaisyleisö otti Rosmersholmenin suotuisammin vastaan kuin helsinkiläisyleisö muutamaa viikkoa myöhemmin.[49] Samaan aikaan Aalberg ja Kivekäs näkivät toisiaan vain harvakseltaan ja heidän "salakihlauksensa" oli lähinnä kirjeenvaihdon varassa.

Lokakuussa 1887 Aalberg kirjoitti avioitumissuunnitelmistaan vihdoin lapsuudenkotiinsa Leppäkoskelle.[50] Aalberg ja Kivekäs vihittiin 22. marraskuuta 1887 Nikolainkirkossa Helsingissä; Aalbergin suvusta paikalle saapuivat lopulta ainoastaan nuoremmat veljet Antti ja Jalmari. Hääjuhla oli suurisuuntainen seurapiiritapahtuma, josta on dokumentoitu jopa Aalbergin morsiuspuvun väri - kermanvalkoinen - ja hänen kukkakimppunsa - vaaleat appelsiininkukat.[51] Samana syksynä Aalberg näytteli Pyhän Johannan Schillerin näytelmässä Orleansin neitsyt - jälleen voitokkaasti. Hieman ennen häitä hän sai lahjanäytännön, joksi hän valitsi Nukkekodin.[52]

Tammikuussa 1888 Arkadian teatterissa vietettiin Topeliuksen 70-vuotisjuhlia. Juhlanäytäntönä oli Regina von Emmeritz pääosissa Ida Aalberg ja Axel Ahlberg.[53] Samaisen kevätkauden uusi rooli Aalbergille oli Svava kappaleessa Hansikas. Björnsonin realistinen tendenssinäytelmä jätti helsinkiläisyleisön viileäksi. Myöskään Gustaf von Numersin 1400-luvulle sijoittuva näytelmä Eerikki Puke, Korsholman herra ei jaksanut kiinnostaa yleisöä. Aalbergilla oli kappaleessa Kreetan rooli. Ibsenin Helgelannin sankareissa hän näytteli Hjördista, mutta sekä näytelmä että Aalbergin suoritus saivat vaisun vastaanoton.[54]

Aalberg ja Kivekäs oleskelivat avioliittonsa aikana usein omilla tahoillaan. Syyskesällä 1888 Aalberg matkasi Bergeniin. Kivekäs puolestaan hankki huvilan Helsingin Kaivopuistosta nykyisestä Puistokatu 4:stä. Vuonna 1881 valmistuneen kaksikerroksisen puutalon on suunnitellut C. H. Nummelin.[55] Kivekkään arkkitehtiveli Josef Stenbäck otti osaa huvilan korjaussuunnitelmaan.[56]

Myöhemmin syksyllä 1888 Aalberg palasi Helsinkiin; hän näytteli Suomalaisessa Teatterissa Maria Stuartin, mutta sairastui pian, kuten useat muutkin teatterin näyttelijät. Keväällä 1889 teatteri teki kiertueen Pohjanmaalle; Aalberg näytteli Vaasassa tunnettuja roolejaan, kuten Camillen ja Noran. Menestys oli totuttuun tapaan suurenmoinen.[57] Loppukesästä Aalberg matkusti puolisoineen Keski-Eurooppaan ja Italiaan. Kivekäs palasi Suomeen työasioiden takia, Aalberg jatkoi matkaansa Italiasta Berliiniin, missä hän yritti päästä näyttelemään, mutta ilman menestystä. Joulukuussa 1889 hän palasi Helsinkiin.[58] Aalberg ja Kivekäs sukuloivat Stenbäckien luona - Kivekäs oli suomentanut nimensä Stenbäckistä - ja tunnelma oli kireä. Stenbäckit eivät hyväksyneet Aalbergin näyttämöuraa ja ulkomaanmatkoja, vaan katsoivat tämän velvollisuudeksi vaimona olemisen.[59]

1890-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammikuussa 1890 Aalberg vieraili Bergbomien kutsusta Suomalaisessa Teatterissa. Kappaleena oli Regina von Emmeritz ja suosio suuri. Lisäksi hän näytteli Émile Zolan teoksessa Thérèse Raquin ja komediassa Erotaan pois. Ensin mainittu oli synkkäsävyistä ranskalaista realismia, jälkimmäinen taasen kevyttä hupailua; molempien näytelmien yleisömenestys oli erinomainen.[60] Helmikuussa 1890 Aalberg lähti jälleen Berliiniin. Hän teki vaikutuksen maineikkaaseen näyttelijä Josef Kainziin ja pääsi näyttelemään Julian roolin klassikossa Romeo ja Julia. Hänen roolitulkintansa sai myönteisen vastaanoton, mutta toisaalta hänen saksanääntämistään pidettiin huonona. Lopulta ura Berliinissä ei ottanut tulta.[61] Samana keväänä Lauri Kivekäs sairastui keuhkokuumeeseen, joka oli viedä hänen henkensä.[62] Keuhkokuumeen jälkeen Kivekäs sai ankaran influenssan ja myös Aalberg sairasteli. Pariskunta vietti seuraavan kesän kylpylöissä. Joulukuussa 1890 Aalberg näytteli Suomalaisessa Teatterissa Julian roolin ja seuraavan vuoden alussa jälleen tutun Regina von Emmeritzin. Aalbergin ja Kaarlo Bergbomin välit lienevät olleet huonoimmillaan 1890-luvun alussa. Bergbom kuitenkin tajusi Aalbergin merkityksen, eikä kohdistanut tähän "olympolaista vihaansa tai murhaavaa ivaansa".[41]

Kevätkauden 1891 uutuus oli Canthin Papin perhe, jota seurasi Ibsenin Hedda Gabler, nimiosassa Ida Aalberg. Rooli oli yksi Aalbergin uran kohokohdista, hänen suoritustaan kuvailtiin "neron työksi". Hän onnistui saamaan itsekeskeisen ja hemmotellun Heddan rooliin uusia syvyyksiä: kauneudenkaipuun, kunnianhimon ja älykkyyden.[63] Talven taituttua kevääksi Aalberg lähti jälleen Suomalaisen Teatterin kiertueelle Viipuriin ja Pietariin. Kiertueella näyteltiin muun muassa Hedda Gabler sekä Romeo ja Julia. Erään pietarilaislehden kriitikko kiitti Aalbergin näyttelijäntyön luonnollisuutta.[64] Pietarissa Aalberg tapasi näyttelijä Eleonora Dusen, jota hän oli pyrkinyt tapaamaan jo Firenzessä. Syksyn 1891 tapaus oli Gustaf von Numersin Elinan surma, jossa Aalberg tulkitsi Kirsti Flemingiä. Klaus Kurkena nähtiin Axel Ahlberg. Kirstin osa jatkoi Aalbergin merkittävien roolitehtävien listaa; tulevina vuosina hän näytteli sitä useaan otteeseen Suomessa ja ulkomailla.[65]

Vuonna 1892 Aalberg ja Kivekäs hakivat jälleen parannusta sairauksiinsa kylpylöistä. Vaimo matkasi saksalaiseen Kreuznachiin ja aviomies puolestaan ranskalaiseen Contrexevilleen. Kivekkäällä diagnosoitiin munuaisvaiva.[66] Hän palasi Helsinkiin aiemmin kuin Aalberg, joka jäi Sveitsiin. Kivekkään sairaus paheni, ja hänen oli luovuttava työnteosta. Loppuvaiheessa hän sai halvauskohtauksen, joka vei puhekyvyn. Lauri Kivekäs kuoli palmusunnuntaiaamuna 1893.[67] Leskeksi jäätyään Aalberg perusti oman suomenkielisen kiertueteatterin.[68] Kiertue debytoi Porissa syksyllä 1893 tutuin numeroin: Nukkekoti, Erotaan pois ja Adrienne Lecouvreur. Myös Minna Canthin uutuus, Sylvi kuului ohjelmistoon.[7] Aalberg toimi paitsi näyttelijänä, myös ohjaajana. Yhtälö oli hankala, sillä kiertueen näyttelijät olivat nuoria aloittelijoita, eikä Aalberg kokemattomana ohjaajana kyennyt opastamaan heitä taiteen saloihin. Pietarissa kriitikot antoivat positiiviset arviot paitsi Aalbergille, myös kiertueteatterin toiselle konkarille, Axel Ahlbergille. Ida Aalbergia verrattiin Eleonora Duseen ja Sarah Bernhardtiin. Taloudellisesti kiertue epäonnistui täysin, mutta Aalbergin mesenaatit pelastivat hänet velkojilta ja näyttelijöiden palkat saatiin maksettua.[69]

Kevättalvella 1894 Aalberg sai omintakeisen kosintakirjeen vapaaherra Aleksander Uexkull-Gyllenbandilta. Vapaaherra oli Aalbergin ihailija eikä tuntenut teatteritähteä henkilökohtaisesti. Aalberg päätti tavata miehen ja pian pariskunta oli kihloissa. Varakkaasta suvusta tullut Uexkull-Gyllenband puhui äidinkielenään saksaa eikä osannut suomea. Näyttelijätär ja vapaaherra tekivät kihlauksen jälkeen pitkän matkan ympäri Eurooppaa ja avioituivat Lontoossa 24. heinäkuuta 1894.[70] Virallisissa yhteyksissä Ida Aalbergia alettiin kutsua vapaaherratar Aalberg-Uexkulliksi. Seuraavana syksynä vapaaherratar lähti Pohjoismaiden kiertueelle, josta oli sovittu teatteriohjaaja Harald Molanderin kanssa vuotta aiemmin. Näytelmät esitettiin ruotsiksi Molanderin ohjauksessa. Ruotsissa menestys oli erinomainen, mutta Kristianiassa ja Kööpenhaminassa suosio oli hieman vaatimattomampaa. Kiertueella näyteltiin muun muassa Elinan surma ja Kamelianainen.[71] Turneen jälkeen Aalberg puolisoineen asettui Pietariin asumaan. Hän täytti elämänsä kielten opiskelulla ja vanhoja roolejaan kertaamalla. Kaipuu näyttämölle ei kuitenkaan sammunut. Myöhemmin Aalberg jatkoi taiteilijavierailujaan Helsinkiin ja teki mittavia näytelmäkiertueita. Pariskunta Aalberg-Uexkull-Gyllenbandilla oli sittemmin asunto Pietarin ohella myös Helsingissä Vironkadulla. Kolmantena asuntona heillä oli kartanomainen huvila Augustenhof Pikiruukissa lähellä Viipuria Suomenlahden rannalla.[72]

”[Ida Aalberg on] todellinen tragedienne, joka pystyy tulkitsemaan suuria intohimoja ja intohimo valtaa ja vaikuttaa mieliin kuin puhdistava rajuilma.”

– Kriitikko Gustaf af Geijerstam ylistää Ida Aalbergia tämän Pohjoismaiden kiertueella[73]

Keväällä 1896 Aalberg vieraili Kaarlo Bergbomin pyynnöstä Suomalaisessa Teatterissa. Hän sai jälleen huomattavan taiteellisen voiton, tällä kertaa Kleopatran roolissa.[74] Alexander Uexkull-Gyllenband alkoi vähitellen kiinnostua näyttämötaiteesta, jota hän alkuaan oli vieroksunut ja alkoi hoidella puolisonsa teatterivierailuja ja sopimuksia.[75] Vuosisadan lopussa Aalberg piti sairautensa takia kolmisen vuotta kestäneen esiintymistauon, jonka jälkeen hän palasi vierailijana Suomalaiseen Teatteriin ja näytteli muun muassa Faustin Margaretan. Vastaanotto oli totuttuun tapaan riemullinen.[7][76]

1900-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ida Aalbergin patsas Esirippu sijaitsee Suomen Kansallisteatterin laajennusosan edustalla.

1900-luvun alun Suomessa oli tyypillistä yhden voimakkaan taiteilijapersoonan kohottaminen lähes yli-inhimillisiin sfääreihin. Esimerkiksi säveltaiteessa tällainen henkilö oli Jean Sibelius, näyttämötaiteessa puolestaan Ida Aalberg.[77] Aalberg itse piti 1900-luvun alun Kansallisteatterin lahjakkaimpana näyttelijänä Mimmi Lähteenojaa. Lauri Haarlan mielestä taasen Hilda Pihlajamäki oli ainoa suomalaisnäyttelijätär, jota saattoi verrata Aalbergiin.[78]

Ida Aalbergin äiti, Charlotta, kuoli vuonna 1900 kaatumisen seurauksena. Puolisoa, Antti Ahlbergiä epäiltiin kuolemantuottamuksesta, sillä hänen väitettiin tyrkänneen vaimoaan. Niin Idan kuin hänen veljiensäkin huojennukseksi todisteet olivat Antti Ahlbergin syyllisyyttä vastaan.[79]

Suomalaisen Teatterin eli nykyisen Suomen Kansallisteatterin uutta rakennusta alettiin rakentaa Helsinkiin Rautatientorin laidalle kesäkuussa 1900. Vanhan Arkadian teatterin jäähyväisiä vietettiin keväällä 1902 ja Aalberg näytteli Bysantin keisarinnaa Teodoraa vastanäyttelijänään Axel Ahlberg. Pienistä edesottamuksista huolimatta esitys oli näyttämötaiteellinen riemuvoitto: Aalbergin tulkinta onnistui täydellisesti, puvustus ja lavastus hämmästyttivät yleisön loistokkuudellaan. Vanhan Arkadian teatterin ovet suljettiin 6. huhtikuuta 1902. Aalberg otti osaa Arkadian viimeisiin näytäntöihin, joihin lukeutui muun muassa Regina von Emmeritzin kolmas näytös.[80] Uuden kiviteatterin avajaiset pidettiin Elias Lönnrotin syntymäpäivänä, keskiviikkona 9. huhtikuuta 1902. Aalbergille oli varattu uudisrakennuksesta iso pukuhuone. Avajaispäivänä hän näytteli Lean.[81]

Loppuvuonna 1903 Aalberg näytteli Berliinissä Henrik Ibsenin hyväntekeväisyysnäytännöissä Hedda Gablerin ja Rebekka Westin; vastaanotto oli myönteinen lukuun ottamatta paria huomautusta Aalbergin saksan kielen ääntämisestä. Seuraavana vuonna Aalberg toteutti puolisonsa tuella laajan kiertueen – Tournée Ida Aalbergin – joka ulottui Pohjoismaiden pääkaupunkeihin sekä Riikaan, Pietariin ja Moskovaan.[7] Näytelminä olivat muun muassa Hedda Gabler, Vanja-eno ja Kamelianainen. Kiertue oli saksankielinen ja sillä oli mukana itävaltalaisia näyttelijöitä.[82] Arvostelut olivat enimmäkseen myönteisiä. Vuosi 1904 oli myös surun aikaa: Aalbergin veli Jalmari kuoli keuhkokuumeeseen ja hänen isänsä menehtyi samana vuonna. Ida Aalbergin oppivanhemmat Kaarlo ja Emilie Bergbom kuolivat seuraavana vuonna.[83]

Toukokuussa 1906 Suomen Kansallisteatteri esitti Hugo von Hofmannsthalin Elektran nimiosassa Ida Aalberg. V. Tarkiainen kirjoitti Aalbergin näyttämötyöstä Valvoja-lehdessä: "Tuntuu siltä kuin olisi kuuluisa taiteilijatar alkanut vuosi vuodelta käyttää yhä voimakkaampia, rajumpia keinoja esityksessään. --- Niinkuin Ida Aalberg liikkuu, kiihtyy, kasvaa, raivoaa lavalla, niin uskaltaa tehdä vain se, joka tietää hallitsevansa näyttämölliset taidekeinot."[84] Helmikuussa 1907 Aalberg vieraili Kansallisteatterissa näytelminään Lucrezia Borgia ja Luvattu maa. Arvostelut olivat erinomaiset, mutta yleisömenestys ei vastannut odotuksia. Seuraavana syksynä Aalberg teki Suomen kiertueen, jonka jälkeen hän suuntasi Unkariin. Kiertuenäytelminä olivat Ibsenin Rosmersholm ja Hedda Gabler sekä von Numersin Elinan surma ja Herman Sudermannin Koti. Unkarilaiset ottivat kiertueen riemumielin vastaan. "Ja näinä iltoina näyttelikin Ida Aalberg sellaisella valtavalla innostuksella ja antaumuksella, kuin tuskin milloinkaan ennen", Kosti Elo kirjoitti jälkeenpäin kiertueesta.[85] Aalberg rinnastettiin jälleen kerran Sarah Bernhardtiin ja Eleonora Duseen. Keväällä 1909 Aalberg vieraili Suomen Kansallisteatterissa, näytöskappaleena oli Goethen antiikin Roomaan sijoittuva Ifigeneia Tauriissa. Kritiikki oli jakautunutta, yhtäältä Aalbergin roolityötä kehuttiin runolliseksi, toisaalta sitä arvosteltiin turhan maneerimaiseksi. Lisäksi Goethen näytelmä oli varsin korkealentoinen, ja sen yleisösuosio jäi vaisuksi.[86]

Keväällä 1909 Aalberg teki Kansallisteatterin johtokunnan kanssa sopimuksen neljän näytelmän ohjaamisesta kaudella 1909–1910. Hänen oli määrä niin ikään näytellä kussakin kappaleessa. Aalbergin valitsemat näytelmät olivat Ibsenin John Gabriel Borkman, Aleksandr Ostrovskin Ukonilma, Johannes Linnankosken Ikuinen taistelu ja Eino Leinon Alkibiade.[87] Borkmanissa Aalberg näytteli Ella Rentheimin roolin, nimiosassa oli nuori Urho Somersalmi. Ensi-ilta järjestettiin lokakuussa 1909 ja yleisömenestys oli jälleen hyvä; kriitikot sen sijaan suhtautuivat näkemäänsä penseästi Maila Talvion myönteistä arviota lukuun ottamatta. Aalbergin seuraava ohjaustyö, Ukonilma, sai sitä vastoin suitsuttavan lehdistövastaanoton. Erityisesti kiitettiin Aalbergin näkemystä Katerinan roolista.[88] Raamatullisen teeman varaan rakennettu Ikuinen taistelu sai yleisön suosion, mutta lopputulos ei tyydyttänyt itsekriittistä Aalbergia. Hänen neljäs ohjaustyönsä, Alkibiade, tuli ensi-iltaan huhtikuussa 1910. Aalberg oli käynyt kirjeenvaihtoa Leinon kanssa näytelmän tiimoilta ja ehdottanut siihen eräitä muutoksia. Hän piti kappaletta juoneltaan ohuena, mutta näkökulmaltaan mielenkiintoisena. Nimirooliin valittiin Axel Ahlberg, joka tuolloin oli näytellyt Ida Aalbergin kanssa eri-ikäisiä lemmenpareja useiden vuosikymmenien ajan.[89] Alkibiaden ensiesitys oli odotettu teatteritapahtuma, mutta pian yleisön mielenkiinto näytelmää kohtaan lopahti. Aalberg sai kiitosta sivuosastaan tanssijattarena.

1910-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näytäntökaudeksi 1910–1911 vapaaherratar Ida Aalberg-Uexkull solmi jälleen sopimuksen Kansallisteatterin johtokunnan kanssa. Sopimuksessa ei mainittu ohjaustyötä erikseen, vaan puhuttiin ainoastaan neljästä näytelmästä.[72] Teatterisyksy 1910 oli täynnä vastoinkäymisiä. Aalbergille luvattu rooli näytelmässä Meren ja lemmen aallot annettiin Lilli Högdahlille, jota pidettiin jälleen yhtenä todisteena Aalbergin ja teatterinjohtaja Adolf Lindforsin tulehtuneista suhteista. Maila Talvion kirjoittaman Anna Sarkoilan harjoitukset etenivät nihkeästi. Lopputulos ei miellyttänyt näyttelijöitä sen enempää kuin kriitikoitakaan.[90] Syksyn taittuessa talveksi Aalberg sai näytellä Maria Stuartin, mikä kohotti hänen apeaa mielialaansa. Eino Kalima kirjoitti: "Ida Aalberg täytti kaikkein korkeimmatkin odotukset ja kuuluisassa puistokohtauksessa osoitti sellaista sielullista ilmaisuvoimaa ja vivahdusrikkautta, joka ei hevillä unohdu".[91] Kevätkaudella 1911 Aalbergin ja Kansallisteatterin johtokunnan erimielisyydet kärjistyivät suoranaiseksi teatterisodaksi, jota käytiin paitsi Helsingin, myös maaseudun lehdistössä. Ida Aalberg oli erotettu Kansallisteatterista "taloudellisista syistä", vaikka teatteriyleisön käsityksen mukaan varsinaisena syynä olivat taiteelliset ristiriidat. Lindfors ja hänen tuore apulaisensa Jalmari Lahdensuo katsoivat, että Aalbergia ei tarvittu enää ohjaustyöhön.[92]

Aalbergin innokkaita puolustajia teatterisodassa olivat paitsi hänen puolisonsa, myös Maila Talvio ja Väinö Kahilainen, jonka mielestä Lindfors ja Lahdensuo syyllistyivät "salavehkeisiin, juonitteluun ja taiteellisen työn häiritsemiseen".[93] Lindforsin antipatioita Aalbergia kohtaan ei ymmärretty, mutta eräs syy on löydetty palvovista ihailijakirjeistä, joita hän nuorena miehenä lähetti kuuluisalle näyttelijättärelle. Aalberg ei ollut vastannut Lindforsin kiihkeisiin tunteisiin ja Suomen Kansallisteatterin johtajana hän sai mahdollisuuden kostaa.[94] Riitaisan kevätkauden viimeinen näytöskappale Aalbergin osalta oli Adrienne Lecouvreur, jossa hän antoi Eino Leinon sanojen mukaan voitokkaan näytteen tenhoavasta taiteestaan.[95] Adriennen roolia on toisinaan pidetty Aalbergin viimeisenä varsinaisena taiteellisena voittona.[7] Teatterikiistan aikana Aalberg puolisoineen oli kaavaillut uuden taiteellisen teatterin perustamista. Kaarlo Atra kirjoitti aiheen tiimoilta näytelmän Taiteellinen teatteri, jonka oli määrä parodioida hanketta. Atran näytelmä epäonnistui kaupallisesti ja taiteellisesti.[96]

Teatterisotaa on kutsuttu myös sanomalehtisodaksi. Erään näkemyksen mukaan Aalberg-Uexkull-Gyllenbandit ja Maila Talvio "taistelunhaluisine kannattajineen" paisuttivat kiistan suhteettoman suuriin mittoihin. Aalbergin ja Uexkull-Gyllenbandin perimmäisenä tavoitteena oli päästä määräävään asemaan Suomen Kansallisteatterissa, josta todisteena on erään Helsingin Sanomien toimittajan haastattelu: Aalberg keskusteli kernaasti Kansallisteatterin johtajakysymyksestä, mutta vaikeni, kun puheeksi tuli hänen oma mahdollinen johtajuutensa. Aalbergin yleinen käsitys teatterinjohtajan asemasta oli, että tällä tuli olla kaikki ohjat käsissään "ilman että mikään apujohtaja tai regissööri olisi tilaisuudessa nykimään niistä oikealle tai vasemmalle".[97]

Syksyllä 1911 Ida Aalberg teki mittavan maaseutukiertueen, jossa olivat mukana muun muassa Mia Backman ja Jaakko Korhonen. Ohjelmanumeroina olivat Adrienne Lecouvreur, Kamelianainen, Erotaan pois ja Ukonilma. Kiertue ulottui pariinkymmeneen suomalaiskaupunkiin ja sai erinomaisen vastaanoton sekä yleisöltä että lehdistöltä.[98] Seuraavina vuosina Aalberg vietti vapaaherrattaren aristokraattista elämää Pietarissa ja Augustenhofin kartanossa sekä suoritti Soinisen pariviikkoisen keittokoulun Viipurissa.[99]

”Ida Aalberg, tuo maalaistyttönen, joka silloin [vuonna 1874] ensi kerran esiintyi ihmisen kuvaajana, hän joka sittemmin on eteemme loitsinut sydäntä järkyttävän ihmiskuvan toisensa jälkeen hän esiintyy meille kokonaisen aikakauden symbolina.”

– E. N. Setälän puheesta Aalbergin 40-vuotistaiteilijajuhlassa[100]

Syksyllä 1913 Juhani Aho otti yhteyttä Aalbergiin ja kertoi Suomen Kansallisteatterin johtokunnan ehdottamasta 40-vuotistaiteilijajuhlasta. Hieman emmittyään Aalberg suostui ehdotukseen ja valitsi juhlanäytelmäkseen Sudermannin Kodin. Hän oli näytellyt Magdan osan menestyksellisesti paitsi suomeksi, myös ruotsiksi ja saksaksi. Taiteilijajuhla järjestettiin sunnuntaina 11. tammikuuta 1914. Magdan roolissa Aalberg sai käyttää koko mittavan rekisterinsä ja esiintyä loisteliaissa puvuissa. Yleisösuosio oli totuttuun tapaan valtaisa.[101] Pidettiin juhlapuheita ja nostettiin maljoja. Aalberg sanoi vastauksessaan suomalaiskansallishenkisiin juhlapuheisiin, että "tosikansallisuuden henki" saattoi hänet aikoinaan Kaarlo Bergbomin luokse ja vei hänet läpi vaikeuksien. Hän halusi eläköön-huudon edesmenneen oppi-isänsä muistolle.[102]

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Siinä, missä ennen näyteltiin suurieleisesti ja suuriäänisesti, käytetään nyt vain säästeliäitä eleitä ja tuskin lainkaan äänekästä deklamaatiota. On joskus sanottu, että Ida Aalberg, jos hän nyt ilmestyisi keskuuteemme, herättäisi katsojissaan ja kuulijoissaan melkoista kummastusta; ei sellaiseen enää olla tottuneita.”

Rafael Koskimies vuonna 1953 kirjassa Suomen Kansallisteatteri 1902/1917.[103]

Kesä 1914 oli Ida Aalbergin viimeinen. Hän vietti sen veljensä Antti Anteron perheen luona Nokialla, kuten useat aiemmatkin kesänsä. Antti Aalberg oli muuttanut sukunimensä Anteroksi vuonna 1906. Ensimmäisen maailmansodan alkaminen teki kesästä poikkeuksellisen jännittyneen. Alexander Uexkull-Gyllenbandin täytyi lähteä Nokialta Pietariin heti sodan sytyttyä elokuun alussa. Venäjältä taasen virtasi saksalaisperäisiä pakolaisia rautateitse Suomen kautta kotimaahansa. Aalberg pyysi heitä viemään Saksaan terveiset, että pian Suomi olisi itsenäinen maa. Antti Antero paheksui sisarensa aktivismia, sillä santarmit olisivat saattaneet pidättää tämän.[104] Marraskuussa 1914 Aalberg vieraili Viipurin Maaseututeatterissa Magdan roolissaan näytelmässä Koti. Jälleen kerran hän lumosi sekä kollegansa että kriitikot ja yleisön.[105]

Suomen Kansallisteatterin johtokunnan ja Ida Aalbergin välinen konflikti päättyi keväällä 1914, kun teatterin johtoon valittiin Kaarlo Bergbomin sisarentytär Mathilda von Troil sekä Eino Kalima ja Jalmari Lahdensuo. Von Troil pyrki saamaan paronitar Aalberg-Uexkullin takaisin Kansallisteatterin riveihin, ja pitkän taivuttelun jälkeen onnistui tavoitteessaan. Aalberg lupautui näyttelemään Orleansin neitsyessä helmikuussa 1915. Von Troilin käsityksen mukaan teatterisodan ytimessä oli ollut Maila Mikkola (Talvio), joka oli pilannut Aalbergin ja teatterin johtokunnan välit.[106] Tammikuussa 1915 Aalberg vilustui pahoin, kuten monesti aiemminkin oli käynyt. Hän kuoli kotonaan Pietarissa sunnuntaina 17. tammikuuta. Aalberg kuljetettiin Helsinkiin haudattavaksi ja surusaattue oli mittava niin Pietarin Suomen asemalla kuin Helsingissäkin. Myös matkan varrelle Terijoelle ja Viipuriin oli kokoontunut laaja joukko surijoita. Vapaaherratar Ida Aalberg-Uexkull siunattiin Helsingin Vanhassa kirkossa ja haudattiin Hietaniemen hautausmaalle.[107]

Ida Aalbergin kuoleman jälkeen Vapaaherra Axel Uexkull-Gyllenband herätti henkiin vanhan ajatuksen taiteellisesta teatterista. Hanke toteutui vuonna 1919, jolloin Ida Aalberg-teatteri toimi lyhyen aikaa Helsingin Uudessa ylioppilastalossa. Lisäksi Uexkull-Gyllenband olisi halunnut perustaa museon puolisonsa muistoksi Vironkadun huoneistoon, missä pariskunta oli asunut 1909–1911. Museosuunnitelma kuitenkin raukesi.[108]

Ida Aalberg -säätiö ja -seura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ida Aalberg vuonna 1957 julkaistussa postimerkissä.

Ida Aalbergin muistoa vaalivat muun muassa Ida Aalberg -säätiö Helsingissä (1957) ja Ida Aalberg -seura Janakkalassa (1985). Säätiön perustajia olivat muun muassa näyttelijät Mia Backman ja Jalmari Rinne. Sen tarkoitukseksi kirjattiin "Aalbergin muiston vaaliminen ja suomenkielisen näyttämötaiteen tukeminen".[4] Säätiö jakaa joka toinen vuosi Ida Aalberg -näyttelijäpalkinnon, joka on Suomen suurin yksittäinen teatterialan palkinto. Vuonna 1959 säätiö julisti avoimen kilpailun Ida Aalbergin muistopatsaasta ja monien eri vaiheiden jälkeen tilasi Raimo Utriaiselta hänen voitokkaan teoksensa Esirippu. Ida Aalberg -seuran aiheena on paitsi Ida Aalberg, myös janakkalalaisen ja sen ympäristön kulttuurityön tekeminen ja tukeminen.

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Kansallisteatterin taakse Kaisaniemen puistoon on pystytetty syksyllä 1972 kuvanveistäjä Raimo Utriaisen suunnittelema Ida Aalbergin muistopatsas Esirippu, joka on Suomen ensimmäinen ei-esittävä veistosmonumentti. Patsas aiheutti abstraktiudellaan voimakasta mielipiteiden vaihtoa voitettuaan suunnittelukilpailun vuonna 1961.[109]

Ida Aalbergin synnyinkoti sijaitsee Janakkalan Leppäkoskella koulun ja rautatien välissä. Tämä ratavartijan talo on nykyisin Ida Aalberg -museona.[110] Lisäksi Janakkalan kunnan kirjasto on nimetty Aalbergin mukaan, ja se sijaitsee Ida Aalbergin aukiolla. Kyllikki Forssell näytteli Ida Aalbergia Jaakko Pakkasvirran elokuvassa Runoilija ja muusa (1978).

Helsinki on kunnioittanut Ida Aalbergin muistoa nimeämällä hänen mukaansa tien ja puiston Pohjois-Haagaan.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, WSOY 1998, ISBN 951-0-22587-8
  • Koskimies, Rafael: Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, Kustannusosakeyhtiö Otava 1953, Helsinki
  • Koskimies, Rafael: Suomen Kansallisteatteri 2, 1917-1950, Kustannusosakeyhtiö Otava 1972, Helsinki

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Janakkala syntyneet, 1851-1870 Janakkala syntyneet, 1851-1870, MKO509-516, s. 161-162. Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen kuva-arkisto (ruotsiksi). Haettu 11.7.2011.
  2. Hanna Suutela: Aalberg, Ida (1857–1915) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu 16.9.1997. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
  3. a b Antti Manninen: Ida Aalberg oli suomenkielisen teatterin ensimmäinen todellinen tähti. Helsingin Sanomat 4.12.2006
  4. a b Unohtumaton Ansa Ikonen, Minerva Kustannus Oy 2010, ISBN 978-952-492-296-8, s. 155
  5. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 381
  6. Suomen Kansallisteatteri 2, s. 24
  7. a b c d e f g h i j k l http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/3101/
  8. http://www.annelikotisaari.net/margarethaf1.htm
  9. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 14
  10. http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=14594
  11. http://web.genealogia.fi/asp/hautoja1d.asp?lang=fi&code=88&id=116894
  12. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 16
  13. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 12 ja 457
  14. http://www.janakkala.fi/fi/janakkalan_kunta/kuntaesittely/historia/ida_aalberg/?id=388
  15. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 24
  16. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 28
  17. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 457
  18. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 35
  19. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 43
  20. a b Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, s. 18
  21. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 51
  22. http://www.kirjastot.fi/kysy/arkistohaku/kysymys/?ID=4ea7246d-1d57-43c8-a2f1-4b864ef02952
  23. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 62
  24. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 66
  25. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 64
  26. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 67–73
  27. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 75 ja 76
  28. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 74–78
  29. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 302
  30. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 85
  31. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 89
  32. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 111
  33. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 132–134
  34. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 137–146
  35. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 155
  36. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 158 ja 159
  37. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 175
  38. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 180
  39. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 181
  40. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 183
  41. a b Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, s. 46
  42. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 185
  43. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 185–187
  44. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 197
  45. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 219
  46. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 224
  47. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 225
  48. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 228 ja 229
  49. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 236
  50. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 247
  51. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 254–257
  52. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 251
  53. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 258 ja 259
  54. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 260
  55. http://www.hel2.fi/kaumuseo/kavely/puutalot/puukohde.html
  56. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 266
  57. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 273
  58. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 286
  59. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 288
  60. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 288 ja 289
  61. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 304, 305 ja 318
  62. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 306
  63. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 320
  64. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 322
  65. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 328
  66. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 328–330
  67. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 335
  68. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 341
  69. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 342–344
  70. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 352
  71. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 355 ja 356
  72. a b Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 411
  73. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 357
  74. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 365
  75. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 367
  76. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 371
  77. Bagh, Peter von: Sininen laulu, 2007, ISBN 978-951-0-32895-8, s. 17
  78. Suomen Kansallisteatteri 2, s. 262 ja 263
  79. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 370
  80. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 372–374
  81. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 378
  82. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 383
  83. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 386 ja 387
  84. Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, s. 128
  85. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 391
  86. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 395
  87. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 396
  88. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 399
  89. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 404–409
  90. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 412 ja 413
  91. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 414
  92. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 419–421, 425
  93. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 425
  94. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 426
  95. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 428
  96. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 434
  97. Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, s. 230 ja 231
  98. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 429 ja 430
  99. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 431–433
  100. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 439
  101. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 435
  102. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 441
  103. Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, s. 49
  104. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 444–446
  105. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 451
  106. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 442–444
  107. Ida Aalberg - Näyttelijä jumalan armosta, s. 452–455
  108. Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, s. 351
  109. Markku Valkonen, Juhani Pallasmaa, Hannele Savelainen: Raimo Utriainen – soiva viiva, Rakennustieto, 2007
  110. http://www.hameenheimoliitto.fi/museoportaali/?page_id=257

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]