Suomalaiset nimet

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suomalaiset nimet: Suomessa lain mukaan henkilöllä tulee olla sukunimi ja vähintään yksi ja enintään kolme etunimeä. Yleisessä käytössä puhuttelu- eli kutsumanimenä on tavallisesti yksi etunimistä, useimmiten ensimmäinen.

Sukunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nainen vaihtaa usein sukunimensä solmiessaan avioliiton ja ottaa aviomiehensä sukunimen. Joskus nimet yhdistetään kaksiosaiseksi nimeksi. Toisaalta on mahdollista, että mies ottaa vaimonsa sukunimen. Suomen yleisimmät sukunimet ovat Virtanen, Korhonen ja Nieminen.[1]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksi ihmisille annettiin vain etunimi. Etunimen lisäksi käytettiin yleisesti isännimeä kuten Matti Juhaninpoika. Läntisessä Suomessa ihmiset tunnettiin ennen sukunimiä isännimeltään. Isännimiä käytettiin kuitenkin lähinnä virallisissa yhteyksissä eikä niinkään arkikäytössä, eikä Suomessa isännimistä ole juuri tullut sukunimiä.

Länsisuomalaiset sukunimet ovat peräisin yleensä talojen nimistä.[2] Usein ne on johdettu vanhoista etunimistä liittämällä niihin pääte -la tai -lä, esimerkiksi Annila, Pekkala.

Itä-Suomessa sukunimillä on pitemmät perinteet kuin Länsi-Suomessa. Jo ensimmäisistä kirjallisista lähteistä (hajatietoja 1300- ja 1400-luvulta, koko väestöstä 1500-luvulta) alkaen esiintyy itäsuomalaisilla sukunimiä, ja ainakin 1500-luvun puolimaista lähtien ne voidaan osoittaa vakaasti periytyviksi.[3][4]

Monissa tavallisimmissa suomalaisissa sukunimissä on pääte -nen, mikä on ollut savolaismurteiden alueella yleistä jo satoja vuosia sitten. Esimerkiksi Suomen yleisin sukunimi Korhonen, kuudenneksi yleisin Hämäläinen ja yhdeksänneksi yleisin Heikkinen ovat vanhoja itäsuomalaisia sukunimiä. Karjalassa taas oli vastaavia ilman (i)nen-päätettä olleita nimiä. Esimerkiksi Leino ja Rahikka ovat alkuperältään karjalaisia, mutta Leinonen ja Rahikainen savolaisia sukunimiä. Näistä ainakin Leinoa tosin myös otettiin sukunimeksi kansallisromantiikan kaudella.

Yleisiä sukunimiä ovat Suomessakin olleet ammattien mukaan tulleet nimet. Ulkomailta tulleilla suvuilla on ollut oma sukunimi. Oman ryhmänsä ruotsinkielisiä sukunimiä muodostavat ne, jotka ovat tulleet ruotusotatorppien sotilasnimistä. Sukunimissä yleiset etuliitteet ala- ja ylä- tulevat talon sijainnin mukaan joen suhteen. Se talo, joka on yläjuoksulle päin, on Ylä-Talonen ja taas veden virtaamaan suuntaan oleva talo on Ala-Talonen. Myös eläinkunnan tai kasvikunnan mukaan nimettyjä sukunimiä on olemassa.[5]

Vielä 1800-luvun loppupuolella suomenkielisiä sukunimiä oli etupäässä vain itäsuomalaisilla talonpoikaissuvuilla, kun taas useimmilla länsisuomalaisilla talonpojilla, samoin kuin monilla muidenkin maiden talonpojilla, ei ollut sukunimeä lainkaan.[6] Sen sijaan säätyläisillä kaikkialla Suomessa oli vanhastaan sukunimet, jotka tavallisimmin olivat ruotsinkielisiä, mutta myös saksankielisiä nimiä esiintyy. Tavallisia ovat olleet myös nimet, joissa pohjautuvat johonkin vanhaan suomenkieliseen suku- tai paikannimeen, johon kuitenkin on esimerkiksi lisätty latinalaisperäiset päätteet -aeus, ius säätyläisaseman osoittamiseksi (esimerkiksi Alopaeus, Gezelius).

1800-luvun lopulla suurin osa länsisuomalaisista talonpojistakin omaksui sukunimen, ja tällöin hyvin yleisiksi Länsi-Suomessakin tulivat -nen -loppuiset sukunimet. Nämä uudehkot sukunimet on usein johdettu jostakin luontosanasta, ei kuitenkaan eläimen nimestä. Näistä yleisimmät ovat Virtanen, Nieminen, Mäkinen, Koskinen ja Järvinen eli Suomen toiseksi, kolmanneksi, neljänneksi, kahdeksanneksi ja kymmenenneksi yleisin sukunimi.[6] Hieman myöhemmin muotiin tulivat sukunimet, joissa oli vastaavanlainen sana ilman nen-päätettä. Näistä nimistä yleisin on Laine, Suomen seitsemänneksi yleisin sukunimi. La-/lä-loppuisista sukunimistämme yleisin on Mäkelä, viidenneksi yleisin sukunimemme.

Fennomaanit pitivät tärkeänä, että suomalaisilla pitäisi olla suomenkieliset sukunimet.[6] Säätyläisillä yleisten vieraskielisten sukunimien suomalaistaminen muodostuikin 1900-luvun alkupuolella ajoittain suoranaiseksi joukkoliikkeeksi, ja varsinkin suuressa nimenmuutoksessa vuosina 1906 ja 1935 kymmenettuhannet ihmiset omaksuivat suomenkielisen sukunimen. Tällöin käyttöön tulleet sukunimet olivat aikaisemmista poiketen usein kaksiosaisia yhdyssanoja, ruotsinkielisten sukunimien käännöksiä.[6]

Lainsäädäntöä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa laki edellyttää että kaikilla on sukunimi. Muutamia sukunimettömiä suomalaisia oli vielä Suomen itsenäisyyden ajan alussa, sillä Suomen ensimmäinen sukunimen pakollistava laki, sukunimilaki, tuli voimaan vasta vuoden 1921 alussa. Laissa säädettiin, että niiden Suomen kansalaisten, joilla ei ollut sukunimeä, tuli määräaikaan mennessä ottaa sellainen. Jos joku sukunimetön ei määräaikaan mennessä ottanut sellaista, hänen sukunimekseen määrättiin se lisänimi, jolla hänet paikkakunnalla tunnettiin. Aiheena sukunimen säätämiseen pakolliseksi oli tuolloin sekaannuksen välttäminen eräissä hallinnollisissa yhteyksissä, erityisesti rikosrekisterin ylläpidossa.[7].

Suomen lain mukaan lapsi saa vanhempiensa sukunimen. Jos vanhempien sukunimi on sama, lapsi (sekä biologinen että adoptiolapsi) saa sen. Muutoin lapsi saa sen vanhemman sukunimen, jonka vanhemmat ilmoittavat. Jos ilmoitus jätetään tekemättä, lapsi saa äidin nimen. Saman perheen kaikilla lapsilla tulee olla sama sukunimi, joten ei voi antaa esimerkiksi isän sukunimeä esikoiselle ja äidin sukunimeä kuopukselle.

Sukunimen voi muuttaa maistraatissa, mutta sen on täytettävä tietyt ehdot.[8]

Sukunimi avioliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avioliittoa solmittaessa puolisot voivat molemmat säilyttää oman sukunimensä tai toinen voi ottaa puolisonsa nimen, jolloin hän voi käyttää omaa sukunimeään puolison nimen edellä (ns. yhdistelmäsukunimi).[9]

Yhdistelmäsukunimi muodostuu kahdesta sukunimestä, joiden välissä on kirjoituksessa yhdysmerkki (esimerkiksi Virtanen-Korhonen). Yhdistelmänimen osista ensimmäinen on Suomessa kantajansa aiempi sukunimi, jälkimmäinen puolestaan puolison sukunimi. Tällainen yhdistelmänimi ei periydy jälkeläisille.

Sukunimikäytäntö avioliitossa on muuttunut aikojen kuluessa. Perinteinen tapa oli, että vaimo säilytti avioliitossa oman sukunimensä. Käytäntö alkoi murtua 1800-luvun jälkipuoliskolla. [10] Vuoden 1929 avioliittolaki sääti, että vaimon oli otettava miehensä sukunimi tai yhdistelmänimi. Vuonna 1986 laki muuttui. Uusi sukunimilaki määräsi, että puolisot saattoivat ottaa yhteisen nimen, pitää omat sukunimensä tai jompi kumpi puolisoista saattoi ottaa yhdistelmänimen.

Vuonna 2003 vihityistä aviopareista 81 % otti käyttöön aviomiehen sukunimen (sisältää myös tapaukset, jossa vaimolla yhdistelmäsukunimi) ja 1,3 % vaimon sukunimen (sisältää myös tapaukset, jossa miehellä yhdistelmäsukunimi). Vuodesta 1986 lähtien naisen nimen ottavien parien ja puolisoiden, jotka säilyttävät omat sukunimensä, määrä on kasvanut.[11]

Sukunimi rekisteröidyssä parisuhteessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parisuhdelain mukaan samaa sukupuolta olevien henkilöiden sukunimi ei muutu parisuhteen rekisteröinnin yhteydessä.

Etunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet tavalliset etunimet on saatu kristinuskon vaikutuksesta Raamatusta ja monet niistä ovat heprealaista alkuperää. Suomalaisen almanakan etunimistä noin 40 % on kirkollista alkuperää (2008).[12][13] Muissakin länsimaissa yleisiä ovat antiikin kreikkalaisilta ja roomalaisilta saatuja etunimiä (esimerkiksi Markus ja Laura), joista monet ovat samalla pyhimysten nimiä. Yleisiä ovat myös germaaneilta (esimerkiksi Eero ja Emma) ja kelteiltä periytyvät nimet sekä nimet, jotka tarkoittavat jotain asiaa (kuten Satu tai Vuokko). Kansallisromantiikka nosti esiin vanhoja nimiä: Suomessa tällainen nimilähde on ollut Kalevala. Osa suomalaisista muinaisnimistä tuli 1800- ja 1900-luvulla uudestaan käyttöön.

Etunimien suosio vaihtelee paljon. Suomalaiset ovat yleensä kokeilevampia naisten nimien suhteen ja antavat tytöille uudisnimiä, kun taas miehet saavat perinteisiä nimiä.[14] Lapselle ei tavallisesti anneta ainakaan ensimmäiseksi etunimeksi nimeä, jonka kantajia on erittäin paljon vanhempien ikäluokassa. Vanhempien nimet saattavat olla jälleen suosittuja heidän lapsenlapsenlapsillaan. Yleisimpien nimien suosion sykli on yli sata vuotta: esimerkiksi 2000-luvulla lapsilla suosittu etunimi Emma on ollut viimeksi suosionsa huipulla 1800-luvun loppupuolella. On kuitenkin myös muutamia etunimiä, joiden kantajia on melko paljon kaikenikäisten joukossa. Monet tällaiset jokaiselle sukupolvelle tyypilliset nimet ovat kantajiensa toisia tai kolmansia nimiä, jotka kulkevat suvussa.

Suomalaisten etunimikokonaisuudet noudattavat useimmiten viskurilakia, jonka mukaisesti pisin ja painavin aines päätyy loppuun. Niinpä yleensä nimikokonaisuuden viimeinen nimi on yleensä myös pisin, esimerkiksi Pekka Antti Johannes.

Lapsi saa Suomessa nimen seuraavasti: Sairaala lähettää tiedon syntyneestä lapsesta maistraatille. Jos lapsi syntyy jossakin muualla kuin sairaalassa, avustavan lääkärin, kätilön tai sairaanhoitajan on ilmoitettava syntymä. Muussa tapauksessa äidin tai lasta hoitavan henkilön on ilmoitettava syntymästä terveydenhuollon ammattihenkilölle, joka välittää tiedon maistraattiin. Syntymätodistusta ei Suomessa käytetä. Väestörekisterikeskus lähettää rekisteröintitiedot edelleen lasten vanhemmille. Vanhemmat antavat lapselle yhdestä kolmeen etunimeä ja ilmoittavat rekisteröintitiedot väestörekisteriin taikka evankelisluterilaiseen tai ortodoksiseen seurakuntaansa. Lapselle on annettava etunimi kahden kuukauden kuluessa hänen syntymästään.

Nimilain mukaan etunimi ei saa olla merkitykseltään sopimaton eikä aiheuttaa kantajalleen haittaa. Se ei saa olla muodoltaan tai kirjoitustavaltaan kotimaisen nimikäytännön vastainen ilman erityistä syytä. Pojalle ei saa antaa tytön nimeä eikä päinvastoin. Myös sukunimen antaminen etunimeksi on kielletty. Tulkinnanvaraisissa tapauksissa maistraatti kääntyy oikeusministeriön nimilautakunnan puoleen.[15]

Suomessa kaikki yleisimmät etunimet on merkitty almanakkaan jonkin vuoden päivän kohdalle, jolloin on tämännimisten henkilöiden nimipäivä. Nimipäiväkalenteriin otetaan uusia nimiä viiden vuoden välein, seuraavan kerran vuonna 2015.[15]

Suomessa annettujen etunimien suosio vaihtelee noin sadan vuoden kiertona. Oman tai vanhempien sukupolven nimet tuntuvat nimen antajista liian tutuilta ja tiettyihin henkilöihin liittyviltä.[15]

Puhuttelunimi eli kutsumanimi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jos ihmisellä on useita etunimiä, hänen huoltajansa tai hän itse voi valita jonkin nimistä puhuttelunimekseen (kutsumanimekseen). Useimmat ihmiset käyttävät puhuttelunimenä ensimmäistä etunimeään, jotkut käyttävät toista tai kolmatta taikka kahta nimeä yhdessä: Maria Kaisa Aula. Jotkut käyttävät nimikirjaimia puhuttelunimenomaisesti: K. J. Lång, J.-P. Roos tai nimikirjaimia lisänä erotukseksi muista samannimisistä: Risto E. J. Penttilä.

Puhuttelunimen käyttöä ei ole säädelty nimilaissa, vaan siinä on kyse niin sanotusta tavanomaisesta oikeudesta (”maan tavasta”). Puhuttelunimi voidaan kuitenkin ilmoittaa väestötietojärjestelmään. Tällöin viranomaisten on ilmoitettua puhuttelunimeä käytettävä. Lomakkeissa ja hakuteoksissa puhuttelunimi osoitetaan useimmiten alleviivauksella (Taisto Kalevi Sorsa pro Kalevi Sorsa) tai puhuttelunimi kerrotaan erikseen.

Etunimi ja sukupuoli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa etunimistä voidaan antaa kummalle sukupuolelle tahansa. Suomen nimilain mukaan etunimeksi ei saa antaa ”pojalle naisennimeä eikä tytölle miehennimeä”.[16] Suomessa on kuitenkin joukko nimiä, jotka ovat sekä miehen- että naisennimiä. Esimerkiksi vuosina 2000–2006 Kaino-nimen sai 11 miestä ja 9 naista.[17]

Muinaisnimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muinaiset suomalaiset etunimet liittyivät esimerkiksi vuodenaikoihin, urheuteen, vuodenaikaan, onnenodotuksiin, ammattiin tai talon nimeen. Naisten nimissä on usein pääte -kki. Vanhoja suomalaisia nimiä ovat esimerkiksi Toivo ja Tuulikki.[18]

Omakieliset nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun etunimistöä suomalaistettiin 1800-luvulla, syntyivät esimerkiksi sellaiset nimet kuin Rauha, Suometar, Aimo, Heimo, Voitto. Kalevalasta ja muusta kansanrunoudesta tulivat esimerkiksi Aino, Tellervo ja Jouko. Lopullinen suomalaisnimien vakiintuminen kalenteriin tapahtui vuoden 1929 uudistuksessa, kun kalenteriin otettiin yli 200 suomalaisnimeä. Tällaisia nimiä olivat esimerkiksi naisennimet Päivikki ja Terhikki ja miehennimet Taisto, Tarmo ja Veli.[19]

Luontonimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisessa nimipäiväkalenterissa oli vuonna 2011 yli 80 luontoaiheista nimeä. Vuonna 1890 nimipäiväkalenteriin tuli naisennimi Alli. Vuonna 1908 tulivat muun muassa naisennimet Helmi, Sirkka ja Taimi sekä miehennimet Otso ja Viljo. Vuoden 1929 uudistuksessa lisättiin esimerkiksi Hilkka, Marja, Päivikki ja Sinikka. Vuonna 1950 kalenteriin lisättiin muun muassa naistennimet Heini, Päivi, Ruusu, Tuija, Vaula, Virpi ja Virva ja miehennimet Kuisma, Päivö ja Vesa. Myöhemmin kalenteriin ovat tulleet esimerkiksi Kirsi, Tuuli, Tuulia ja Ulpu (1973), Hilla ja Pilvi (1984), Pinja ja Sara (1995) ja Pihla (2005) sekä Kaisla ja Lumi (2010).[19]

Kukkiin liittyviä etunimiä ovat esimerkiksi Kielo, Kukka, Lemmikki, Lilja, Orvokki, Ruusu, Vanamo ja Vuokko. Muita kasviaiheisia nimiä ovat esimerkiksi Kirsikka, Raita, Ritva, Tuomi, Tuomikki, Urpu ja Varpu. Luontoon liittyviä naistennimiä ovat myös Iiris, Onerva, Suvi, Talvikki, Tuulia ja Vilja. Kutsumaniminä harvinaisia ovat sellaiset kuin Kesätuuli tai miehennimi Metsänpoika.[20][21][19]

Miesten muita luontonimiä ovat muun muassa Havu, Kerkko, Kivi, Myrsky, Ohto, Oras, Pyry, Salama, Terho, Touko, Valo ja Visa. Näitä lähellä ovat monet omakieliset nimet, esimerkiksi Väinön taustalla on leveää jokea merkitsevä sana väinä.[20][21][19]

Muita nimityyppejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paikannimiin liittyvät esimerkiksi Inari, Saana ja Salla.[20]

Suomessa nimilaki sallii vanhemman nimestä johdetun poika- tai tytärloppuisen nimen käytön:[20] esimerkiksi Niilonpoika, Maununtytär.

Sisarnimi on naisennimi, joka on muunnettu naiselle miehennimestä, tai toisinpäin: esimerkiksi Jarno, sisarnimi Jarna.[22]

Käytössä hankaliksi koetaan nimet, joiden oikeinkirjoitus ei ole käyttäjille selvä. Suomalaisen nimikäytännön perusteella ei suositella sellaista kansainvälistä nimeä, jonka äänne- tai tavurakenne on suomen kielelle vieras.[23]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Haavio, Martti: Väinämöinen: suomalaisten runojen keskushahmo. Helsinki: WSOY, 1950.
  • Kangas, Urpo: Suomen nimioikeus: Lyhyt oppimäärä. Helsinki: Lakimiesliiton kustannus, 1998. ISBN 952-14-0190-7.
  • Riihonen, Eeva: Mikä lapselle nimeksi?. Kuvitus: Markus Majaluoma. Helsinki: Tammi, 1992. ISBN 951-31-0073-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. [1] Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu
  2. Senaattori Oskari Tokoin keskipohjalaiset sukujuuret Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 1.2.2008.
  3. Paikkala, Sirkka: Sukunimet sukututkimuksessa Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 19.8.2008.
  4. Paikkala, Sirkka: Kansallisten sukunimien nousu Suomessa Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 16.8.2011.
  5. Nimien synty ja kehityspiirteitä
  6. a b c d Lyytikäinen, Erkki: Sukunimien hiljainen vallankumous Helsingin sanomat. Viitattu 19.10.2010.
  7. Iso tietosanakirja, 12. osa (Siemen-Suomyrtti), art. Sukunimi, Otava 1937
  8. Sukunimilaki 9. elokuuta 1985. Oikeusministeriö. Viitattu 12. toukokuuta 2007. (suomeksi)
  9. Kivelä, Nordell: "Jokaisen oikeustieto", s.46, WSOY, 2001
  10. Sirkka Paikkala: Sukunimet sukututkimuksessa Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 20.4.2011.
  11. Yhä useammat avioparit säilyttävät omat sukunimensä 22.4.2004. Väestörekisterikeskus. Viitattu 1.2.2008.
  12. Lempiäinen, Pentti: Pyhät ajat, s. 63. 6. uudistettu painos. Helsinki: Kirjapaja, 2008. ISBN 978-951-607-651-8.
  13. STT: Suosituimmat etunimet Suomeen kristinuskon mukana Kaleva. 27.3.2005. Viitattu 16.8.2011.
  14. Nimitysuutisia. Helsingin sanomien kuukausiliite, Helmikuu 2004.
  15. a b c Solja, Päivi: Uusvanhat etunimet pitävät pintansa 16.4.2011. Yle Tampere. Viitattu 17.8.2011.
  16. Nimilaki 9.8.1985/694
  17. Nimien lukumäärät haettu Väestörekisterikeskuksen etunimipalvelusta.
  18. Riihonen 1992, s. 7.
  19. a b c d Saarelma, Minna: Suomalaisen nimipäiväkalenterin luontoaiheiset etunimet (PDF) (s. 60–69) Nimipäiväalmanakka 2011. Yliopiston almanakkatoimisto. Viitattu 16.8.2011.
  20. a b c d Riihonen 1992, s. 17–18.
  21. a b Uro, Jarkko: Luontonimet tulevat 6.10.2008. Vau.fi. Viitattu 23.5.2011.
  22. Riihonen 1992, s. 84.
  23. Riihonen 1992, s. 26–27.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hanhivaara, Timo (päätoim.): Sukunimiopas; Suojatut sukunimet. Helsinki: Suomalaisuuden liitto, 1994. ISBN 951-96348-2-7.
  • Mikkonen, Pirjo & Paikkala, Sirkka: Sukunimet. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-14936-9.
  • Närhi, Eeva Maria: Suomalaista sukunimikäytäntöä. Kielenkäytön oppaita 1. 951-37-1920-0: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus: Edita, 1996. ISBN 951-37-1920-0.
  • Paikkala, Sirkka: Se tavallinen Virtanen: Suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 959. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-567-X.
  • Pöyhönen, Juhani: Suomalainen sukunimikartasto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 693. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1998. ISBN 951-746-018-X.

Etunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]