Maan tapa
Maan tapa on toissijainen oikeuslähde, jota sovelletaan silloin kun ensisijaista oikeuslähdettä eli kirjoitettua lainsäädäntöä ei ole käytettävissä. Jatkuvasti käytössä oleva ja vakiintunut maan tapa saattaa muodostua tapaoikeudeksi ja se saatetaan omaksua oikeudellisten ratkaisujen perustaksi. Maan tavan tulee olla kauan noudatettu ja yleisesti velvoittavaksi koettu käytäntö, joka koetaan asianosaisia kohtaan kohtuulliseksi. Vaikka jokin toiminta olisi yhteiskunnassa yleinen käytäntö, ei se kuitenkaan muutu sallituksi, jos se on lainsäädännöllä kielletty.[1][2][3]
Prosessioikeudessa maan tavan käyttö oikeuslähteenä on kehittynyt erityisesti tuomioistuinkäytännön perusteella.[4] Olaus Petrin tuomarinohjeiden mukaan maan tapaa oli pidettävä lakina, jos se ei ollut kohtuuton. Vuoden 1734 lain oikeudenkäymiskaaren 1 luvun 11 pykälä antaa maan tavan tuomitsemisohjeeksi, jos se ei ole kohtuuton ja jos säädettyä lakia ei ole. Ruotsalainen 1700-luvun oikeuslähdeoppi piti tapaoikeutta vähäarvoisena ja asetti tiukat ehdot maan tavan käytölle. Sitä oli pitänyt noudattaa pitkän ajan, sille vaadittiin lainsäätäjän hiljainen hyväksyntä, eikä se saanut olla lain tai luonnonoikeuden vastainen. Oikeuskirjallisuudessa tapaoikeuden katsottiin kuitenkin voivan muuttaa kirjoitettua lakia.[5]
Yleiskielessä maan tapa tarkoittaa usein laajasti hyväksyttyä menettelytapaa, joka kuitenkin on lain tai moraalin kannalta arveluttava.[6]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Otavan iso tietosanakirja, Otava 1963
- ↑ Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1963
- ↑ Iso tietosanakirja, WSOY 1996, ISBN 951-0-20153-7
- ↑ Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa IV palsta 422
- ↑ Encyclopædia iuridica fennica, osa VII palsta 1047
- ↑ Kielitoimiston sanakirja, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2006, ISBN 952-5446-20-4, hakusana tapa