Sukunimi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Sukunimi on nimi, joka periytyy suvussa. Sukunimet ovat harvinaisempi ilmiö kuin etunimet, jotka tunnetaan kaikissa kulttuureissa.

Sukunimet eri kulttuureissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimenantokäytännöt vaihtelevat eri maissa ja kulttuureissa. Aluksi ihmisille annettiin vain etunimi. Etunimen lisäksi käytettiin Pohjoismaissa yleisesti isännimeä kuten Matti Juhaninpoika. Nykyäänkin sellainen esiintyy Suomessa joillakuilla henkilöillä toisena etunimenä.

Sukunimet ovat usein syntyneet isännimen, asuinpaikan tai ammatin mukaan. Isännimistä ovat saaneet alkunsa myös esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa yleiset -sson ja -sen -loppuiset sukunimet.

Useimmissa länsimaissa sukunimi mainitaan yleensä etunimen jälkeen. Monissa aasialaisissa ja afrikkalaisissa kulttuureissa sukunimi mainitaan ennen etunimeä. Tunnettuja esimerkkejä ovat Kiina ja muut itäaasialaiset kulttuurit sekä Euroopassakin Unkari. Länsimaissakin hakuteoksissa henkilöt yleensä aakkostetaan ensisijaisesti sukunimen mukaan. Sukunimi on tällöin poikkeavasti etunimen edellä, usein pilkulla erotettuna. Suomessa on lisäksi puhekielessä tavallista käyttää sukunimen genetiiviä etunimen edellä, Virtasen Pekka.

Monissa maissa, kuten esimerkiksi Saksassa, on yleistä, että sukunimi alkujaan kuvasti ammattia tai yhteiskuntaluokkaa.

Länsimaissa on yleistä, että nainen vaihtaa sukunimensä solmiessaan avioliiton ja ottaa aviomiehensä sukunimen. Joskus nimet yhdistetään kaksiosaiseksi nimeksi. Toisaalta on mahdollista, että mies ottaa vaimonsa sukunimen. Noin 20 % naisista pitää oman sukunimensä, ja joskus nimet yhdistetään kaksiosaiseksi nimeksi. Aikanaan mies on vaihtanut sukunimensä esimerkiksi vaimon korkeamman aatelisarvon vuoksi ja ottanut vaimon suvun nimen tullessaan avioliiton kautta taloon.

Joissakin kulttuureissa etunimi kertoo sisarusten ikäjärjestyksestä. Tällainen käytäntö on ainakin perinteisissä balilaisissa etunimissä. Perheen ensimmäinen lapsi on nimeltään Putu, toinen Made ja niin edelleen. Sukupuoli ilmaistaan erillisellä nimellä. Kun sarjan nimet loppuvat, aloitetaan alusta lisäämällä etunimeen Balik eli uudelleen. Tämän perusteella voidaan esimerkiksi päätellä, että Balin pommi-iskujen tutkintaa johtanut poliisipäällikkö I Made Pastika oli perheensä toinen poikalapsi. Antiikin Roomassa käytettiin toisinaan samaan tapaan järjestysnumeroita etuniminä.

Sukunimiä ei edelleenkään käytetä kaikkialla, kuten Tiibetissä, Jaavassa ja Islannissa. Perinteisesti islantilaisilla on vain etunimi ja sen lisäksi patronyyminimi,[1][vanhentunut linkki] Kuuluisia sukunimettömiä henkilöitä ovat muiden muassa Indonesian entiset johtajat Suharto ja Sukarno.

Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen yleisimmät sukunimet ovat Korhonen, Virtanen ja Mäkinen.[2]

Suomen sukunimien etymologiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Läntisessä Suomessa ihmiset tunnettiin ennen sukunimiä isännimiltään (esim. Jaakko Mikonpoika). Poikkeuksena olivat aviottomat lapset. He saivat kantaa syntyperänsä tuomaa häpeää koko elämänsä ajan, sillä heistä käytettiin isännimen sijasta äidinnimeä (esim. Jaakko Helenanpoika). Isännimeä tai äidinnimeä käytettiin kuitenkin lähinnä virallisissa yhteyksissä eikä niinkään arkikäytössä, ja toisin kuin Ruotsissa, missä on ollut vastaava isännimikäytäntö, ei Suomessa isännimistä ole juuri tullut sukunimiä.

Länsisuomalaiset sukunimet ovat peräisin yleensä talojen nimistä.[3] Usein ne on johdettu vanhoista etunimistä liittämällä niihin pääte -la tai -lä, esim. Annila, Pekkala.

Itä-Suomessa rahvaan sukunimillä on pitemmät perinteet kuin Länsi-Suomessa. Jo ensimmäisistä kirjallisista lähteistä (hajatietoja 1300- ja 1400-luvulta, koko väestöstä 1500-luvulta) alkaen esiintyy itäsuomalaisilla - länsisuomalaisista poiketen - sukunimiä, ja ainakin 1500-luvun puolimaista lähtien ne voidaan genealogisin menetelmin todistaa vakaasti periytyviksi. Periytyvyys on ollut itäsuomalaiselle nimijärjestelmälle jo syntyperäinen piirre.[4]

Monissa tavallisimmissa suomalaisissa sukunimissä on pääte -nen, mikä on ollut savolaismurteiden alueella yleistä jo satoja vuosia sitten. Esimerkiksi Suomen yleisin sukunimi Korhonen, kuudenneksi yleisin Hämäläinen ja yhdeksänneksi yleisin Heikkinen ovat vanhoja itäsuomalaisia sukunimiä. Karjalassa taas oli vastaavia ilman (i)nen-päätettä olleita nimiä. Esimerkiksi Leino ja Rahikka ovat alkuperältään karjalaisia, mutta Leinonen ja Rahikainen savolaisia sukunimiä. Näistä ainakin Leinoa tosin myös otettiin sukunimeksi kansallisromantiikan kaudella. Yleisiä sukunimiä ovat Suomessakin olleet ammattien mukaan tulleet nimet. Ulkomailta tulleilla suvuilla on ollut oma sukunimi. Oman ryhmänsä ruotsinkielisiä sukunimiä muodostavat ne, jotka ovat tulleet ruotusotatorppien sotilasnimistä. Sukunimissä yleiset etuliitteet ala- ja ylä- tulevat talon sijainnin mukaan joen suhteen. Se talo, joka on yläjuoksulle päin, on Ylä-Talonen ja taas veden virtaamaan suuntaan oleva talo on Ala-Talonen. Myös eläinkunnan tai kasvikunnan mukaan nimettyjä sukunimiä on olemassa.[5][vanhentunut linkki]

Vielä 1800-luvun loppupuolella suomenkielisiä sukunimiä oli etupäässä vain itäsuomalaisilla talonpoikaissuvuilla, kun taas useimmilla länsisuomalaisilla talonpojilla, samoin kuin monilla muidenkin maiden talonpojilla, ei ollut sukunimeä lainkaan. Sen sijaan säätyläisillä kaikkialla Suomessa oli vanhastaan sukunimet, jotka tavallisimmin olivat ruotsinkielisiä, mutta myös saksankielisiä nimiä esiintyy. Tavallisia ovat olleet myös nimet, joissa pohjautuvat johonkin vanhaan suomenkieliseen suku- tai paikannimeen, johon kuitenkin on esimerkiksi lisätty latinalaisperäiset päätteet -aeus, ius säätyläisaseman osoittamiseksi (esim. Alopaeus, Gezelius). Ihmisen säädyn saattoi yleensä päätellä hänen sukunimestään. 1800-luvun lopulla kuitenkin suurin osa länsisuomalaisista talonpojistakin omaksui sukunimen, ja tällöin hyvin yleisiksi Länsi-Suomessakin tulivat -nen -loppuiset sukunimet. Nämä uudehkot sukunimet on usein johdettu jostakin luontosanasta, ei kuitenkaan eläimen nimestä. Näistä yleisimmät ovat Virtanen, Nieminen, Mäkinen, Koskinen ja Järvinen eli Suomen toiseksi, kolmanneksi, neljänneksi, kahdeksanneksi ja kymmenenneksi yleisin sukunimi.[6] Tätä nimityyppiä Sirkka Paikkala kutsuu kirjassa Sukunimet Virtanen-tyypiksi. Hieman myöhemmin muotiin tulivat sukunimet, joissa oli vastaavanlainen sana ilman nen-päätettä. Näistä nimistä yleisin on Laine, Tätä tyyppiä Sirkka Paikkala kutsuu samassa kirjassa Laine-tyypiksi. Suomen seitsemänneksi yleisin sukunimi. La-/lä-loppuisista sukunimistä yleisin on Mäkelä, Suomen viidenneksi yleisin sukunimi.

Fennomaanit pitivät tärkeänä, että suomalaisilla pitäisi olla suomenkieliset sukunimet. Säätyläisillä yleisten vieraskielisten sukunimien suomalaistaminen muodostuikin 1900-luvun alkupuolella ajoittain suoranaiseksi joukkoliikkeeksi, ja varsinkin suuressa nimenmuutoksessa vuosina 1906 ja 1935 kymmenettuhannet ihmiset omaksuivat suomenkielisen sukunimen. Tällöin käyttöön tulleet sukunimet olivat aikaisemmista poiketen usein kaksiosaisia yhdyssanoja, ruotsinkielisten sukunimien käännöksiä.[6]

Lainsäädäntöä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa laki edellyttää että kaikilla on sukunimi. Muutamia sukunimettömiä suomalaisia oli vielä Suomen itsenäisyyden ajan alussa, sillä Suomen ensimmäinen sukunimen pakollistava laki, sukunimilaki, tuli voimaan vasta vuoden 1921 alussa. Laissa säädettiin, että niiden Suomen kansalaisten, joilla ei ollut sukunimeä, tuli määräaikaan mennessä ottaa sellainen. Jos joku sukunimetön ei määräaikaan mennessä ottanut sellaista, hänen sukunimekseen määrättiin se lisänimi, jolla hänet paikkakunnalla tunnettiin. Aiheena sukunimen säätämiseen pakolliseksi oli tuolloin sekaannuksen välttäminen eräissä hallinnollisissa yhteyksissä, erityisesti rikosrekisterin ylläpidossa.[7].

Suomen lain mukaan lapsi saa vanhempiensa sukunimen. Jos vanhempien sukunimi on sama, lapsi (sekä biologinen että adoptiolapsi) saa sen. Muutoin lapsi saa sen vanhemman sukunimen, jonka vanhemmat ilmoittavat. Jos ilmoitus jätetään tekemättä, lapsi saa äidin nimen. Saman perheen kaikilla lapsilla tulee olla sama sukunimi, joten ei voi antaa esimerkiksi isän sukunimeä esikoiselle ja äidin sukunimeä kuopukselle.

Suomessa sukunimen voi muuttaa maistraatissa, mutta sen on täytettävä tietyt ehdot.[8] Monissa muissa maissa saa sen sijaan valita sukunimen huomattavasti vapaammin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa eräs henkilö halusi päästä puhelinluettelon viimeiseksi ja vaihtoi sukunimekseen Zzzzzzzzzra.[9][10]

Sukunimi avioliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avioliittoa solmittaessa puolisot voivat molemmat säilyttää oman sukunimensä tai toinen voi ottaa puolisonsa nimen, jolloin hän voi käyttää omaa sukunimeään puolison nimen edellä (niin sanottu yhdistelmäsukunimi).[11]

Yhdistelmäsukunimi muodostuu kahdesta sukunimestä, joiden välissä on kirjoituksessa yhdysmerkki (esimerkiksi Virtanen-Korhonen). Yhdistelmänimen osista ensimmäinen on Suomessa kantajansa aiempi sukunimi, jälkimmäinen puolestaan puolison sukunimi. Tällainen yhdistelmänimi ei periydy jälkeläisille.

Sukunimikäytäntö avioliitossa on muuttunut aikojen kuluessa. Perinteinen tapa oli, että vaimo säilytti avioliitossa oman sukunimensä. Käytäntö alkoi murtua 1800-luvun jälkipuoliskolla.[12] Vuoden 1929 avioliittolaki sääti, että vaimon oli otettava miehensä sukunimi tai yhdistelmänimi. Vuonna 1986 laki muuttui. Uusi sukunimilaki määräsi, että puolisot saattoivat ottaa yhteisen nimen, pitää omat sukunimensä tai jompi kumpi puolisoista saattoi ottaa yhdistelmänimen.

Vuonna 2003 vihityistä aviopareista 81 % otti käyttöön aviomiehen sukunimen (sisältää myös tapaukset, jossa vaimolla yhdistelmäsukunimi) ja 1,3 % vaimon sukunimen (sisältää myös tapaukset, jossa miehellä yhdistelmäsukunimi). Vuodesta 1986 lähtien naisen nimen ottavien parien ja puolisoiden, jotka säilyttävät omat sukunimensä, määrä on kasvanut.[13][vanhentunut linkki]

Sukunimi rekisteröidyssä parisuhteessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parisuhdelain mukaan samaa sukupuolta olevien henkilöiden sukunimi ei muutu parisuhteen rekisteröinnin yhteydessä.

Ruotsi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tavallisimmat ruotsalaiset sukunimet ovat kansanomaiset nimityypit, jotka ovat joko muotoa isännimi (Johansson, Andersson) tai luontosanojen yhdistelmä (Lindberg, Granlöv). Nämä yleistyivät 1800-luvulla, mutta porvarit olivat jo aikaisemmin käyttäneet luontosanojen yhdistelmää, jossa yhdistettiin kotipaikan nimi ja luontosana (Almgren oli kotoisin Almbystä). Aatelisto rupesi käyttämään sukunimiä laajemmin 1500-luvulla. Vanhimmat aatelisnimet juontuvat usein sukuvaakunassa olevaan esineeseen (Bielke, Vasa). 1600-luvulla aatelisnimet olivat yleensä tekemällä tehtyjä ja niissä yhdistettiin sanoja, joilla oli aristokraattinen sävy (Lagercrantz). Papisto omaksui myös sukunimikäytännön 1500-luvulla. Alussa suosittua oli tehdä latinalainen versio kotipaikkakunnasta (Montanius Bergistä ja Nobelius Nöbbelövistä). 1600-luvulla papiston keskuudessa oli suosittua lyhentää latinalaiset nimet ranskalaisen mallin mukaisesti ja Nobeliuksesta tuli Nobel ja Walleniuksesta Wallén.[14]

Ranska ja Quebec[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskassa ja Québecissä nimenvaihdosta avioiduttaessa ei enää tunnusteta. Näin nainen, joka haluaa aviopuolisonsa sukunimen, joutuu anomaan nimenmuutosta virallisten kanavien kautta. Toisaalta vuoteen 2005 saakka Ranskassa lapset saivat automaattisesti isänsä sukunimen. Nykyisin sallittuja nimiä ovat isän tai äidin sukunimi taikka näiden yhdistelmä. Tämä muutos tehtiin Ranskan lainsäädännön mukauttamiseksi Euroopan neuvoston vuoden 1978 julistuksen ja YK:n vuoden 1979 julistuksen mukaiseksi.

Yhdysvaltojen mustien sukunimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvalloissa monien mustien sukunimi perustuu entisen isännän sukunimeen – kun vapautetut mustat orjat saivat valita nimensä, he valitsivat sen usein juuri entisen isäntänsä mukaan. Jotkut, kuten Muhammad Ali (alun perin Cassius Marcellus Clay Jr.), ovat vaihtaneet nimensä mieluummin kuin käyttäneet orjanimenä pitämäänsä nimeä. Muhammed Alin nimenmuutokseen vaikutti hänen kääntymisensä islamin uskoon.

Ottaessaan sukunimiä vapautetut orjat suosivat myös Yhdysvaltojen presidenttien nimiä, esim. Jefferson, Washington.

Espanjalaiset nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanjassa sukunimi saadaan sekä äidiltä että isältä. Sukunimet voidaan yhdistää konjunktiolla ”y” (ja) tai ”de” (-sta, -stä), Kataloniassa ”i”. Esimerkiksi Juan Guerrero Macíasin ja Ana de la Garza Díazin lapset saavat sukunimekseen Guerrero de la Garza. Arkikäytössä riittää yksi sukunimi, yleensä isän, joka aina muutoinkin ilmoitetaan ensimmäisenä sukunimenä. Tosin myös äidin sukunimeä voidaan käyttää: Esimerkiksi Pablo Ruiz Picasso käytti äitinsä nimeä. Myös kirjailija Federico García Lorca tunnetaan yleensä äitinsä sukunimellä Lorca. Portugalinkielisissä Portugalissa ja Brasiliassa isän ja äidin sukunimen järjestys on päinvastainen.

Puhutteluja señor (herra), señora (rouva) ja señorita (neiti) käytetään joko yksinään tai sukunimen kanssa. Nainen voi käyttää epävirallisesti miehensä ensimmäistä sukunimeä preposition "de" kanssa (esimerkiksi Sra. de Guerrero), joskin tämä käytäntö on vanhahtava. Puhutteluja don (herra) ja doña (rouva) käytetään vain etunimen kanssa. Niitä käytetään yleensä vain iäkkäistä tai korkea-arvoisista henkilöistä: esimerkiksi (Espanjan kuningaspari) don Juan Carlos ja doña Sofía.

Venäläiset nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjänkieliset nimet koostuvat etu- ja sukunimen lisäksi isännimestä, joka seuraa aina etunimeä. Isän nimeen lisätään pääte, joka tarkoittaa tytärtä (-ovna) tai poikaa (-ovitš). Jos nimi päättyy pehmeään konsonanttiin, o muuttuu je:ksi (е). Esimerkiksi Vladimir Vladimirovitš Putinin isän nimi on Vladimir. Sergein poika saa isännimen Sergejevitš.

Virallisessa ja kunnioittavassa puhuttelussa käytetään sekä etu- että isännimeä. Presidentistä voidaan käyttää esimerkiksi puheessa nimeä Vladimir Vladimirovitš. Mediassa merkittävät henkilöt mainitaan joskus kaikilla kolmella nimellä.

Sukunimellä on yleensä eri muoto eri sukupuolilla: Esimerkiksi Boris Jeltsinin vaimo on nimeltään Naina Jeltsina.

Kiinalaiset nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kiinalainen nimi

Kiinalaisen käytännön mukaan sukunimi on ennen etunimeä (kuolleista puhuttaessa etunimi-sukunimi esimerkiksi hautakivissä). Kiinassa on käytössä vain noin 700 eri sukunimeä. Sukunimet ovat lähes poikkeuksetta yksitavuisia (mukaan lukien kaikkein yleisimmät nimet kuten Wang, Liu ja Zhao), tosin löytyy myös harvinaisia kaksitavuisia nimiä (muun muassa Sima ja Ouyang). Sukunimet ovat voineet säilyä samoilla suvuilla jopa vuosituhansia. Etunimet ovat usein kaksitavuisiakin.

Japanilaiset nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyaikana japanilainen nimi (日本人名) koostuu sukunimestä (苗字 tai 名字, myōji), jota seuraa etunimi (下の名前, shita no namae). Miehillä voi olla keskimmäinen nimi, mutta se on erittäin harvinaista. Nimet kirjoitetaan yleensä kanjilla, harvoin hiraganalla tai katakanalla. Japanin kansalaisten on esitettävä romanisoitu nimi passin hankkimista varten.

Kanji-nimiin on 2232 sallittua merkkiä (jinmeiyō kanji 人名用漢字) (2004), tosin määrää ollaan lisäämässä 578 merkillä lähitulevaisuudessa, jotta varmistettaisiin, että nimiä voidaan lukea ja kirjoittaa peruskoulusivistyksellä. Vanhakantaisissa nimissä on edelleen suhteellisen harvinaisia merkkejä listan ulkopuolelta, mikä voi osoittautua hankalaksi datatekniikan kannalta. Tällaiset merkit on usein korvattava muilla, samankaltaisilla merkeillä, joilla taas voi olla täysin eri merkitys. Lausumisongelmista selvitään usein furigana-merkkien avulla.

Ulkomaalaiselle Japanin kansalaisuus edellyttää japaninkielisen nimen hankkimista. Hallitus on yleensä sallinut alkuperäisen nimen katakanalla kirjoitettuna. Kuuluisin esimerkki on Martti Turunen, josta tuli ”Tsurunen Marutei” (ツルネンマルテイ). On tosin mahdollista ottaa nimi, joka koostuu samalla tavalla lausutuista kanji-merkeistä. Tästä esimerkkinä on David Aldwinckle, josta tuli ”Arudō Debito” (有道出人). On myös mahdollista ottaa kokonaan uusi nimi, kuten Lafcadio Hearnin, josta tuli ”Koizumi Yakumo” (小泉 八雲). Tällöin oli tosin vielä pakollista tulla adoptoiduksi japanilaiseen perheeseen (Hearn liittyi vaimonsa perheeseen) ja ottaa heidän nimensä.

Juutalaiset nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Juutalainen nimi

Juutalaiset eivät käyttäneet sukunimiä vielä keskiaikaankaan mennessä, vaan nimenä käytettiin etunimeä sekä lisänimenä isän nimeä, kotipaikan nimeä tai ammattinimeä. Keskiajan lopulla juutalaiset alkoivat ottaa käyttöön varsinaisia sukunimiä, aluksi Italiassa ja islamilaisessa maailmassa. Itä- ja Keski-Euroopan aškenasijuutalaiset ottivat sukunimet käyttöön vasta 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Joutuessaan pakon edessä valitsemaan itselleen sukunimiä juutalaiset ottivat niin hepreankielisiä kuin kansankielisiäkin nimiä. Moni aškenasijuutalainen otti sukunimekseen isännimen, äidinnimen, paikkanimen tai erityisen kauniin nimen kuten jalokiveä tai kukkaa tarkoittavan.[15]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Norden - pohjoismainen kulttuuripiste: Islantilainen nimikäytäntö Viitattu 1.9.2012.
  2. http://verkkopalvelu.vrk.fi/Nimipalvelu/default.asp?L=1
  3. Senaattori Oskari Tokoin keskipohjalaiset sukujuuret Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 1.2.2008.
  4. Paikkala, Sirkka: Sukunimet sukututkimuksessa Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 19.8.2008.
  5. Nimien synty ja kehityspiirteitä
  6. a b Lyytikäinen, Erkki: Sukunimien hiljainen vallankumous Helsingin Sanomat. Viitattu 19.10.2010.
  7. Iso tietosanakirja, 12. osa (Siemen-Suomyrtti), art. Sukunimi, Otava 1937
  8. Sukunimilaki 9. elokuuta 1985. Oikeusministeriö. Viitattu 12.5.2007.
  9. Guinnessin ennätysten kirja
  10. Time.com – Zany Zach CNN - Time. Viitattu 15.8.2008 (UTC). (englanniksi)
  11. Kivelä, Nordell: Jokaisen oikeustieto, s. 46, WSOY, 2001
  12. Paikkala, Sirkka: Sukunimet sukututkimuksessa Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 20.4.2011.
  13. Yhä useammat avioparit säilyttävät omat sukunimensä 22.4.2004. Väestörekisterikeskus. Viitattu 1.2.2008.
  14. Fredrik Lindström Jordens smartaste ord (2002) ISBN 91-0-010348-9 (ruotsiksi)
  15. Lowenstein, Steven M.: Jewish Cultural Tapestry: International Jewish Folk Traditions, s. 70–79. Oxford University Press, 2002. ISBN 9780195313604. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hanhivaara, Timo (päätoim.): Sukunimiopas. Suojatut sukunimet. Helsinki: Suomalaisuuden liitto, 1994. ISBN 951-96348-2-7.
  • Mikkonen, Pirjo: ”Otti oikean sukunimen”: Vuosina 1850–1921 otettujen sukunimien taustat. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2013. ISBN 978-952-10-9344-9. Teoksen verkkoversio.
  • Mikkonen, Pirjo & Paikkala, Sirkka: Sukunimet. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-14936-9.
  • Paikkala, Sirkka: Se tavallinen Virtanen: Suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-567-X.
  • Pöyhönen, Juhani: Suomalainen sukunimikartasto. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1998. ISBN 951-746-018-X.
  • Närhi, Eeva Maria: Suomalaista sukunimikäytäntöä. Kielenkäytön oppaita 1. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus – Edita, 1996. ISBN 951-37-1920-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]