Aki Kaurismäki

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Aki Kaurismäki
Syntymäaika 4. huhtikuuta 1957 (ikä 52)
Syntymäpaikka Orimattila
Oikea nimi Aki Olavi Kaurismäki
Ammatti Ohjaaja
Käsikirjoittaja
Tunnetuimmat ohjaukset Mies vailla menneisyyttä
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Palkinnot

Parhaan elokuvan Jussi-palkinto

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinto

Parhaan käsikirjoituksen Jussi-palkinto
Ehdokkuudet

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinto

Parhaan leikkauksen Jussi-palkinto

Aki Olavi Kaurismäki (s. 4. huhtikuuta 1957 Orimattila) on suomalainen elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja sekä akateemikko. Hänen tunnetuin ja katsotuin elokuvansa Suomessa ja maailmalla on vuonna 2002 valmistunut Mies vailla menneisyyttä.

Kaurismäen elokuville on tunnusomaista kirjakielinen artikulointi, valtavirran ulkopuolella elävien ymmärtävä esittäminen sekä runsas tupakanpoltto. Eräs saksalainen kriitikko kiteytti: "Toisin kuin amerikkalaisissa, Kaurismäen elokuvissa ihmisillä voi olla likaiset hiukset." Matti Pellonpää ja Kati Outinen ovat olleet Kaurismäen luottonäyttelijöitä, mutta suuremmissa tai pienemmissä rooleissa ovat esiintyneet usein myös Elina Salo, Esko Nikkari, Sulevi Peltola, Markku Peltola, Sakari Kuosmanen ja Kari Väänänen. Kaurismäen henkilögalleriaan lukeutuvat lisäksi sellaiset muilta aloilta tunnetut henkilöt kuin asianajaja Matti Wuori, tutkija Peter von Bagh tai laulajat Annikki Tähti, Markus Allan ja Veikko Lavi.

Kaurismäki on ns. auteur-ohjaaja – hän käsikirjoittaa, ohjaa, tuottaa ja useimmiten leikkaakin elokuvansa pääosin itse. Lisäksi auteur-statukseen kuuluu tekijän persoonallinen, valtavirran elokuvista poikkeava kerrontatyyli.

Peter von Bagh jakaa Kaurismäen elokuvat kolmeen lajiin:

  1. klassikkofilmatisoinnit ("Rikos ja rangaistus", "Hamlet liikemaailmassa")
  2. hupielokuvat ("Calamari Union", "Leningrad Cowboys Go America")
  3. työläiselokuvat ("Varjoja paratiisissa", "Kauas pilvet karkaavat").

Sisällysluettelo

[muokkaa] Aika ennen elokuvauraa

Kaurismäki syntyi Orimattilassa, mutta asui nuoruudessaan useilla eri paikkakunnilla,[1] kuten Toijalassa ja Kouvolassa, joiden elokuvakerhojen aktiivinen jäsen hän oli. Ylioppilaaksi Kaurismäki kirjoitti Kankaanpään lukiosta 1973.[2] Tämän jälkeen 70-luvun loppupuolella hän opiskeli kolmisen vuotta tiedotusoppia Tampereen yliopistossa. Omien sanojensa mukaan Kaurismäki katuu, että ei viettänyt noita kolmea vuotta ammattikoulussa; puusepän tai sähköasentajan ammatista olisi ollut ainakin jotain konkreettista hyötyä.[3]Kaurismäki on ollut kesätoimittajana Ilta-Sanomissa.

Tampereella asuessaan ja opiskellessaan Kaurismäki joka tapauksessa osallistui ahkerasti elokuvatoimintaan. Hän oli muun muassa elokuvakerho Monroen jäsen, järjestäjänä Tampereen lyhytelokuvajuhlilla sekä kirjoitti elokuva-arvosteluja ja muita kulttuurijuttuja Tampereen ylioppilaslehteen Aviisiin. Aivan alun perin Kaurismäki olisi halunnut kirjailijaksi, mutta jäi kuitenkin "koukkuun" elokuvaan.

[muokkaa] Veljekset Kaurismäki

Kaurismäen veli Mika pääsi opiskelemaan elokuvaohjaamista Münchenin elokuvakouluun. Päättötyönsä hän teki Suomessa. Tuloksena oli elokuva Valehtelija (1981), johon Aki teki käsikirjoituksen ja jonka pääosaa hän näytteli. Elokuva oli tarina nuoresta, boheemista miehestä, joka yrittää kirjailijaksi. Päähenkilön nimi Ville Alfa otettiin Jean-Luc Godardin elokuvasta Alphaville (1965).[4] Villealfaksi nimettiin myös veljesten perustama elokuvayhtiö, joka jatkoi toimintaansa aina 1990-luvulle asti. Valehtelija palkittiin Tampereen lyhytelokuvajuhlilla Risto Jarva -palkinnolla.

Noin tunnin mittaisen Valehtelijan jälkeen veljekset ohjasivat yhdessä suomirock-dokumentin Saimaa-ilmiö (1981) ja Mika yksinään puolen tunnin lyhytelokuvan Jackpot 2 (1982), jonka käsikirjoittajana Aki jälleen toimi. Näiden jälkeen alkoi ensimmäisen pitkän fiktioelokuvan suunnittelu. Tuloksena oli elokuva Arvottomat (1982). Käsikirjoituksen Aki laati elokuvaan yhdessä Pauli Pentin kanssa Mikan toimiessa ohjaajana. Arvottomat oli roadmovie omaa tietä kulkevista ihmisista, jotka olivat tarkoituksella jättäytyneet järjestyneen yhteiskunnan ulkopuolelle, koska eivät pysty jakamaan yhteiskunnan edustamia arvoja. Temaattisesti elokuvan katsottiin olevan jatkoa Valehtelijalle. Myös siinä esiintyi Akin esittämä Ville Alfa -hahmo. Elokuva sai paljon kiitosta ja sen katsottiin uudistavan kotimaista ilmaisukieltä raikkaalla tavalla.[5]

Arvottomien jälkeen aukesivat myös Aki Kaurismäen mahdollisuudet toimia ohjaajana. Veljekset palasivat vielä hetkellisesti yhteen elokuvan Klaani (1984) merkeissä Mikan toimiessa ohjaajana ja Akin käsikirjoittajana. Mutta tämän jälkeen heidän tiensä elokuvantekijöinä erkanivat. Kumpikin keskittyi omaan ohjaajanuraansa eikä Akikaan enää kirjoitellut muiden ohjaajien elokuvia, lukuun ottamatta Veikko Aaltosen esikoiselokuvaa Tilinteko (1987), jonka toisena käsikirjoittajana hän toimi yhdessä ohjaajan kanssa.

[muokkaa] Ohjaajanuran alku

[muokkaa] Aloitus klassikkofilmatisoinnilla

Aki Kaurismäen ohjaajanura alkoi kunnianhimoisesti. Ensimmäisenä pitkänä elokuvana hän toteutti sovituksen Fjodor Dostojevskin klassikkoromaanista: Rikos ja rangaistus (1983) oli 1800-luvun Pietarista nyky-Helsinkiin siirretty tarina murhasta, siihen johtavista syistä ja sen seurauksista. Markku Toikka nuorta teurastamotyöläistä Antti Rahikaiseksi muuttunutta Rodio Raskolnikovia, joka elokuvan alussa tappaa rikkaan liikemiehen. Tämän jälkeen alkaa kiihkeä kissa-ja hiirileikki poliisin ja Rahikaisen välillä. Kaurismäen omien sanojen mukaan elokuva oli kunnianosoitus elokuvan kultaisille vuosille, jolloin yksi murha riitti yhteen rikoselokuvaan.[6] Käsikirjoituksen Kaurismäki laati yhdessä Pauli Pentin kanssa. Elokuva sai kiitosta kriitikolta ja katsojia 70 000 ihmisen verran. Elokuva säilyi pitkään Aki Kaurismäen katsotuimpana elokuvana Suomessa. Vasta Mies vailla menneisyyttä pystyi päihittämään sen 155 000 katsojallaan.

Rikoksen ja rangaistuksen kautta alkoi myös Kaurismäen yhteistyö Timo Salmisen kanssa, joka on toiminut kuvaajana jokaisessa hänen elokuvassaan, lukuun ottamassa tv-sovitusta Jean-Paul Sartren näytelmästä Likaiset kädet (1989). Myös Matti Pellonpäällä oli merkittävä sivurooli elokuvassa. Sittemmin hänestä kehittyikin yksi Kaurismäen luottonäyttelijöitä. Kummatkin olivat tosin Kaurismäelle tuttuja jo entuudestaan, sillä he olivat työskennelleet Mikan ohjaamien elokuvien parissa.

[muokkaa] Sisäpiirin vitsi

Kaurismäen toinen elokuva oli enemmän tai vähemmän kieli poskella tehty Calamari Union (1985). Elokuva kertoi 15 Frank-nimisestä miehestä, jotka elokuvan alussa lähtevät vaellukselle Kalliosta Eiraan paremman elämän toivossa. Matka on pitkä ja vaarallinen. Vain kaksi Frankia pääsee perille ja hekin huomaavat myöhästyneensä: Eira on jo vallattu. Calamari Union tehtiin halvalla, mustavalkoisena ja pienellä kuvausryhmällä. Käsikirjoituksena toimi yhden A-nelosen mittainen kaavio ja dialogin ohjaaja kirjoitti yleensä vasta paikan päällä.[7] Elokuvaa onkin monesti pidetty jonkinlaisena sisäpiirin vitsinä.

Varoitus:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

[muokkaa] Työläis-trilogia

Opiskeluaikanaan ja sitä ennen Kaurismäki toimi useissa eri työläisammateissa, kuten tiskaajana ja postinkantajana.[8] Ehkä juuri tämän vuoksi hänellä on ollut erityinen suhde työväenluokkaan, jonka elämän kuvaamisesta on tullut yksi hänen tuotantonsa keskeisimmistä teemoista. Tämä edesauttoi myös niin kutsutun työläis-trilogian valmistumiseen. Trilogiaan kuuluvat elokuva Varjoja paratiisissa (1986), Ariel (1988) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990).[9] Kaurismäki kuvailee trilogiaa Voima-lehdessä 2005: ”Ensin tulivat Varjoja paratiisissa, Ariel ja Tulitikkutehtaan tyttö, kutsuin niitä luuseritrilogiaksi, muut nimesivät ne jostain syystä työläistrilogiaksi. Eiväthän ne hahmot työläisiä olleet ainakaan perinteisessä mielessä.”[10]

[muokkaa] Varjoja paratiisissa

Trilogian ensimmäinen elokuva kertoo roskakuski Nikanderin ja valintamyymälän kassan Ilonan rakkaustarinan. Varjoja paratiisissa voidaan katsoa merkinneen alkua ns. kaurismäkeläiselle kerronnalle. Viitteitä tähän oli ollut jo Rikoksessa ja rangaistuksessa, mutta Dostojevskin klassikkoteos oli ollut ikään kuin eräänlaisena "painolastina" elokuvassa. Varjoja paratiisissa on ennen kaikkea arkirealistinen kuvaus kahden ihmisen välisestä rakkaudesta. Koko elokuvan kuvamaailma on karu ja kylmä, vailla romanttisille elokuville tyypillistä visuaalista kauneutta.[11]

Kati Outisen näyttelemä Ilona oli hänen ensimmäinen roolinsa Kaurismäen elokuvassa. Tämän elokuvan kautta hänestä ja Nikanderia näytelleestä Matti Pellonpäästä muodostui jonkinlainen moderni ja päivitetty, työväenluokkainen versio Ansa Ikosen ja Tauno Palo muodostamasta romanttisesta parista.

[muokkaa] Ariel

Peter von Baghin haastattelukirjan "Aki Kaurismäki" mukaan idea ja koko käsikirjoitus trilogian toiseen elokuvaan syntyi yhdessä viikonlopussa; elokuvan tuotantotukihakemuksen viimeinen jättöpäivä olisi ollut maanantaina, ja sitä ennen oli saatava jotain aikaiseksi.

Ariel on elokuva Turo Pajalan näyttelemästä kaivosmies Taistosta, joka kaivoksen sulkeuduttua muuttuu Pohjois-Suomesta Helsinkiin työnhakuun. Työpaikkoja ei kuitenkaan löydy ja hän joutuu asumaan pelastusarmeijan yömajassa. Lopulta hän päätyy oikeusmurhan uhrina vankilaan. Välissä hän kuitenkin ehtii rakastua Susanna Haaviston näyttelemään useampaa työtä tekevään yksinhuoltajaäitiin. Taisto karkaa sellikaverinsa (Matti Pellonpää) kanssa vankilasta ja suuntaa rakastettunsa ja tämän pojan kanssa M/S Ariel nimisellä laivalla kohti Meksikoa.

[muokkaa] Tulitikkutehtaan tyttö

Trilogian viimeistä osaa pidetään koko sarjan ehkä julmimpana ja synkimpänä elokuvana. Se on tarina Kati Outisen näyttelemästä Iriksestä, joka tekee työtä tulitikkutehtaassa. Pienen palkkansa hän joutuu tuomaan kotiin äidilleen (Elina Salo) ja isäpuolelleen (Esko Nikkari). Eräänä iltana hän kuitenkin törmää mieheen (Vesa Vierikko) tanssiravintolassa. Yhteisen yön jälkeen Ilona kuvittelee, että heidän välillään olisi jotakin pysyvää. Mies kuitenkin hylkää raskaaksi tulleen Ilonan ja vaatii tämän tekemään abortin. Ilona päättää kuitenkin kostaa miehelle, sekä häntä kaltoin kohteleville vanhemmilleen myrkyttämällä heidät. Myrkkyä saa myös satunnainen mies baarissa.

Elokuvan tekoaikana Kaurismäki oli kyllästynyt valituksiin siitä, että käsikirjoittaminen ja elokuvan tekeminen olisi hankalaa puuhaa. Hän kuittasi asiat sanomalla, että elokuvan voi tehdä yhdestä tulitikusta ja Tulitikkutehtaan tyttö toimi tästä esimerkkinä.[12] Elokuva on Kaurismäen tuotannossa kaikkein vähäpuheisin. Ensimmäinen repliikin lausutaan vasta ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen: "Pieni olut". Koska Ilona myrkyttää elokuvan aikana neljä ihmistä ja yhden jopa satunnaisesti voidaan elokuvaa täten pitää esimerkkinä harvinaisesta suomalaisesta sarjamurhaajaelokuva-genrestä.

[muokkaa] Leningrad Cowboys ja Hamlet

Samoihin aikoihin Tulitikkutehtaan tytön kanssa tehty Leningrad Cowboys go America (1989) oli elokuva, joka toi Kaurismäelle kansainvälistä mainetta. Elokuva oli samannimisen rock-yhtyeen ympärille rakennettu tarina, joka kertoi Siperiasta Yhdysvaltoihin emigroituneen bändin edesottamuksista yrittäessään saavuttaa menestystä. Leningrad Cowboys go America oli sukua enemmän Calamari Unionin absurdille huumorille. Kaurismäki ei itsekään ottanut elokuvaa vakavasti vaan on useampaan otteeseen maininnut sen maailman surkeimmaksi elokuvaksi, jos joitain Sylvester Stallonen elokuvia ei oteta lukuun.

Leningrad Cowboys go America (1989) kuvattiin Yhdysvalloissa ja se oli myös Kaurismäen ensimmäinen englannin kielellä toteutettu elokuva. Pääosaa, yhtyeen manageria näytteli Matti Pellonpää. Elokuvassa esiintyi myös pienessä osassa Kaurismäen ystävä, yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja Jim Jarmusch. Vuonna 1994 Kaurismäki teki elokuvalleen jatko-osan Leningrad Cowboys meet Moses, joka ei sinällään tuonut mitään uutta edelliseen elokuvaan nähden.

Rikoksella ja rangaistuksella alkanut klassikkofilmatisointien tekeminen jatkoi elokuvalla Hamlet liikemaailmassa (1987). Elokuva perustui William Shakespearen näytelmään Hamlet, mutta tapahtumat sijoittuvat jälleen kerraan Suomen nykyaikaan. Nyt tosin enemmän absurdimmassa muodossa kuin aikaisemmin. Hamlet liikemaailmassa onkin jälleen kerran sukua Calmari Unionille mustavalkokuvausta myöten. Elokuva seuraa melko tarkasti alkuperäisteksiä. Hamletin kuuluisa Ollakko vai eikö olla -monologi on sen sijaan jätetty pois.

[muokkaa] 1990-luku

1990-luku merkitsi entistä enemmän kansainvälisen tunnustusten aikaa Kaurismäelle. Tietoisuus hänestä ja hänen elokuvistaan levisi etupäässä Keski-Euroopassa. Myös Kaurismäen oma elokuvantekeminen muuttui kansainvälisemmäksi, hetkelliseksi irtautumiseksi Suomesta ja suomalaisuudessa. 90-luvulla hän kuvasi Yhdysvaltojen lisäksi elokuvia niin Ranskassa kuin Englannissakin.

[muokkaa] I Hired a Contract Killer

Lontoossa kuvattu I Hired a Contract Killer (1990) oli elokuva kaasulaitoksen virkamiehestä, joka potkut työstä saatuaan yrittää itsemurhaa. Teko ei kuitenkaan onnistu vaan hän palkkaa itselleen palkkamurhaajan tekemään työn. Ennen täytäntöönpanoa virkamies ehtii kuitenkin rakastua baarissa tapaamaansa naiseen. Tämän jälkeen hän ei halua enää kuolla, mutta palkkamurhaajan toimeksiantajaa ei löydy mistään ja virkamies joutuu lähtemään rakastettunsa kanssa pakosalle.

Elokuvassa nähtiin joitain yhtymäkohtia Robert Siodmakin elokuvaan Der Mann, der seinen Mörder sucht (1931) ja siksi elokuvia syytettiinkin plagiaatiosta Saksassa. Pääosaa elokuvassa näytteli Jean-Luc Godardin ja Francois Truffautin elokuvien luottonäyttelijä Jean-Pierre Leaud sekä muun muassa Star Wars -elokuvista tuttu Kenneth Colley. Naispääosaa näytteli myöhemmin The Good Sex Guide -sarjasta tutuksi tullut Margi Clarke.

[muokkaa] Boheemielämää

Kaurismäki oli lukenut Henri Murgerin klassikkoteoksen Boheemielämää jo opiskeluaikanaan ja yrittänyt lähes koko uransa ajan sovittaa siitä elokuvaa. Hän oli koettanut Rikoksen ja rangaistuksen tavoin suunnitella kirjan sijoittamista nykypäivän Helsinkiin, mutta tajusi lopulta, että elokuva pitää kuvata aidoilla kuvauspaikoilla Pariisissa. Mahdollisuus tähän tuli vasta 90-luvulla ja elokuva Boheemielämää valmistui 1993.

Boheemielämää on tarina kolmesta taitelijiasta, muusikosta, kirjailijasta ja maalarista ja heidän elämästään ja rakkaussuhteistaan Pariisissa. Elokuva oli kokonaan ranskankielinen ja pääosaa näyttelivät Matti Pellonpää ja Kari Väänänen. Pellonpäällä ei ollut aikaisempia kokemuksia ranskan kielestä, joten hän joutui opettelemaan käsikirjoituksen ulkoa sanasta sanaan. Väänänen puolestaan oli aikoinaan lukenut lyhyen ranskan.

Vaikka elokuva sijoittui nykyajan Pariisiin ei koko elokuvassa esiintynyt yhtään modernia autoa ja Pariisi-klisheetä, Eiffel-torniakaan ei elokuvassa näkynyt. Jean-Pierre Leaudilla oli elokuvassa keskeinen sivurooli kuin myös Kaurismäen veljesten yhteisesti ihailemalla amerikkalaisella elokuvaohjaajaveteraanilla Samuel Fullerilla. Elokuva toi Pellonpäälle parhaan eurooppalaisen näyttelijän Caesar-palkinnon.lähde?

[muokkaa] Pidä huivista kiinni, Tatjana

Boheemielämän jälkeen Kaurismäki siirtyi jälleen kotimaahansa kuvaamaan entisajan Suomea. Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994) on elokuva, joka sijoittuu jonnekin nostalgiselle 1960-luvulle. Elokuvan pääosissa ovat kahviaddikti Valto (Mato Valtonen) ja kossuaddikti Reino (Matti Pellonpää). Yhdessä he lähtevät autoilemaan Suomen maaseudulle ilman sen suurempia päämääriä. Matkalla he kohtaavat venäläisnaisen Klavdian (Kirsti Tykkyläinen) sekä virolaisnaisen Tatjanan (Kati Outinen). Reino ja Tatjana rakastuvat toisiinsa ja lähtevät elokuvan lopussa laivalla Tallinnaan. Valto jää yksin, ilman kaveriaan ja palaa kotiin äitinsä luo.

Elokuva toteutettiin mustavalkoisena ja se jäi Matti Pellonpään viimeiseksi rooliksi. Hän kuoli sydänkohtaukseen heinäkuussa 1995.

[muokkaa] Juha

90-luvun viimeinen elokuva Juha (1999) on tähän mennessä Kaurismäen viimeinen klassikkofilmatisointi ja viimeinen mustavalkoisena kuvattu elokuva. Se perustuu Juhani Ahon samannimiseen, tunnettuun romaaniin, joka oli filmattu Suomessa jo kaksi kertaa aikaisemmin ja kerran Ruotsissa.

Elokuva on kolmiodraama Mariasta, Juhasta ja Shemeikasta. Juha ja Maria elävät onnellista elämää maaseudulla, kunnes kaupungista tullut Shemeikka tulee paikalle ja kaappaa Marian itselleen. Perillä kaupungissa Maria huomaa kuitenkin päätyneensä pelkäksi ilotytöksi Shemeikan haaremiin. Juha matkustaa kaupunkiin ja kostaa Shemeikalle.

Elokuva oli mustavalkoinen ja se kuvattiin mykkänä. Muista elokuvista poiketen elokuvassa oli myös siihen erikseen sävelletty musiikki. Sävellystyön hoiti Anssi Tikanmäki.

[muokkaa] Suomi-trilogia

Työläis-trilogian ohella Kaurismäen toimen merkittävä elokuvasarja on niin sanottu Suomi-trilogia, jonka kunkin osan tarkoitus on kuvata suomalaisessa yhteiskunnassa olevia ongelmia. Edeltäjänsä tavoin myös tämäkin trilogia on vahvasti työväenluokkalainen.

[muokkaa] Kauas pilvet karkaavat

Trilogia alkoi työttömyydestä kertovalla elokuvalla Kauas pilvet karkaavat (1996), jonka alkuperäinen tarkoitus oli olla jatko-osa Varjoja paratiisissa aloitetulle Nikanderin ja Ilonan suhteelle. Pellonpään kuoleman johdosta käsikirjoitusta jouduttiin kuitenkin muuttamaan. Kati Outisen näyttelemä Ilona säilyi edelleen Ilonana, mutta hänen uutta miestä Lauria näytteli Kari Väänänen. Elokuvassa on kohtaus, jossa Ilona poikkeaa hautausmaalla. Pariskunnan kuollutta lasta esittää postuumisti lapsuudenvalokuvansa myötä Matti Pellonpää.

Ankeasta aiheestaan huolimatta elokuva on positiivinen tarina 1990-luvun lamavuosien Suomesta. Ilona ja Lauri menettävät elokuvan alussa kummatkin työpaikkansa saneerausten vuoksi. Pitkällisten taistelujen jälkeen he saavat perustetuksi oman ravintolan, joka lopussa osoittautuu varsinaiseksi menestykseksi. Elokuvan nimi tulee Rauli Badding Somerjoen samannimisestä laulusta.

Kauas pilvet karkaavat oli myös Kaurismäen siihenastisen uran menestynein elokuva. Euroopan maiden lisäksi se levisi useisiin Aasian maihin sekä Yhdysvaltoihin. Elokuva pääsi kilpailemaan myös kultaisesta palmusta Cannesin elokuvajuhlille. Palkintoa ei tullut, mutta kritiikki kuitenkin ylisti elokuvaa.

[muokkaa] Mies vailla menneisyyttä

Trilogian toinen osa Mies vailla menneisyyttä (2002) oli tarina asunnottomuudesta. Pohjois-Karjalasta Helsinkiin tullut mies piestään astuttuaan ulos junasta Helsingin rautatieasemalla. Hän menettää muistinsa ja ajautuu lopulta asunnottomien asuinalueelle. Elokuvan aikana hän rakastuu Pelastusarmeijan sotilaaseen (Kati Outinen). Synkkyydestään huolimatta elokuvassa on kuitenkin paljon kaurismäkeläistä huumoria ja elokuva päättyy kaikin puolin onnellisesti.

Pellonpään kuoltua Markku Peltola oli perinyt hänen roolinsa. Peltola oli jo aikaisemmin näytellyt pienen osan trilogian edellisessä elokuvassa. Mies vailla menneisyyttä oli suunnaton menestys ja se pääsi kilpailemaan Oscar-patsaasta ensimmäisenä suomalaisena elokuvana historiassa. Elokuva sai Cannesin Grand Prix -palkinnon.

[muokkaa] Laitakaupungin valot

Trilogian viimeinen ja toistaiseksi myös Kaurismäen viimeinen elokuva Laitakaupungin valot (2006) on kuvaus syrjäytymisestä. Janne Hyytiäisen näyttelemä vartija yrittää luoda kontaktia sekä työkavereihin, että vastakkaiseen sukupuoleen, mutta huonolla menestyksellä. Rikolliskoplan huiputtamana hän joutuu Arielin Taiston tapaan syyttömänä vankilaan. Elokuvan viimeinen kuva antaa kuitenkin lupauksen toivosta.

Elokuva oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi Cannesissa, mutta palkintoa ei tullut. Elokuvassa on myös pieni kohtaus, jossa Kati Outinen näyttelee valintamyymälän kassaa. Kohtaus voidaan nähdä suorana viittauksena Varjoja paratiisissa -elokuvaan.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

[muokkaa] Muuta

Lokakuussa 2006 Kaurismäki ilmoitti vastalauseena Yhdysvaltojen silloiselle politiikalle ja hallinnolle, ettei halua, että hänen elokuvaansa Laitakaupungin valot tarjotaan Suomen viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi. Hän kieltäytyi 2001 Taideteollisen korkeakoulun kunniatohtoriudesta vastalauseena turkiskauppaa siihen aikaan tehneen Marimekon toimitusjohtajan Kirsti Paakkasen kunniatohtoriudelle.[13]

Kaurismäelle vahvistettiin akateemikon arvonimi 23.5.2008.[13]

Kaurismäen isä on ekonomi Jorma Kaurismäki. Hänen vaimonsa on taidemaalari[13] Kaurismäki asuu osan vuotta viinitilallaan Portugalissa ja kesäkauden Suomessa.[14]

[muokkaa] Filmografia

[muokkaa] Lyhytelokuvat

[muokkaa] Dokumentit

[muokkaa] Pitkät elokuvat

[muokkaa] Palkintoja ja tunnustuksia

Aki Kaurismäki on palkittu monista teoksistaan muun muassa Jussi-palkinnoin.

[muokkaa] Jussi-palkinnot

  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Rikos ja rangaistus, 1984
  • Parhaan käsikirjoittajan Jussi elokuvasta Rikos ja rangaistus (yhdessä Pauli Pentin kanssa), 1984
  • Parhaan elokuvan Jussi elokuvasta Varjoja paratiisissa, 1987
  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Tulitikkutehtaan tyttö, 1991
  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Boheemielämää, 1993
  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Kauas pilvet karkaavat, 1997
  • Parhaan käsikirjoittajan Jussi elokuvasta Kauas pilvet karkaavat, 1997
  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Mies vailla menneisyyttä, 2002
  • Parhaan käsikirjoittajan Jussi elokuvasta Mies vailla menneisyyttä, 2003
  • Parhaan elokuvan Jussi elokuvasta Laitakaupungin valot, 2007

[muokkaa] Muut palkinnot ja tunnustukset

  • Fipresci-palkinto elokuvasta Boheemielämää Berliinin elokuvajuhlilla, 1992
  • Yleisö-palkinto elokuvasta Kauas pilvet karkaavat São Paolon elokuvajuhlilla, 1996
  • Ekumeenisen juryn palkinto elokuvasta Kauas pilvet karkaavat Cannesin elokuvajuhlilla, 1997
  • Kultainen palmu -ehdokkuus elokuvasta Kauas pilvet karkaavat Cannesin elokuvajuhlilla, 1997
  • Kunniamaininta elokuvasta Juha Berliinin elokuvajuhlilla, 1999
  • Fipresci-palkinto elokuvasta Mies vailla menneisyyttä São Paolon elokuvajuhlilla, 2002
  • Grand Prize elokuvasta Mies vailla menneisyyttä Cannesin elokuvajuhlilla, 2002
  • Ekumeenisen juryn palkinto elokuvasta Mies vailla menneisyyttä Cannesin elokuvajuhlilla, 2002
  • Kultainen palmu -ehdokkuus elokuvasta Mies vailla menneisyyttä Cannesin elokuvajuhlilla, 2002
  • Parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscar-ehdokkuus elokuvasta Mies vailla menneisyyttä, 2003
  • Kultainen palmu -ehdokkuus elokuvasta Laitakaupungin valot Cannesin elokuvajuhlilla, 2006
  • Pier Paolo Pasolino -palkinto, 2007

[muokkaa] Huomionosoituksia

[muokkaa] Kirjallisuutta

  • Lauri Timonen: Aki Kaurismäen elokuvat (Otava, 2006), ISBN 951-1-20617-6
  • Peter von Bagh: Aki Kaurismäki (WSOY, 2006), ISBN 951-0-31773-X
  • Peter von Bagh: Elokuvan historia (Otava, 1998), ISBN 951-1-14868-0
  • Marja-Leena Hukkanen: Kaihon kultamaa: valokuvia Aki Kaurismäen elokuvista (Otava, 1997)

[muokkaa] Lähteet

  1. ↑ Kansallisbiografia
  2. ↑ von Bagh, Peter: Kaurismäki Aki YLE Teema. 2003. YLE. Viitattu 19.2.2009.
  3. ↑ http://www.uta.fi/campus/982/maisteri.htm
  4. ↑ Orimattilan kirjasto
  5. ↑ http://www.filmifin.com/FF20/arvostelu.php?site=filmi&id=921
  6. ↑ http://www.dvdkotelo.com/index.php/DVD/Pitkat-elokuvat/Rikos-ja-rangaistus.html
  7. ↑ http://www.leffa-arviot.com/artikkelit/kaurismaki.html
  8. ↑ http://www.edu.vaasa.fi/Lontooprojekti/Kaurismaki.htm
  9. ↑ [http://artikkelihaku.kansallisbiografia.fi/artikkeli/4955/
  10. ↑ Forss, Timo: Väsynyt susi. Voima, 2005, 7. vsk, nro 10. Helsinki: Voima Kustannus. www.voima.fi (html) Viitattu 25. kesäkuuta 2008. suomi
  11. ↑ http://www.leffa-arviot.com/arvostelut/v/varjoja_paratiisissa/index.html
  12. ↑ http://www.helsinki.fi/hum/skl/skk/linnunrata.pdf
  13. ↑ 13,0 13,1 13,2 Esa Mäkinen, Akateemikko Kaurismäki, surumieleinen anarkisti. Helsingin Sanomat 23.5.2008, s. C1Lyhennelmä artikkelista
  14. ↑ Raili Suominen: Mies vailla menneisyyttä kilpailee nyt Oscarista 12.2.2003 1:18:31. Turun Sanomat. Viitattu 6.2.2008.

[muokkaa] Aiheesta muualla

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Aki_Kaurism%C3%A4ki
Henkilökohtaiset työkalut