Aki Kaurismäki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Aki Kaurismäki
Aki Kaurismäki kesäkuussa 2012.
Aki Kaurismäki kesäkuussa 2012.
Syntymäaika 4. huhtikuuta 1957 (ikä 57)
Syntymäpaikka Orimattila
Oikea nimi Aki Olavi Kaurismäki
Ammatti Ohjaaja
Käsikirjoittaja
Tunnetuimmat ohjaukset Mies vailla menneisyyttä
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Palkinnot

Parhaan elokuvan Jussi-palkinto

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinto

Parhaan käsikirjoituksen Jussi-palkinto

Ehdokkuudet

Parhaan ohjauksen Jussi-palkinto

Parhaan leikkauksen Jussi-palkinto

Euroopan elokuvapalkinto: paras elokuva

Euroopan elokuvapalkinto: paras ohjaaja

Euroopan elokuvapalkinto: paras käsikirjoittaja

[1]

Aki Olavi Kaurismäki (s. 4. huhtikuuta 1957 Orimattila) on suomalainen, akateemikon arvonimen saanut elokuvaohjaaja. Hänen tunnetuin ja katsotuin elokuvansa Suomessa ja maailmalla on vuonna 2002 valmistunut Mies vailla menneisyyttä.

Kaurismäen elokuville on tunnusomaista yleiskielinen artikulointi, valtavirran ulkopuolella elävien ymmärtävä esittäminen sekä runsas tupakanpoltto. Matti Pellonpää ja Kati Outinen ovat olleet Kaurismäen luottonäyttelijöitä, mutta suuremmissa tai pienemmissä rooleissa ovat esiintyneet usein myös Elina Salo, Esko Nikkari, Sulevi Peltola, Markku Peltola, Sakari Kuosmanen ja Kari Väänänen. Kaurismäen henkilögalleriaan lukeutuvat lisäksi sellaiset muilta aloilta tunnetut henkilöt kuin asianajaja Matti Wuori, tutkija Peter von Bagh tai laulajat Annikki Tähti, Markus Allan ja Veikko Lavi.

Kaurismäki on ns. auteur-ohjaaja – hän käsikirjoittaa, ohjaa, tuottaa ja useimmiten leikkaakin elokuvansa pääosin itse. Lisäksi auteur-statukseen kuuluu tekijän persoonallinen, valtavirran elokuvista poikkeava kerrontatyyli.

Kaurismäen viimeisin pitkä elokuva Le Havre sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2011.

Aika ennen elokuvauraa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaurismäki syntyi Orimattilassa mutta asui nuoruudessaan useilla eri paikkakunnilla,[2] kuten Toijalassa ja Kouvolassa, joiden elokuvakerhojen aktiivinen jäsen hän oli. Ylioppilaaksi Kaurismäki kirjoitti Kankaanpään lukiosta 1973.[3] Tämän jälkeen 70-luvun loppupuolella hän opiskeli kolmisen vuotta tiedotusoppia Tampereen yliopistossa. Omien sanojensa mukaan Kaurismäki katuu, että ei viettänyt noita kolmea vuotta ammattikoulussa; puusepän tai sähköasentajan ammatista olisi ollut ainakin jotain konkreettista hyötyä.[4] Kaurismäki työskenteli yhden kesän kesätoimittajana Ilta-Sanomissa 1970-luvun lopussa.

Tampereella asuessaan ja opiskellessaan Kaurismäki joka tapauksessa osallistui ahkerasti elokuvatoimintaan. Hän oli muun muassa elokuvakerho Monroen jäsen, järjestäjänä Tampereen lyhytelokuvajuhlilla sekä kirjoitti elokuva-arvosteluja ja muita kulttuurijuttuja Tampereen ylioppilaslehteen Aviisiin. Aivan alun perin Kaurismäki olisi halunnut kirjailijaksi, mutta jäi kuitenkin ”koukkuun” elokuvaan.

Veljekset Kaurismäki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaurismäen veli Mika pääsi opiskelemaan elokuvaohjaamista Münchenin elokuvakouluun. Päättötyönsä hän teki Suomessa. Tuloksena oli elokuva Valehtelija (1981), johon Aki teki käsikirjoituksen ja jonka pääosaa hän näytteli. Elokuva oli tarina nuoresta, boheemista miehestä, joka yrittää kirjailijaksi. Päähenkilön nimi Ville Alfa otettiin Jean-Luc Godardin elokuvasta Alphaville (1965).[5] Villealfaksi nimettiin myös veljesten perustama elokuvayhtiö, joka jatkoi toimintaansa aina 1990-luvulle asti. Valehtelija palkittiin Tampereen lyhytelokuvajuhlilla Risto Jarva -palkinnolla.

Noin tunnin mittaisen Valehtelijan jälkeen veljekset ohjasivat yhdessä suomirock-dokumentin Saimaa-ilmiö (1981) ja Mika yksinään puolen tunnin lyhytelokuvan Jackpot 2 (1982), jonka käsikirjoittajana Aki jälleen toimi. Näiden jälkeen alkoi ensimmäisen pitkän fiktioelokuvan suunnittelu. Tuloksena oli elokuva Arvottomat (1982). Käsikirjoituksen Aki laati elokuvaan yhdessä Pauli Pentin kanssa Mikan toimiessa ohjaajana. Arvottomat on road movie omaa tietä kulkevista ihmisistä, jotka tarkoituksella jättäytyvät järjestyneen yhteiskunnan ulkopuolelle, koska eivät pysty jakamaan yhteiskunnan edustamia arvoja. Temaattisesti elokuvan katsotaan olevan jatkoa Valehtelijalle. Myös Arvottomissa esiintyy Akin esittämä Ville Alfa -hahmo. Elokuva sai paljon kiitosta ja sen katsottiin uudistavan kotimaista ilmaisukieltä raikkaalla tavalla.[6]

Arvottomien jälkeen aukesivat myös Aki Kaurismäen mahdollisuudet toimia ohjaajana. Veljekset tekivät yhteistyötä vielä kahdessa Mikan ohjaamassa elokuvassa: Klaanissa (1984) Aki oli käsikirjoittajana ja Rossoon (1985) Aki teki dialogin. Mutta tämän jälkeen heidän tiensä elokuvantekijöinä erkanivat. Kumpikin keskittyi omaan ohjaajanuraansa, eikä Akikaan enää käsikirjoitellut muiden ohjaajien elokuvia, lukuun ottamatta Veikko Aaltosen esikoiselokuvaa Tilinteko (1987), jonka toisena käsikirjoittajana hän toimi yhdessä ohjaajan kanssa.

Ohjaajanuran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aloitus klassikkofilmatisoinnilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aki Kaurismäen ohjaajanura alkoi kunnianhimoisesti. Ensimmäisenä pitkänä elokuvana hän toteutti sovituksen Fjodor Dostojevskin klassikkoromaanista: Rikos ja rangaistus (1983) oli 1800-luvun Pietarista nyky-Helsinkiin siirretty tarina murhasta, siihen johtavista syistä ja sen seurauksista. Markku Toikka näyttelee nuorta teurastamotyöläistä, Antti Rahikaiseksi muuttunutta Rodion Raskolnikovia, joka elokuvan alussa tappaa rikkaan liikemiehen. Tämän jälkeen alkaa kiihkeä kissa- ja hiirileikki poliisin ja Rahikaisen välillä. Kaurismäen omien sanojen mukaan elokuva oli kunnianosoitus elokuvan kultaisille vuosille, jolloin yksi murha riitti yhteen rikoselokuvaan.[7] Käsikirjoituksen Kaurismäki laati yhdessä Pauli Pentin kanssa. Elokuva sai kiitosta kriitikolta ja katsojia 70 000 ihmisen verran. Elokuva säilyi pitkään Aki Kaurismäen katsotuimpana elokuvana Suomessa. Vasta Mies vailla menneisyyttä pystyi päihittämään sen 155 000 katsojallaan.

Rikoksen ja rangaistuksen kautta alkoi myös Kaurismäen yhteistyö Timo Salmisen kanssa, joka on toiminut kuvaajana jokaisessa hänen elokuvassaan, lukuun ottamatta tv-sovitusta Jean-Paul Sartren näytelmästä, Likaiset kädet (1989). Myös Matti Pellonpäällä oli merkittävä sivurooli elokuvassa. Sittemmin hänestä kehittyikin yksi Kaurismäen luottonäyttelijöitä. Kummatkin olivat tosin Kaurismäelle tuttuja jo entuudestaan, sillä he olivat työskennelleet Mikan ohjaamien elokuvien parissa.

Calamari Union[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaurismäen toinen elokuva oli enemmän tai vähemmän kieli poskella tehty Calamari Union (1985). Elokuva kertoo viidestätoista Frank-nimisestä miehestä, jotka elokuvan alussa lähtevät vaellukselle Kalliosta Eiraan paremman elämän toivossa. Matka on pitkä ja vaarallinen. Vain kaksi Frankia pääsee perille ja hekin huomaavat myöhästyneensä: Eira on jo vallattu. Calamari Union tehtiin halvalla, mustavalkoisena ja pienellä kuvausryhmällä. Käsikirjoituksena toimi yhden A-nelosen mittainen kaavio ja dialogin ohjaaja kirjoitti yleensä vasta paikan päällä.[8]

Työläis-trilogia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Opiskeluaikanaan ja sitä ennen Kaurismäki toimi useissa eri työläisammateissa, kuten tiskaajana ja postinkantajana.[9] Ehkä juuri tämän vuoksi hänellä on ollut erityinen suhde työväenluokkaan, jonka elämän kuvaamisesta on tullut yksi hänen tuotantonsa keskeisimmistä teemoista. Tämä edesauttoi myös niin kutsutun työläis-trilogian valmistumista. Trilogiaan kuuluvat elokuva Varjoja paratiisissa (1986), Ariel (1988) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990).[2] Kaurismäki kuvailee trilogiaa Voima-lehdessä 2005: ”Ensin tulivat Varjoja paratiisissa, Ariel ja Tulitikkutehtaan tyttö, kutsuin niitä luuseritrilogiaksi, muut nimesivät ne jostain syystä työläistrilogiaksi. Eiväthän ne hahmot työläisiä olleet ainakaan perinteisessä mielessä.”[10]

Varjoja paratiisissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Trilogian ensimmäinen elokuva kertoo roskakuski Nikanderin ja valintamyymälän kassan Ilonan rakkaustarinan. Elokuvan Varjoja paratiisissa voidaan katsoa merkinneen alkua ns. kaurismäkeläiselle kerronnalle. Viitteitä tähän oli ollut jo Rikoksessa ja rangaistuksessa, mutta Dostojevskin klassikkoteos oli ollut ikään kuin eräänlaisena ”painolastina” elokuvassa. Varjoja paratiisissa on ennen kaikkea arkirealistinen kuvaus kahden ihmisen välisestä rakkaudesta. Koko elokuvan kuvamaailma on karu ja kylmä, vailla romanttisille elokuville tyypillistä visuaalista kauneutta.[11]

Kati Outisen näyttelemä Ilona oli hänen ensimmäinen roolinsa Kaurismäen elokuvassa. Tämän elokuvan kautta hänestä ja Nikanderia näytelleestä Matti Pellonpäästä muodostui jonkinlainen moderni ja päivitetty, työväenluokkainen versio Ansa Ikosen ja Tauno Palon muodostamasta romanttisesta parista.

Ariel[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Peter von Baghin haastattelukirjan Aki Kaurismäki mukaan idea ja koko käsikirjoitus trilogian toiseen elokuvaan syntyi yhdessä viikonlopussa; elokuvan tuotantotukihakemuksen viimeinen jättöpäivä olisi maanantaina, ja sitä ennen oli saatava jotain aikaiseksi.

Ariel on elokuva Turo Pajalan näyttelemästä kaivosmies Taistosta, joka kaivoksen sulkeuduttua muuttaa Pohjois-Suomesta Helsinkiin työnhakuun. Työpaikkoja ei kuitenkaan löydy ja hän joutuu asumaan Pelastusarmeijan yömajassa. Lopulta hän päätyy oikeusmurhan uhrina vankilaan. Näiden välissä hän kuitenkin ehtii rakastua Susanna Haaviston näyttelemään useampaa työtä tekevään yksinhuoltajaäitiin. Taisto karkaa sellikaverinsa (Matti Pellonpää) kanssa vankilasta ja suuntaa rakastettunsa ja tämän pojan kanssa M/S Ariel nimisellä laivalla kohti Meksikoa.

Tulitikkutehtaan tyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Trilogian viimeistä osaa pidetään koko sarjan julmimpana ja synkimpänä elokuvana. Se on tarina Kati Outisen näyttelemästä Iriksestä, joka tekee työtä tulitikkutehtaassa. Pienen palkkansa hän joutuu tuomaan kotiin äidilleen (Elina Salo) ja isäpuolelleen (Esko Nikkari). Eräänä iltana hän kuitenkin törmää mieheen (Vesa Vierikko) tanssiravintolassa. Yhteisen yön jälkeen Iris kuvittelee, että heidän välillään olisi jotakin pysyvää. Mies kuitenkin hylkää raskaaksi tulleen Iriksen ja vaatii häntä tekemään abortin. Iris päättää kuitenkin kostaa miehelle, sekä häntä kaltoin kohteleville vanhemmilleen myrkyttämällä heidät. Myrkkyä saa myös satunnainen mies baarissa.

Elokuvan tekoaikana Kaurismäki oli kyllästynyt valituksiin siitä, että käsikirjoittaminen ja elokuvan tekeminen olisi hankalaa puuhaa. Hän kuittasi asiat sanomalla, että elokuvan voi tehdä yhdestä tulitikusta ja Tulitikkutehtaan tyttö toimi tästä esimerkkinä.[12] Elokuva on Kaurismäen tuotannossa kaikkein vähäpuheisin. Ensimmäinen repliikki lausutaan vasta ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen: ”Pieni olut”.

Leningrad Cowboys ja Hamlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samoihin aikoihin Tulitikkutehtaan tytön kanssa tehty Leningrad Cowboys Go America (1989) oli elokuva, joka toi Kaurismäelle kansainvälistä mainetta. Elokuva oli samannimisen rock-yhtyeen ympärille rakennettu tarina, joka kertoi Siperiasta Yhdysvaltoihin emigroituneen bändin edesottamuksista yrittäessään saavuttaa menestystä. Leningrad Cowboys Go America oli sukua Calamari Unionin absurdille huumorille. Kaurismäki ei itsekään ottanut elokuvaa vakavasti vaan on useampaan otteeseen maininnut sen maailman surkeimmaksi elokuvaksi, jos joitain Sylvester Stallonen elokuvia ei oteta lukuun.

Leningrad Cowboys Go America (1989) kuvattiin Yhdysvalloissa ja se oli myös Kaurismäen ensimmäinen englannin kielellä toteutettu elokuva. Pääosaa, yhtyeen manageria näytteli Matti Pellonpää. Elokuvassa esiintyi myös pienessä osassa Kaurismäen ystävä, yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja Jim Jarmusch. Vuonna 1994 Kaurismäki teki elokuvalleen jatko-osan Leningrad Cowboys Meet Moses.

Rikoksella ja rangaistuksella alkanut klassikkofilmatisointien tekeminen jatkui elokuvalla Hamlet liikemaailmassa (1987). Elokuva perustui William Shakespearen näytelmään Hamlet, mutta tapahtumat sijoittuvat jälleen kerran Suomen nykyaikaan. Nyt tosin absurdimmassa muodossa kuin aikaisemmin. Hamlet liikemaailmassa onkin jälleen kerran sukua Calamari Unionille mustavalkokuvausta myöten. Elokuva seuraa melko tarkasti alkuperäistekstiä. Hamletin kuuluisa Ollako vai eikö olla -monologi on sen sijaan jätetty pois.

1990-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luku merkitsi entistä enemmän kansainvälisen tunnustuksen aikaa Kaurismäelle. Tietoisuus hänestä ja hänen elokuvistaan levisi etupäässä Keski-Euroopassa. Myös Kaurismäen oma elokuvan tekeminen muuttui kansainvälisemmäksi, hetkelliseksi irtautumiseksi Suomesta ja suomalaisuudessa. 90-luvulla hän kuvasi Yhdysvaltojen lisäksi elokuvia niin Ranskassa kuin Englannissakin.

I Hired a Contract Killer[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lontoossa kuvattu I Hired a Contract Killer (1990) on elokuva kaasulaitoksen virkamiehestä, joka potkut työstä saatuaan yrittää itsemurhaa. Teko ei kuitenkaan onnistu, joten hän palkkaa itselleen palkkamurhaajan tekemään työn loppuun. Ennen täytäntöönpanoa virkamies ehtii kuitenkin rakastua baarissa tapaamaansa naiseen. Tämän jälkeen hän ei halua enää kuolla, mutta palkkamurhaajaa ei löydy mistään ja virkamies joutuu lähtemään rakastettunsa kanssa pakosalle.

Elokuvassa nähtiin joitain yhtymäkohtia Robert Siodmakin elokuvaan Der Mann, der seinen Mörder sucht (1931) ja siksi elokuvaa syytettiinkin plagioinnista Saksassa. Pääosaa elokuvassa näytteli Jean-Luc Godardin ja Francois Truffaut'n elokuvien luottonäyttelijä Jean-Pierre Leaud sekä muun muassa Star Wars -elokuvista tuttu Kenneth Colley. Naispääosaa näytteli myöhemmin The Good Sex Guide -sarjasta tutuksi tullut Margi Clarke.

Boheemielämää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaurismäki oli lukenut Henri Murgerin klassikkoteoksen Boheemielämää jo opiskeluaikanaan ja yrittänyt lähes koko uransa ajan sovittaa siitä elokuvaa. Hän oli koettanut Rikoksen ja rangaistuksen tavoin suunnitella kirjan sijoittamista nykypäivän Helsinkiin, mutta tajusi lopulta, että elokuva pitää kuvata aidoilla kuvauspaikoilla Pariisissa. Mahdollisuus tähän tuli vasta 90-luvulla ja elokuva Boheemielämää valmistui 1992.

Boheemielämää on tarina kolmesta taiteilijasta, muusikosta, kirjailijasta ja taidemaalarista ja heidän elämästään ja rakkaussuhteistaan Pariisissa. Elokuva on kokonaan ranskankielinen ja pääosia näyttelevät Matti Pellonpää ja Kari Väänänen. Pellonpäällä ei ollut aikaisempaa kokemusta ranskan kielestä, joten hän joutui opettelemaan käsikirjoituksen ulkoa sanasta sanaan. Väänänen puolestaan oli aikoinaan lukenut lyhyen ranskan.

Vaikka elokuva sijoittuu nykyajan Pariisiin, ei koko elokuvassa esiinny yhtään modernia autoa ja Pariisi-kliseetä, Eiffel-torniakaan ei elokuvassa näy. Jean-Pierre Leaudilla on elokuvassa keskeinen sivurooli, kuin myös Kaurismäen veljesten yhteisesti ihailemalla amerikkalaisella elokuvaohjaajaveteraanilla Samuel Fullerilla. Elokuva toi Pellonpäälle parhaan eurooppalaisen näyttelijän palkinnon.[13]

Pidä huivista kiinni, Tatjana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Boheemielämän jälkeen Kaurismäki siirtyi jälleen kotimaahan kuvaamaan entisajan Suomea. Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994) on elokuva, joka sijoittuu jonnekin nostalgiselle 1960-luvulle. Elokuvan pääosissa ovat kahviaddikti Valto (Mato Valtonen) ja kossuaddikti Reino (Matti Pellonpää). Yhdessä he lähtevät autoilemaan Suomen maaseudulle ilman sen suurempia päämääriä. Matkalla he kohtaavat venäläisnaisen Klavdian (Kirsti Tykkyläinen) sekä virolaisnaisen Tatjanan (Kati Outinen). Reino ja Tatjana rakastuvat toisiinsa ja lähtevät elokuvan lopussa laivalla Tallinnaan. Valto jää yksin, ilman kaveriaan ja palaa kotiin äitinsä luo.

Elokuva toteutettiin mustavalkoisena ja se jäi Matti Pellonpään viimeiseksi rooliksi. Hän kuoli sydänkohtaukseen heinäkuussa 1995.

Juha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

90-luvun viimeinen elokuva Juha (1999) on tähän mennessä Aki Kaurismäen viimeinen klassikkofilmatisointi ja viimeinen mustavalkoisena kuvattu elokuva. Se perustuu Juhani Ahon samannimiseen, tunnettuun romaaniin, joka oli filmattu Suomessa jo kaksi kertaa aikaisemmin ja kerran Ruotsissa.

Elokuva on kolmiodraama Mariasta, Juhasta ja Shemeikasta. Juha ja Maria elävät onnellista elämää maaseudulla, kunnes kaupungista tullut Shemeikka tulee paikalle ja kaappaa Marian itselleen. Perillä kaupungissa Maria huomaa kuitenkin päätyneensä pelkäksi ilotytöksi Shemeikan haaremiin. Juha matkustaa kaupunkiin ja kostaa Shemeikalle.

Elokuva on mustavalkoinen ja se on kuvattu mykkänä. Muista Akin elokuvista poiketen siihen on myös sävelletty erikseen musiikki. Sävellystyön on tehnyt Anssi Tikanmäki.

Suomi-trilogia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työläis-trilogian ohella Kaurismäen toinen merkittävä elokuvasarja on niin sanottu Suomi-trilogia, jonka kunkin osan tarkoitus on kuvata suomalaisessa yhteiskunnassa olevia ongelmia. Edeltäjänsä tavoin myös tämäkin trilogia on vahvasti työväenluokkalainen.

Kauas pilvet karkaavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Trilogia alkoi työttömyydestä kertovalla elokuvalla Kauas pilvet karkaavat (1996), jonka alkuperäinen tarkoitus oli olla jatko-osa Varjoja paratiisissa aloitetulle Nikanderin ja Ilonan suhteelle. Pellonpään kuoleman johdosta käsikirjoitusta jouduttiin kuitenkin muuttamaan. Kati Outisen näyttelemä Ilona säilyi edelleen Ilonana, mutta hänen uutta miestään Lauria näytteli Kari Väänänen. Elokuvassa on kohtaus, jossa Ilona poikkeaa hautausmaalla. Pariskunnan kuollutta lasta esittää postuumisti lapsuudenvalokuvansa myötä Matti Pellonpää.

Ankeasta aiheestaan huolimatta elokuva on positiivinen tarina 1990-luvun alkupuolen lamavuosien Suomesta. Ilona ja Lauri menettävät elokuvan alussa kummatkin työpaikkansa saneerausten vuoksi. Pitkällisten taistelujen jälkeen he saavat perustetuksi oman ravintolan, joka lopussa osoittautuu varsinaiseksi menestykseksi. Elokuvan nimi tulee Rauli Badding Somerjoen esittämästä laulusta Pilvet karkaa, niin minäkin.

Kauas pilvet karkaavat oli myös Kaurismäen siihenastisen uran menestynein elokuva. Euroopan maiden lisäksi se levisi useisiin Aasian maihin sekä Yhdysvaltoihin. Elokuva pääsi kilpailemaan myös Kultaisesta palmusta Cannesin elokuvajuhlille. Palkintoa ei tullut, mutta kritiikki kuitenkin ylisti elokuvaa.

Mies vailla menneisyyttä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Trilogian toinen osa Mies vailla menneisyyttä (2002) on tarina asunnottomuudesta. Pohjois-Karjalasta Helsinkiin tullut mies piestään heti hänen astuttuaan ulos junasta Helsingin rautatieasemalla. Hän menettää muistinsa ja ajautuu lopulta asunnottomien asuinalueelle. Elokuvan aikana hän rakastuu Pelastusarmeijan sotilaaseen (Kati Outinen). Synkkyydestään huolimatta elokuvassa on kuitenkin paljon kaurismäkeläistä huumoria ja elokuva päättyy kaikin puolin onnellisesti.

Pellonpään kuoltua Markku Peltola peri hänen roolinsa. Peltola oli jo aikaisemmin näytellyt pienen osan trilogian edellisessä elokuvassa. Mies vailla menneisyyttä oli suunnaton menestys ja se pääsi ensimmäisenä suomalaisena elokuvana kilpailemaan Oscar-patsaasta. Elokuva sai Cannesin Grand Prix -palkinnon.

Laitakaupungin valot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Trilogian viimeinen elokuva Laitakaupungin valot (2006) on kuvaus syrjäytymisestä. Janne Hyytiäisen näyttelemä vartija yrittää huonolla menestyksellä luoda kontaktia sekä työkavereihin että vastakkaiseen sukupuoleen. Rikolliskoplan huiputtamana hän joutuu Arielin Taiston tapaan syyttömänä vankilaan. Elokuvan viimeinen kuva antaa kuitenkin lupauksen toivosta.

Elokuva oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi Cannesissa, mutta palkintoa ei tullut. Elokuvassa on myös pieni kohtaus, jossa Kati Outinen näyttelee valintamyymälän kassaa. Kohtaus voidaan nähdä suorana viittauksena Varjoja paratiisissa -elokuvaan.

Tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaurismäen elokuville on tunnusomaista yleiskielinen artikulointi, valtavirran ulkopuolella elävien ymmärtävä esittäminen sekä runsas tupakanpoltto. Amerikkalainen elokuvakriitikko Roger Ebert esitteli Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuvan arvostelussa hänen tyyliään: ”Hänen (Kaurismäki) hahmonsa tapaavat seistä paikoillaan ja lausua dialoginsa kuin ikiaikaisia totuuksia kerrottaisiin, kun taas kamera tapaa olla paikoillaan ja huomioida hahmot ilman suurempia hienouksia. Hänen hahmonsa eivät hymyile paljoa, he nyökkäilevät usein surullisesti, he polttavat paljon ja tuntuvat aina odottavan pahinta.”[14]

Eräs saksalainen kriitikkokenen mukaan? kiteytti: ”Toisin kuin amerikkalaisissa, Kaurismäen elokuvissa ihmisillä voi olla likaiset hiukset.” Matti Pellonpää ja Kati Outinen ovat olleet Kaurismäen luottonäyttelijöitä, mutta suuremmissa tai pienemmissä rooleissa ovat esiintyneet usein myös Elina Salo, Esko Nikkari, Sulevi Peltola, Markku Peltola, Sakari Kuosmanen ja Kari Väänänen. Kaurismäen henkilögalleriaan lukeutuvat lisäksi sellaiset muilta aloilta tunnetut henkilöt kuin asianajaja Matti Wuori, tutkija Peter von Bagh tai laulajat Annikki Tähti, Markus Allan ja Veikko Lavi.

Kaurismäki on ns. auteur-ohjaaja – hän käsikirjoittaa, ohjaa, tuottaa ja useimmiten leikkaakin elokuvansa pääosin itse. Lisäksi auteur-statukseen kuuluu tekijän persoonallinen, valtavirran elokuvista poikkeava kerrontatyyli.

Peter von Bagh jakaa Kaurismäen elokuvat kolmeen lajiin:

  1. klassikkofilmatisoinnit (Rikos ja rangaistus, Hamlet liikemaailmassa)
  2. hupielokuvat (Calamari Union, Leningrad Cowboys Go America)
  3. työläiselokuvat (Varjoja paratiisissa, Kauas pilvet karkaavat).

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaurismäen isä on ekonomi Jorma Kaurismäki ja vaimo taidemaalari Paula Oinonen. Kaurismäki asuu osan vuotta viinitilallaan Portugalissa ja kesäkaudet Suomessa Karkkilassa.[15][2]

Poliittiset kannanotot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2001 Kaurismäki kieltäytyi Taideteollisen korkeakoulun kunniatohtoriudesta vastalauseeksi turkiskauppaa siihen aikaan tehneen Marimekon toimitusjohtajan Kirsti Paakkasen kunniatohtoriudelle.[15]

Vuonna 2003 Kaurismäki boikotoi New Yorkin 40. elokuvafestivaaleja osoittaakseen solidaarisuutta iranilaisohjaaja Abbas Kiarostamille, joka ei voinut osallistua samoihin festivaaleihin, koska ei saanut viisumia USA:han.[16]

Kesäkuussa 2011 Kaurismäki antoi tukensa Helsingissä Romanian romanien puolesta järjestettävälle mielenosoitukselle[17].

Oscar-boikotti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaurismäki on kahdesti boikotoinut Oscar-gaalaa. Vuonna 2002 hänen elokuvastaan Mies vailla menneisyyttä tuli ensimmäinen suomalainen Oscar-ehdokkuuden saanut elokuva, kun se valittiin ehdokkaaksi Parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkintoon. Kaurismäki kuitenkin kieltäytyi osallistumasta Oscar-gaalaan protestina USA:n johtamaa Irakin sotaa vastaan. Ehdokkuuden hän otti vastaan helpottaakseen elokuvan levitystä Yhdysvalloissa.[18]

Lokakuussa 2006 boikotti nousi jälleen puheenaiheeksi, kun Kaurismäki ilmoitti vastalauseena Yhdysvaltojen silloiselle politiikalle ja hallinnolle, ettei halua että hänen elokuvaansa Laitakaupungin valot tarjotaan Suomen viralliseksi ehdokkaaksi. Koska Kaurismäen elokuva oli jo valittu ehdolle, Suomi jäi ilman ehdokasta.[18]

Pitkään kestänyt boikotti päättyi vuonna 2011. Kaurismäki antoi luvan asettaa elokuvansa Le Havre ehdolle Suomen Oscar-ehdokkaaksi parhaan ulkomaisen elokuvan Oscariin. Kaurismäen mukaan päätökseen vaikuttivat Yhdysvaltojen uusi, demokraattinen presidentti ja sotavoimien vetäminen Irakista.[18]

Kunnianosoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaurismäelle vahvistettiin akateemikon arvonimi 23. toukokuuta 2008.[15]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyhytelokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dokumentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkät elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palkintoja ja tunnustuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aki Kaurismäki on palkittu monista teoksistaan muun muassa Jussi-palkinnoin.

Jussi-palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Rikos ja rangaistus, 1984
  • Parhaan käsikirjoittajan Jussi elokuvasta Rikos ja rangaistus (yhdessä Pauli Pentin kanssa), 1984
  • Parhaan elokuvan Jussi elokuvasta Varjoja paratiisissa, 1987
  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Tulitikkutehtaan tyttö, 1991
  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Boheemielämää, 1993
  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Kauas pilvet karkaavat, 1997
  • Parhaan käsikirjoittajan Jussi elokuvasta Kauas pilvet karkaavat, 1997
  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Mies vailla menneisyyttä, 2002
  • Parhaan käsikirjoittajan Jussi elokuvasta Mies vailla menneisyyttä, 2003
  • Parhaan elokuvan Jussi elokuvasta Laitakaupungin valot, 2007
  • Parhaan käsikirjoittajan Jussi elokuvasta Le Havre, 2012
  • Parhaan ohjaajan Jussi elokuvasta Le Havre, 2012
  • Parhaan elokuvan Jussi elokuvasta Le Havre, 2012

Muut palkinnot ja tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Fipresci-palkinto elokuvasta Boheemielämää Berliinin elokuvajuhlilla, 1992
  • Yleisö-palkinto elokuvasta Kauas pilvet karkaavat São Paolon elokuvajuhlilla, 1996
  • Ekumeenisen juryn palkinto elokuvasta Kauas pilvet karkaavat Cannesin elokuvajuhlilla, 1997
  • Kultainen palmu -ehdokkuus elokuvasta Kauas pilvet karkaavat Cannesin elokuvajuhlilla, 1997
  • Kunniamaininta elokuvasta Juha Berliinin elokuvajuhlilla, 1999
  • Fipresci-palkinto elokuvasta Mies vailla menneisyyttä São Paolon elokuvajuhlilla, 2002
  • Grand Prize elokuvasta Mies vailla menneisyyttä Cannesin elokuvajuhlilla, 2002
  • Ekumeenisen juryn palkinto elokuvasta Mies vailla menneisyyttä Cannesin elokuvajuhlilla, 2002
  • Kultainen palmu -ehdokkuus elokuvasta Mies vailla menneisyyttä Cannesin elokuvajuhlilla, 2002
  • Parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscar-ehdokkuus elokuvasta Mies vailla menneisyyttä, 2003
  • Kultainen palmu -ehdokkuus elokuvasta Laitakaupungin valot Cannesin elokuvajuhlilla, 2006
  • Pier Paolo Pasolini -palkinto, 2007
  • Kultainen palmu -ehdokkuus elokuvasta Le Havre Cannesin elokuvajuhlilla, 2011[19]
  • Ekumeenisen juryn palkinto elokuvasta Le Havre Cannesin elokuvajuhlilla, 2011[19]
  • Kansainvälisen kriitikkoliiton epävirallinen pääpalkinto elokuvasta Le Havre Cannesin elokuvajuhlilla, 2011[19]
  • Gold Hugo-palkinto elokuvasta Le Havre Chicagon elokuvajuhlilla, 2011
  • Louis Delluc -palkinto, 2011
  • Humanismin käsi -palkinto elokuvasta Le Havre Viitasaaren elokuvaviikolla, 2012

Huomionosoituksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Aki Kaurismäki ja Le Havre ehdolla Euroopan elokuvapalkintojen saajiksi YLE Uutiset. 5.11.2011. Viitattu 28.6.2012.
  2. a b c Kaurismäki, Aki (1957–) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. Bagh, Peter von: Kaurismäki Aki YLE Teema. 2003. YLE. Viitattu 19.2.2009.
  4. Aho, Mari-Kaisa: Maisteri Matikainen palveluksessa! Eli tarvitseeko toimittaja loppututkintoa?. Campus, 1998, nro 2. Artikkelin verkkoversio Viitattu 28.6.2012.
  5. Orimattilan kirjasto
  6. Jalkanen, Vesa: Arvottomat FilmiFin. 13.2.2007. Viitattu 28.6.2012.
  7. Rikos ja rangaistus (web.archive.org) dvdkotelo.com. Viitattu 28.6.2012.
  8. Kylmälä, Otto: Suomi- ja suomalaisuudenkuva Kaurismäen veljesten tuotannossa Filmgoer. 25.4.2004. Viitattu 28.6.2012.
  9. Hautamäki, Maria: Aki Kaurismäki elokuvantekijänä edu.vaasa.fi. 2002. Viitattu 28.6.2012.
  10. Forss, Timo: Väsynyt susi. Voima, 2005, 7. vsk, nro 10. Helsinki: Voima Kustannus. www.voima.fi Viitattu 25.6.2008.
  11. Glödstaf, Kari: Varjoja paratiisissa (1986) (we.archive.org) Filmgoer. 2004. Viitattu 28.6.2012.
  12. Bern, Anna: Aki Kaurismäen kunnian taiteilijat (PDF) Linnunrata. 2005. Viitattu 28.6.2012.
  13. European Film Academy - European Film Awards - 1992 European Film Academy. Viitattu 24.11.2012.
  14. Ebert, Roger: The Man Without A Past Chicago Sun-Times. 27.6.2003. Viitattu 13.3.2012. (englanniksi)
  15. a b c Mäkinen, Esa: Akateemikko Kaurismäki, surumieleinen anarkisti. Helsingin Sanomat, 23.5.2008, s. C1. Artikkelin verkkoversio Viitattu 28.6.2012.
  16. Bohlen, Celestine: One Visa Problem Costs a Festival Two Filmmakers The New York Times. 1.10.2002. Viitattu 28.6.2012. (englanniksi)
  17. Räsänen, Saija: Romanien puolesta järjestettävä mielenosoitus saa tukea näiltä julkkiksilta Vihreä Lanka. 6.6.2011. Viitattu 28.6.2012.
  18. a b c http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Aki+Kaurism%C3%A4ki+p%C3%A4%C3%A4tti+pitk%C3%A4n+Oscar-boikottinsa/1135268474314
  19. a b c Kaurismäki voitti kriitikkopalkinnon Cannesissa Helsingin Sanomat. 21.5.2011. Viitattu 23.5.2011.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Timonen, Lauri: Aki Kaurismäen elokuvat. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-20617-6.
  • Bagh, Peter von: Aki Kaurismäki. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-31773-X.
  • Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Helsinki: Otava, 1998. ISBN 951-1-14868-0.
  • Hukkanen, Marja-Leena: Kaihon kultamaa. Valokuvia Aki Kaurismäen elokuvista. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-14287-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]