Astevaihtelu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Astevaihtelu tarkoittaa sanansisäisten konsonanttien vaihtelua. Se on useimpien itämerensuomalaisten kielten ilmiö (samantapaista esiintyy myös useimmissa saamelaiskielissä), jossa klusiilit, eli k-, p- ja t-äänteet (sekä marginaalisesti lainasanoissa g-, b- ja d-äänteet) vaihtelevat sanan eri taivutusmuodoissa: joko kaksoisklusiili yksinkertaisen kanssa (kestovaihtelu) tai yksinkertainen klusiili jonkin toisen äänteen kanssa (laatuvaihtelu). Astevaihtelua esiintyy sekä nominien että verbien taivutuksessa ja myös johdosten muodostamisessa.

Astevaihtelun yhteydessä käytetään termejä vahva aste ja heikko aste: kesto­vaihtelun tapauksessa geminaatta kk, pp tai tt on vahva, yksinäis­konsonantti k, p tai t heikko aste, kun taas laatu­vaihtelun tapauksessa yksittäiskonsonantti k, p tai t on vahva aste, ja niiden muu vastine tai puuttuminen heikko aste. Laatuvaihtelussa k:n heikkoasteinen vastine on yleensä kato (leuka : leuan), p:n vastine v (ripa : rivan) ja t:n vastine d (kato : kadon).

Kahdenlaista astevaihtelua - paradigmaattista ja suffiksaalista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paradigmaattinen astevaihtelu on niin sanottua radikaalia eli sanavartalon sisällä tapahtuvaa astevaihtelua. Paradigmaattisen astevaihtelun perussääntö on, että avotavun edellä on vahva, umpitavun edellä heikko aste.[1]

Paradigmaattisen astevaihtelun lisäksi oletetaan kantasuomessa olleen myös suffiksaalinen eli pääte- ja johdinaineksia koskeva astevaihtelu: (pää- tai sivu)painollisen tavun jälkeen vahva-asteinen, painottoman tavun jälkeen heikkoasteinen pääte. Tästä on nykysuomessa enää vain joitain jälkiä (vrt. laivat puuta, miehet rautaa; alun perin *'pū+ta vs. *'rau₍ta+δa).

Astevaihtelu on vanha äänneilmiö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vielä kantasuomessa (itämerensuomalaisten kielten kantamuodossa) astevaihtelu oli säännöllinen äänneilmiö: sanavartalon sisäinen klusiili(sto) heikentyi aina, jos siitä alkava tavu oli umpinainen eli päättyi konsonanttiin. Ilmiön taustalla oli mahdollisesti jonkinlainen pyrkimys alkuperäisten painotussuhteiden säilyttämiseen eli painollisen ja painottoman tavun eron selventämiseen pitkää painotonta tavua ”heikentämällä”, mutta myös germaanisten kielten vaikutusta on epäilty (kantagermaanissa ns. Vernerin lain mukaan tietyt konsonantit soinnillistuivat painotussuhteista riippuen).

Kantasuomen astevaihtelu on alun alkaen ollut säännöllistä konsonantin lyhenemistä tai heikkenemistä:

  • pp → pp (lyhytalkuinen geminaatta, ns. puolipitkä äänne)
  • kk → kk
  • tt → tt
  • p → β (w, kaksihuulinen hankausäänne)
  • t → δ (englannin soinnillisen th:lla merkittävän tapainen äänne, kuten artikkelissa the)
  • k → γ (”vuotavan” g:n tapainen hankausäänne).

Astevaihtelu nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielessä astevaihtelu ei enää ole pelkästään fonologinen (äänne-ehtoinen) ilmiö (avotavun edellä ei enää aina ole vahva aste eikä umpitavun edellä aina heikko), koska alkuperäiset tavujen avoimuus- ja umpinaisuussuhteet ovat muuttuneet. Pitkän vokaalin edellä on aina vahva aste. Esimerkiksi kotiin-sanassa toinen tavu on nykyään umpinainen, mutta alkuaan muoto on kuulunut kotihin kuten eteläpohjalaisissa murteissa vieläkin, ja siksi t on yhä vahvassa asteessa; sanassa hake on kaksois-k:n heikko aste (vrt. esimerkiksi monikkomuoto hakkeet), koska sanan lopussa on alkuaan ollut konsonantti, jonka vaikutus ilmenee yhä niin sanotussa rajageminaatiossa eli sanan­raja­kahdennuksessa.

Lisäksi monet uudemmat sanat kuten lainasanat (auto : auton), erisnimet, varsinkin etunimet (Heta : Hetan), deskriptiivi- ja slangisanat (mökä : mökän) ovat astevaihtelun ulkopuolella – näin varsinkin yksinäisklusiilien osalta, geminaattaklusiilien astevaihtelua voi näissäkin ryhmissä esiintyä (hitti : hitin, Mikko : Mikon). Etunimissä myös yksittäis-t mukautuu astevaihteluun (Ahti : Ahdin, Raita : Raidan, Satu : Sadun, Veeti : Veedin).

Astevaihtelu ei kuitenkaan ole täysin morfologinenkaan, siten, että tietyssä muodossa olisi aina vahva, tietyssä heikko aste. Ns. supistumanomineilla ja -verbeillä tavataan ns. käänteistä eli vahvistuvaa astevaihtelua: perusmuodossa on heikko aste (hake, lammas, maata), useimmissa taivutusmuodoissa vahva aste (hakkeet, lampaat, makaan). Viron astevaihtelu on morfologisempi kuin suomen.

Suomen kielessä lyhytalkuiset geminaatat ovat lyhentyneet aivan alkuperäisten yksinäisklusiilien kaltaisiksi. P:n heikkoasteisesta vastineesta on yleensä kehittynyt v, kun k:n heikkoasteinen vastine (jonka vielä esimerkiksi Agricola saattoi kirjoittaa gh:lla: lughun 'luvun') on useimmissa tapauksissa kadonnut kokonaan, mutta sanoissa luku, puku, suku, kyky ja myky sen paikalla on v (esimerkiksi luku ~ luvun, kyky ~ kyvyn).

On väitetty, että myös sanojen aika ja poika taivutus olisi poikkeuksellinen siten, että k:n heikkoasteisena vastineena olisi j, mutta todellisuudessa k:n heikkoasteinen vastine on myös näissä sanoissa kato ja j on syntynyt sen johdosta, että i on joutunut vokaalien väliin (aikaisemmin on siis sanottu poian ja aian, vertaa taika-sanan heikkoasteisiin muotoihin, jossa i on säilynyt, esim. taian). T:n heikkoasteisena vastineena esiintyi δ laajalti vielä kirjakielen syntyaikoina, mutta myöhemmin se on Länsi-Suomen murteissa muuttunut l:ksi tai r:ksi, itämurteissa taas kadonnut kokonaan.

Suomen kirjakielen syntyessä tätä äännettä ryhdyttiin merkitsemään dh:lla tai d:llä, myöhemmin vain d:llä. Vielä myöhemmin, kun alkuperäinen hankausäänne oli jo useimmille suomen puhujille käynyt oudoksi, tämä d alettiin yleiskielisessä puheessa ääntää samoin kuin ruotsissa tai kuin muissa suomalaisten yleisimmin tuntemissa vieraissa kielissä. Tähän vaikutti sekin, että 1800-luvulla, kun monet ruotsinkieliseen yläluokkaan kuuluneet opiskelivat suomea, he luonnollisesti alkoivat lukea suomen d:n samoin kuin ruotsissa . Suomen nykyinen d muistuttaakin nimenomaan ruotsin d:tä, joka eroaa t:stä soinnillisuuden lisäksi siten, että äännettäessä kieli on kauempana hampaista. D on siis suomen kirjakielessä tavallaan keinotekoinen tulokas, joka puuttuu lähes kaikista alkuperäisistä kansanmurteista.

Lisäksi heikkoasteiset klusiilien vastineet ovat voineet assimiloitua viereisten konsonanttien kanssa, mikä entisestään mutkistaa astevaihtelua:

lt ~ ll, rt ~ rr (kulta : kullat, parta : parrat)
mp ~ mm, nt ~ nn, nk ~ ng (rampa : rammat, ranta : rannat, ranka : rangat)

Juuri nk:n astevaihtelun takia ns. äng-äänteestä on suomen kielessä kehittynyt itsenäinen foneemi. Muuten se voitaisiin tulkita vain n-äänteen k:n edellä esiintyväksi allofoniksi.

Konsonanttiyhtymän sk heikkona vastineena on Vienan karjalassa, suomen kaakkoismurteissa ja kaakkoisissa hämäläismurteissa ollut pelkkä s. Tämän Lönnrotin jätti pois Vanhasta Kalevasta, joka vaikutti suomen kirjakielen vakiintumiseen. (koski : kosken, vrt. astevaihtelullinen säe keskelle kosen kiveä.)[2]

Astevaihtelu on perinteisesti määritelty tapahtuvaksi vain soinnittomissa konsonanteissa p, t ja k, mutta se on laajentunut laina­sanojen myötä myös niiden soinnillisiin vastineisiin b, d ja g esimerkiksi sanoissa lobata : lobbaa, digata : diggaa, blogata : bloggaa.[3]

Astevaihtelu suomea vieraana kielenä opiskeleville[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Astevaihtelu on suomea vieraana kielenä opettelevien suurimpia kompastuskiviä.[4] Suomalaisen kielentutkijan J. J. Mikkolan mukaan astevaihtelu on "ikävä loinen, joka ei tuota kielelle mitään hyötyä"..[5] Toisaalta suomea vieraana kielenä -pedagogiikka on kehittynyt 2000-luvulta alkaen voimakkaasti, ja myös astevaihtelun opiskeluun on laadittu selkeitä ohjeita ja taulukoita sekä vapaasti käytettäviä verkkosivuja esimerkiksi eri yliopistojen palveluina.[6]

Mitä tahansa kieltä vieraana kielenä opiskelevalle eri kieliryhmien kielissä on kaikissa omat outoutensa verrattuna oppijalle itselleen jo lapsuudesta tuttuihin kieliin. Mitkään luonnolliset kielet eivät ole johdonmukaisia kaikissa rakenteissaan, koska kielet myös muuttuvat uusien sukupolvien käytössä milloin miltäkin piirteeltään. Myös suomen kielen astevaihtelu on muuttunut aikojen kuluessa, ja muutoksista on aiheutunut sen säännönmukaisuuksiin poikkeuksen poikkeuksia. Kuitenkin astevaihtelu on säilynyt suomen kielelle luonteenomaisena piirteenä, jota halutaan edelleen soveltaa jopa puhekielemme slangisanoihin kuten vaikkapa "Stokka ja Stokan hullut päivät." [1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ikola, Osmo 2001: Nykysuomen opas, 2. painos. Turku: Turun yliopisto.
  • Savolainen, Erkki 1998: Pedagogisen kieliopin perusteita. Internetix (Luettu 26.11.2004)
  • Hakulinen, Auli et al. 2004: Iso suomen kielioppi, ISBN 951-746-557-2

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Laaksonen, Kaino - Lieko, Anneli 1992: Suomen kielen äänne- ja muoto-oppi, 2., korjattu painos. Helsinki. Oy Finn Lectura Ab.
  2. Punttila, Issakainen: Kalevala, kansanrunous ja kirjakieli, Virittäjä 2/2003, s. 228
  3. Bloggaaminen laajentaa astevaihtelua, Kotus
  4. Nykysuomen käsikirja: Kielioppi ja kielenopas: astevaihtelu
  5. Osmo Ikola: Kielen elämää ja käyttöä: Astevaihtelu kiusana
  6. Kielijelppi; Kirjoitusviestintä; Astevaihtelu.[1]Viitattu 11.10.2013.