Aino Kallas

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Aino Kallas
Kallas vuonna 1922
Kallas vuonna 1922
Syntynyt 2. elokuuta 1878
Viipurin maalaiskunta
Kuollut 9. marraskuuta 1956 (78 vuotta)
Helsinki
Kansallisuus Suomen lippu Suomi
Äidinkieli suomi
Tyylilajit Impressionismi, symbolismi
Aiheet Rakkaus, historia
Ensiteokset Lauluja ja balladeja (1897)
Tuotannon kieli suomi
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Aino Julia Maria Kallas (o.s. Krohn) (2. elokuuta 1878 Kiiskilä, Viipurin maalaiskunta9. marraskuuta 1956 Helsinki) oli suomalainen kirjailija. Puoliso vuodesta 1900 oli ministeri, filosofian tohtori Oskar Kallas. Kallaksen tuotantoon kuuluu runoja, novelleja, romaaneja ja näytelmiä. Myös virolaiset ovat kokeneet Aino Kallaksen omaksi kirjailijakseen.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kotitausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aino Kallas syntyi suomalaiseen älymystöön kuuluvaan Krohnin perheeseen. Hänen isänsä oli runoilija ja tiedemies Julius Krohn, joka käytti myös kirjailijanimeä Suonio. Kallaksen äiti oli suomenruotsalainen [1] Suomalaisen Tyttökoulun ensimmäinen johtaja Maria Wilhelmina Lindroos. Veli Kaarle Krohn ja sisaret Helmi Krohn ja Aune Krohn harrastivat kirjoittamista. Myös äitinsä sisaren miehen, yliopiston saksankielen lehtorin B. F. Godenhjelmin, Aino Kallas mainitsee myöhemmin yhdeksi kirjalliseksi opettajakseen. Aino muistelee heinä- ja elokuun iltoja etelähämäläisessä kesäkodissa Lopen Syrjässä, jolloin Godenhjelm luki lapsille ääneen maailmankirjallisuutta ja kotimaisia teoksia.[2]

Lapsuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuusvuodet kuluivat pääasiassa Helsingissä, missä Aino kävi Helsingin suomalaista tyttökoulua (1894), mutta kesät hän vietti perheen mukana Kiiskilän vanhassa sukukartanossa Viipurinlahden rannalla. Kartano ympäristöineen oli Itä-Suomen kauneimpia ja teoksessaan Katinka Rabe hän kuvaa näitä muistojaan. Vuonna 1888 isä Julius Krohn hukkui purjehdusmatkalla Ainon ollessa vasta 10-vuotias. Melko pian kuolivat myös isovanhemmat ja Kiiskilä myytiin. Äiti sairasteli ja muuttui raskasmieliseksi. On sanottu, että Aino Kallaksen paljon käsittelemät kuolema-aiheet juontavat juurensa näistä lapsuusvuosien raskaista tapahtumista.[2]

Jo nuorena Aino kirjoitti runoja ja novelleja, jotka kuvasivat romanttista rakkautta. Hän julkaisi kolme kokoelmaa, Lauluja ja balladeja (1897), Kuloa ja kevättä (1899) ja Kirsti. Vaikka varhaisteokset ovat myöhempien teosten rinnalla aloittelijan harjoituksia, niistä voi löytää eräitä yhteisiä piirteitä tulevien teosten kanssa, kuten proosan lyhytmuotoisuus ja naisen valitseminen päähenkilöksi.[3]

Avioliitto ja kirjailijan ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kallas avioitui 1900 virolaisen kansanrunouden tutkijan, kielimiehen ja diplomaatin tohtori Oskar Phillip Kallaksen (1868-1946) kanssa ja joutui muuttamaan pois kotimaastaan. Aino Kallaksen isä oli aikanaan ollut kanssakäymisissä Viron kanssa, käynyt muun muassa Tartossa ja kirjoittanut viron kielen kieliopinkin. [3] Aino ja Oskar Kallas saivat viisi lasta: Virve, Laine, Sulev, vauvana kuollut Lembit, ja Hillar. He asuivat aluksi Pietarissa, mutta muuttivat vuonna 1904 Viroon ja asettuivat asumaan Tarttoon. Aino Kallas kiinnostui heti uuden kotimaansa elämästä ja historiasta ja liittyi kulttuuripoliittiseen yhdistykseen kirjailijapiiri Noor-Eestiin, joka kamppaili Viron itsenäisyyden puolesta. Noihin vuosiin Virossa liittyi saksalaisen feodalismin jäännöksiä, tsaari-Venäjän sortoa, ensimmäinen vallankumous ja sitä seurannut taantumus, sitten maailmansota, uusi vallankumous ja vapaussota, jonka jälkeen Viro sai olla parikymmentävuotta itsenäinen. Lisäksi myöhemmin 1939 tapahtunut bolsevikkien okkupaatio ja sen jälkeiset traagiset ajat sekä saksalaisten suorittama maan valtaaminen, jota seurasi Viron liittyminen Neuvostoliiton osaksi. [4]

Aluksi vieras maa ja vieras kansa, vieraat tavat ja ihmiset saivat Kallaksen tuntemaan syvää juurettomuutta eikä hän ollut innostunut kirjoittamaan virolaisista aiheista. Mutta käydessään 1903 Saarenmaalla Karjan kihlakunnassa miehensä enon lukkari Carl Allaksen luona Kallas sai kuulla vanhan lukkarin muisteluksia Viron työorjuuden ajoilta, 700 vuotisista onnettomuuksista, valloittajien epäinhimillisistä laeista ja raskaista veroista.[4] Pian tämän jälkeen Kallas alkoi käsitellä virolaisia aiheita novelleissaan, joiden kärki oli suunnattu sortoa vastaan. Allas on esikuvana novellissa Lukkari ja kirkkoherra. Kallas saavutti ensimmäisen taiteellisen menestyksensä novellikokoelmilla Meren takaa, osat 1 ja 2 (1904–1905). Tässä kokoelmassa kuten myös novellissaan Ants Raudjalg Kallas kuvaa realistisen tarkasti ja tosipohjaisesti ajan yhteiskunnallisia oloja Virossa ja virolaisten tukalaa asemaa milloin saksalaisten moisionomistajien, milloin venäläisten viranomaisten painostuksessa.[5]

Novellikokoelmassa Lähtevien laivojen kaupunki (1913) on vaikutteita symbolismista. Se merkitsi käännekohtaa Kallaksen tuotannossa ja siirtymistä yhteiskunnallisista aiheista yleisempiin, myyttisiin aiheisiin. Tämä kirjallinen murroskausi kuvastaa myös myrskyjä kirjailijan omassa elämässä, joista ehkä vaikuttavin oli rakkaussuhde Eino Leinoon vuosina 1916–1919. Rakkaus Leinoon oli Aino Kallaksen taiteen suuri liikkeellepaneva taustaelämys. Suhteen aikana ja sen jälkeen syntyneisiin symbolistisiin ja impressionistisiin teoksiin kuuluvat muun muassa Seitsemän: Titanic-novelleja ja Katinka Rabe, jossa Kallas kuvaa sukunsa menneisyyttä. Kaiken kaikkiaan Kallas julkaisi kymmenen novellikokoelmaa, joihin sisältyy useita suomalaisen novellistiikan kauneimpia saavutuksia. [6]

Oskar Kallas nimitettiin Viron suurlähettilääksi Helsinkiin 1918. [7] Aino Kallas on niitä kirjailijoita, jotka ovat pyrkineet luomaan siltaa veljeskansojen välille. Noor-Eestin kirjailijaryhmä taisteli uusromanttisten suuntausten puolesta. Hänen Lydia Koidulaa käsittelevä biografiansa Tähdenlento ja esseekokoelma Nuori Viro sekä käännöskokoelma Merentakaisia lauluja ovat tuolta murroskaudelta. Novellikokoelma Vieras veri (1921) käsittelee sekin virolaisia aiheita.[6]

1920-luvulla Oskar Kallas oli Viron suurlähettiläänä Lontoossa, josta tuli Aino Kallaksen kotikaupunki yli kahdentoista vuoden ajaksi. Tästä ajasta kertoo Löytöretkillä Lontoossa. Lontoon vaativan seuraelämän vastapainoksi löytyi Hiidenmaan rannikolta perheen kesäpaikaksi aurinkoinen saari, joka tarjosi Aino Kallakselle innoittavan työympäristön. Näinä voimakkaan luomisvuosina hän kehitti omaperäisen arkaaisen tyylin, jota hän käytti vanhojen hiidenmaalaisten ja liivinmaalaisten aiheiden pohjalta luomissa teoksissaan Barbara von Tisenhusen (1923), Reigin pappi (1926) ja Sudenmorsian (1928). Nuo hänen parhaina teoksinaan pidetyt balladityyliset romaanit kuvaavat intohimoista, sovinnaisuuksista piittaamatonta rakkautta, joka tuo onnen ja täyttymyksen, mutta johtaa kuolemaan.[8]

Paluu Lontoosta takaisin Viroon tapahtui 1934. He asuivat osittain Tallinnassa, kesäisin Kassarin saarella Hiidenmaalla ja myös Suomessa. Vuonna 1938 Suomen valtio myönsi Aino Kallakselle kirjailijaeläkkeen.[9]

Viron menettäessä itsenäisyytensä Kallakset joutuivat kokemaan myös henkilökohtaisia menetyksiä. Kaksi lapsista sai sodissa surmansa, poika ja tytär. Aino Kallas julkaisi runokirjat Kuoleman joutsen ja Kuun silta sekä Polttoroviolla. Vuodesta 1944 lähtien Kallas julkaisi myös päiväkirjojaan.[9]

Myöhempinä vuosinaan Kallas kirjoitti näytelmiä, kuten Mare ja hänen poikansa ja Bathsheba Saarenmaalla, joista Tauno Pylkkänen sävelsi oopperat. Saksan valloitettua Viron Kallakset joutuivat maanpakoon Ruotsiin. Oskar Kallas kuoli Tukholmassa. Tukholman vuosinaan 1944–1953 Aino Kallas julkaisi kuusi osaa päiväkirjojaan ja muistelmiaan. Hän muutti vakituisesti takaisin Suomeen 1953 ja asui viimeiset vuotensa Helsingissä, missä kuoli 1956.[10]

Aino Kallas sai vuonna 1953 Jenny ja Antti Wihurin rahaston tunnustuspalkinnon.[11]

Otavan arkistosta löytyi talvella 2007 lähes sata Aino Kallaksen kirjettä Anna-Maria Tallgrenille. Ne julkaistiin Silja Vuorikurun toimittamana keväällä 2008 nimellä Elämisen taiteesta. Vuorikuru teki parhaillaan väitöskirjaa Kallaksesta, ja hän kokosi lisää aineistoa eri puolilta, mutta löysi vielä julkaisemattoman ja kadonneeksi luullun Batseba-käsikirjoituksen Viron kirjallisuusmuseosta.[12]

Nimikkoseura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 2006 perustettu Aino Kallas Seura vaalii kirjailijan muistoa.[13]

Valikoidut teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lauluja ja ballaadeja, 1897 (nimellä Aino Suonio)
  • Kuloa ja kevättä, 1899 (nimellä Aino Suonio)
  • Kirsti, 1902
  • Meren takaa 1., 1904
  • Meren takaa 2., 1905
  • Ants Raudjalg, 1907
  • Lähtevien laivojen kaupunki, 1913
  • Seitsemän: Titanic-novelleja, 1914
  • Suljettu puutarha,1915
  • Musta raita, 1919
  • Katinka Rabe, 1920
  • Barbara von Tisenhusen, 1923
  • Reigin pappi, 1926
  • Langatonta sähköä, pieniä kirjeitä Lontoosta, 1928
  • Sudenmorsian, 1928
  • Novelleja, 1928
  • Pyhän joen kosto, 1930
  • Marokon lumoissa, 1931
  • Bathseba Saarenmaalla, 1932
  • Mare ja hänen poikansa, 1935
  • Talonpojan kunnia, 1936
  • Valitut teokset 1–3, 1938
  • Kuoleman joutsen 1942
  • Kuun silta, 1943
  • Löytöretkillä Lontoossa, 1944
  • Polttoroviolla, 1945
  • Kanssavaeltajia ja ohikulkijoita 1–3, 1945–1947
  • Seitsemän neitsyttä, 1948
  • Virvatulia, 1949
  • Rakkauden vangit, 1951
  • Päiväkirja vuosilta 1897–1906, 1952
  • Päiväkirja vuosilta 1907–1915, 1953
  • Päiväkirja vuosilta 1916–1921, 1954
  • Valitut teokset, 1954
  • Päiväkirja vuosilta 1922–1926, 1955
  • Päiväkirja vuosilta 1927–1931, 1956
  • Vaeltava vieraskirja vuosilta 1946–1956, 1957
  • Aino Kallaksen kauneimmat runot, 1959, toim. Eino Kauppinen, Sirkka Rapola
  • Elämäni päiväkirjat 1–2, 1978
  • Elämisen taiteesta. Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa, toim. Silja Vuorikuru, Otava, 2008

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan – Suomalaisten kirjailijain elämäkertoja, WSOY 1954
  • Aino Kallas (1878-1956) Viitattu 11.5.2007. (englanniksi)
  • Laitinen, Kai: Aino Kallas 1897–1921: Tutkimus hänen tuotantonsa päälinjoista ja taustasta. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. 2. painos (1. painos 1973). Helsingissä: Otava, 1995. ISBN 951-1-13680-1.
  • Laitinen, Kai: Aino Kallaksen mestarivuodet: Tutkimus hänen tuotantonsa päälinjoista ja taustasta 1922-1956. Otava, 1995.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan s. 356
  2. a b Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan s. 357
  3. a b Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan s. 358
  4. a b Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan s. 359
  5. Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan s. 360
  6. a b Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan s. 361
  7. Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan s. 365
  8. Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan s. 362
  9. a b Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan s. 368
  10. Petri Liukkonen: Aino Kallas (1878-1956) Viitattu 26.8.2010.
  11. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1955, s. 53. Helsinki: Otava, 1954.
  12. Suvi Ahola: Kirjelöytö paljastaa uutta tietoa Aino Kallaksesta Helsingin Sanomat. 18.4.2008. Viitattu 26.8.2010.
  13. Aino Kallas Seura ry

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Leskelä-Kärki, Maarit & Melkas, Kukku & Hapuli, Ritva (toim.): Aino Kallas: Tulkintoja elämästä ja tuotannosta. Helsinki: BTJ, 2009. ISBN 978-951-692-749-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]