Armenialaisten kansanmurha

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kansanmurhan uhreja.

Armenialaisten kansanmurha on Osmanien valtakunnassa eli nykyisessä Turkissa vuonna 1915 toteutettu useiden satojen tuhansien armenialaisten kuolemaan johtanut joukkotuho.[1] Turkki väittää armenialaisia kuolleen 300 000, läntisten lähteiden mukaan kuolleita oli paljon enemmän. Joidenkin selvitysten mukaan joukkomurhassa kuoli armenialaisia ainakin miljoona, ellei jopa 1,5 miljoonaa[2][1]. Turkin virallisen kannan mukaan armenialaiset kuolivat armenialaiskapinan aikana sissisodassa ja sen tukahduttamista seuranneissa epidemioissa ja nälänhädässä, eivät suoranaisessa etnisessä puhdistuksessa.[1]

Ottomaanien armeijassa palvellut Venezuelan armeijan upseeri Rafael de Nogales Méndez (1879–1936) kirjoitti murhista tarkan selvityksen kirjassaan Cuatro años bajo la media luna.

Tapahtumien taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osmanien valtakunta alkoi rapistua 1800-luvulla. Se menetti suuria osia alueistaan: Kreikka itsenäistyi, Itävalta-Unkari kaappasi itselleen Bosnian, Balkanin alueen kansat, kuten romanialaiset ja bulgarialaiset saivat kansallismielisistä aatteista kipinän perustaa omia valtioitaan. Itsenäisyyssotiin osallistui ulkovaltoja ja 1910-luvulla Italia kaappasi Libyan. [3] Horjuva hallinto piti itseään uhattuna ja katsoi oikeudekseen tarttua kapinointiin tarvittaessa kovinkin ottein. Sulttaani Abd-ul-Hamid II totesi, että "länsimaat lietsovat levottomuuksia armenialaisten keskuudessa... meidän on puolustettava itseämme hinnalla millä hyvänsä." Sulttaanin mukaan hyökkäys armenialaisia kohtaan oli näin ollen Turkin oikeutettu tapa puolustautua. [4] Armenialaisten kansanmurha ei tullut yllättävänä hyökkäyksenä, vaan taustalla oli pitkä kehitys.

Armenialaisista ei pidetty Turkissa, sillä monien turkkilaisten mielestä he olivat erillinen kansanosa, joka heikensi maata. Armenialaiset eivät olleet islaminuskoisia, vaan kristittyjä ja juutalaisia ja puhuivat omaa kieltään. Armenialaiset noudattivat vanhoja sivistysihanteitaan, minkä johdosta heillä oli keskimääräistä korkeampi kielitaito ja koulutustaso. Ne helpottivat yhteyksiä Eurooppaan, mikä herätti heikkenevässä valtionhallinnossa epäilyksiä. Koulutustaso ja kielitaito auttoivat armenialaisia liike-elämässä, minkä johdosta köyhemmät turkkilaiset pitivät armenialaisia kieroina kauppiaina.[5] Valtion virkoihin armenialaisia ei uskontonsa vuoksi hyväksytty. Vaikka suurin osa armenialaisista oli köyhiä maatyöläisiä, heidän pelättiin jättävän turkkilaiset varjoonsa.[6]

Armenialaisten lukumäärä oli nykyisen Turkin itäalueilla lähes kaksi miljoonaa. He asuivat omissa kylissään ja kaupunginosissaan. Puhtaasti armenialaisia alueita ei kuitenkaan enää ollut, vaan muuttoliike oli tuonut alueelle myös muita kristitittyjä kansoja sekä islaminuskoisia.[7] Jotkut armenialaiset olivat ensimmäisessä maailmansodassa liittyneet kristityn Venäjän puolelle.

Vuosien 1894- 1896 verilöylyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armenialaisia oli alettu pitää uhkana Osmanien valtakunnan yhtenäisyydelle. Heitä päätettiin rangaista tavallista ankarammilla kuritoimenpiteillä ja vuosina 1894 -1896 pantiin toimeen ennennäkemättömän suuret joukkosurmat. Uhreiksi valikoitiin lähinnä nuoria, armeijaikäisiä ja taistelukuntoisia miehiä. Murhissa surmattiin noin 200 000- 300 000 henkilöä.[8]. Euroopan suurvallat, jotka mielellään esiintyivät kristittyjen kansojen suojelijoina, eivät puuttuneet asiaan mitenkään joitakin hajanaisia diplomaattisia protesteja lukuunottamatta.[9]

Vastalauseeksi murhaamiselle ja kiinnittääkseen Euroopan valtioiden huomion kansansa uhanalaiseen asemaan 26 aseistautunutta armenialaista valtasi Osmanien valtakunnan pääkaupungissa Konstantinopolissa pankin. Vastalauseena pankin valtaukselle raivostunut turkkilainen väkijoukko hyökkäsi Konstantinopolin armenialaisten koteihin surmaten heitä tuhansittain.[10]

Tapahtumien seurauksena armenialaiset alkoivat uskoa, että Berliinin vuoden 1878 konferenssit ovat heidän kannaltaan hyödyttömiä. Euroopan suurvallat puolustavat vain niitä Osmanien alaisuudessa olevia kansoja, joista on heille hyötyä. Hyötyä taas on vain niistä, joilla on voimaa, oli yleinen armenialainen ajatelma.[11]

Vuoden 1909 verilöyly[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1909 päättyi sulttaani Abd-ul-Hamid II:n valtakausi. Valtaan pääsivät nuorturkkilaiset. Monet armenialaiset tukivat nuorturkkilaisia, sillä heitä innostivat nuorturkkilaisten puheet vapaudesta ja tasa-arvosta.[12] Pian tämän jälkeen järjestettiin Adanassa, Turkin kaakkoisrannikolla, 20 000 armenialaisen joukkosurma. Tätä pidetään nykyään varsinaisen kansanmurhan harjoituksena.[13] Armenialaiset osasivat tämän jälkeen odottaa paikallisia vainoja, mutta odotettavissa oli jotain totaalista. Turkkia vuosien 1894- 1896 ja vuoden 1909 verilöylyt opettivat siihen, että Euroopan suurvalloilta ei ole tulossa minkäänlaisia merkittäviä toimia armenialaisten hyväksi.[14]

Vuoden 1915 kansanmurha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanmurhan panivat huhtikuussa 1915 toimeen tuolloin maata hallinneet nuorturkkilaiset. Toimenpiteet aloitettiin keräämällä Turkin armeijan armenialaisilta sotilailta aseet pois, minkä jälkeen heitä alettiin järjestelmällisesti surmata. Tekosyynä käytettiin väitettä, että armenialaiset olisivat olleet syyllisiä huonoon sotamenestykseen Venäjää vastaan. Aseista riisutut armenialaiset surmattiin 50–100 hengen ryhmissä, eikä Turkin armeijan tarvitsemien erityisalojen huippuosaajien lisäksi jätetty juuri yhtään eloon. Tämän jälkeen aseistariisunta levitettiin koskemaan kaikkia armenialaisia. Aseiden luovuttamista vaadittiin kaikilta, ja jos niitä ei saatu, miehet voitiin vangita ja teloittaa. Niinpä aseettomat joutuivat ostamaan itselleen aseita luovuttaakseen ne. Aseet valokuvattiin, ja näiden valokuvien avulla pyrittiin todistamaan, että armenialaiset kapinoivat. Osa ryhtyi vastarintaan Vanissa ja Sasunissa, mutta näitä turkkilaiset pitivät todisteina siitä, että kapinaepäilyt olivat aiheellisia. Aseistariisunnan jälkeen annettiin armenialaisten kylien ja yhteisöjen johtohahmoina pidetyille henkilöille kuten kauppiaille, papeille ja opettajille määräys ilmoittautua viranomaisille, ja sitten heidät tapettiin joko heti tai kidutuksen jälkeen.[15] Vankiloita oli tätä varten tyhjennetty rikollisista ja heistä muodostettiin veriteoissa tarvittuja erikoisjoukkoja.[16]

23.–24. huhtikuuta 1915 pidätettiin İsmail Enverin, sisäministeri Mehmed Talat paššan ja meriministeri Ahmed Cemalin määräyksestä Istanbulissa yhteensä 235 armenialaista intellektuellia, poliitikkoa ja muita vaikuttajia, jotka kaikki teloitettiin.[17] Edellä mainittu kolmen miehen ryhmä johti Turkkia käytännössä diktatuurina.[18] Kun tapahtumat oli saatu käyntiin, esiintyivät johtomiehet ulkomaiden edustajille itsevarmoina. Mehmed Talat Pašša puhui Yhdysvaltojen lähettiläälle maansa armenialaispolitiikasta että se oli sekä selvää että peruuttamatonta: "Meillä ei tule olemaan armenialaisia missään päin Anatoliaa."

Toukokuussa alkoivat armenialaisten joukkokarkotukset, jotka muuttuivat pian ympäri osmanien valtakuntaa kansanmurhaksi. Joukkokarkoituksissa käytetty menetelmä oli kaikkialla samankaltainen. Julistettiin määräys pakkosiirroista, joita varten käskettiin pakkaamaan omaisuus kärryille. Itäisimmissä osissa uskoteltiin, että kylät tyhjennetään väliaikaisesti, sillä ne ovat sotatoimialueella. Kotiinpaluu olisi heti rauhan tultua mahdollinen. Armenialaiset ohjattiin marsseille, joiden alussa asekuntoiset vietiin surmattaviksi ja armenialaissaattueiden ryöstelystä tuli sekä vartijoiden, että naapurustojen huvia. Naiset lapset ja vanhukset marssivat ympäriinsä ilman mitään järjellistä päämäärää, mikä koitui tuhansien kohtaloksi.[19]

Osa marsseilta hengissä selvinneistä kirjoitti myöhemmin muistelmissaan, että eripuolilla armenialaisalueita toistui samankaltainen tapahtumasarja. Yhteisöjen johtohahmot pidätettiin ja vietiin surmattaviksi, julkisella kuulutuksella kaikkien armenialaisten määrättiin jättämään kotinsa, valmistautumisaikaa marsseille annetiin muutamasta päivästä kahteen viikkoon.[20] Armenialaisten talot sinetöitiin, mutta turkkilaiset ryöstivät ne lähes välittömästi ja jäljellä olleet miehet surmattiin joko ennen kylien jättämistä tai heti kuolemanmarssin alussa. Sotilaat ja virkamiehet keräsivät armenialaisten rahat ja mukana olleet arvoesineet. Jos kieltäytyi luovuttamasta, surmattiin. Tämän jälkeen väkivalta kohdistui naisiin ja jopa kymmenenvuotiaisiin tyttöihin, joita raiskattiin.[21] Vauvoja heitettiin tien varteen. Marssireittien varrella lojui edellisten saattueiden jäljiltä ruumiita. Liikkeelle oli määrätty keskushallituksen määräyksestä satojatuhansia ihmisiä, mutta heille ei oltu varattu lainkaan elintarvikkeita, mikä tekee ilmeiseksi, että ihmisten ei haluttukaan jäävän henkiin.Surmatuiksi tuli niin Turkin armeijan armenialaisia sotilaita kuin nuorturkkilaisen puolueen jäseniäkin.

Hengissä selvinneiden muistelmia ilmestyi 1920-luvulla Yhdysvalloissa. Niitä ovat muun muassa teokset "Daughter of Euphrates" ja "Some of Us Survied" tekijöinä Elizabeth Caraman ja Kerop Bedoukian [22]

Joillakin paikkakunnilla armenialaisille tarjottiin henkiinjäämisen ehtona kääntymistä islamin uskoon. Yleisenä periaatteena oli, että muslimeiksi kääntyvät saavat pitää henkensä ja omaisuutensa. Tämän tarjouksen otti vastaan kovin harva armenialainen. Kristinuskoa pidettiin keskeisenä osana armenialaisuutta riippumatta siitä oliko henkilö uskonnollinen tai ateisti.[23]

Suurin osa armenialaisista karkotettiin nykyisen Syyrian alueella Mesopotamian autiomaassa sijaitsevaan Dayr az-Zawriin. Osa armenialaisista lapsista kuitenkin piilotteli tapahtumien aikana paikallisissa turkkilaisissa perheissä. Taivasalla keskellä Syyrian autiomaata armenialaiset näkivät nälkää ja joutuivat syömään ruohoa ja kuolleita eläimiä. Kuolleiden armenialaisten luvuista on kuitenkin tutkijapiireissä useita tulkintoja, mutta joka tapauksessa surmansa saaneita oli vähintään useita satoja tuhansia. Armenialaisen historian professorin Vahakn Dadrian tutkimusten mukaan sairauksiin ja nälkään kuoli noin 800 000 ihmistä, joihin ei ole laskettu muun muassa armeijassa teloitettuja miehiä ja jalkavaimoiksi otettuja naisia. Nykyään Turkin armenialaisvähemmistö käsittää noin 300 000 henkeä. Lisäksi Syyriassa, Kyproksella, Libanonissa ja Ranskassa elää huomattavia määriä osmanien valtakunnasta paenneiden armenialaisten jälkeläisiä.

Kansanmurhan tunnustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartalle merkittynä valtiot ja muut alueet, jotka ovat virallisesti tunnustaneet armenialaisten kansanmurhan tapahtuneeksi.

Länsimaisten historioitsijoiden kesken vallitsee yksimielisyys siitä, että armenialaisten etninen puhdistus on tapahtunut tosiasia, mutta erimielisyyttä on siitä, täyttävätkö tapahtumat kansanmurhan kansainväliset tunnusmerkit. Vaikeaksi tapahtumien kulun tutkimisen tekee se, että Armenian arkistot ovat suljettuja (Turkin arkistot ovat auki historian tutkijoille). Kummallekin maalle asia on poliittisesti hyvin arka. Turkki ei ole tunnustanut kansanmurhaa, ja sen oikeusistuimissa on nostettu syytteitä kansanmurhasta kirjoittaneita tutkijoita ja kirjailijoita vastaan sillä perusteella, että nämä "loukkaavat turkkilaisuutta".

Turkin pääministeri ilmoitti 2005 haluavansa perustaa turkkilaisista ja armenialaisista historioitsijoista koostuvan yhteisen työryhmän tutkimaan vuoden 1915 tapahtumia, mutta Armenian presidentti vastasi, että maiden tulee ensin solmia keskenään kunnolliset diplomaattisuhteet, ennen kuin ne voivat käsitellä asiaa. Neuvottelut kuitenkin kariutuivat, eikä mailla edelleenkään ole diplomaattisuhteita.[24] Myös kansanmurhien tutkijoita maailmalla edustava International Association of Genocide Scholars -järjestö totesi vastauksessaan Turkin ehdotukseen "puolueettomasta" tutkimuksesta, että puolueettomat tutkijat ovat käsitelleet kansanmurhaa jo pitkään. Järjestö huomautti lisäksi Turkin hallitukselle työskentelevien tutkijoiden olevan kaikkea muuta kuin puolueettomia.[25] Myös monet muut maat eivät erinäisistä syistä ole tunnustaneet kansanmurhaa tapahtuneeksi, vaan sen sijasta puhutaan usein esimerkiksi verilöylyistä tai "väkivallanteoista". Näihin maihin kuuluivat pitkään esimerkiksi Yhdysvallat, Britannia, Georgia, Ukraina ja Israel.lähde? Lokakuussa 2007 Yhdysvaltain edustajainhuoneen ulkoasiainvaliokunta hyväksyi päätöslauselman, joka toteaa Turkin surmanneen ensimmäisen maailmansodan aikana 1,5 miljoonan Turkin armenialaista ja nimeää tapahtuman kansanmurhaksi. Ulkoministeriö ja presidentti Bush vastustivat päätöslauselmaa.[26]

Maita, jotka ovat kansanmurhan tunnustaneet, ovat muun muassa Alankomaat, Argentiina, Armenia, Australia, Belgia, Italia, Itävalta, Kanada, Kreikka, Kypros, Libanon, Liettua, Puola, Yhdysvallat, Ranska, Ruotsi, Saksa, Slovakia, Sveitsi, Uruguay, Vatikaani, Venezuela ja Venäjä.[27][28][29] Myös Euroopan parlamentti on antanut virallisen tunnustuksensa 18. kesäkuuta 1987.[30][31] Lisäksi jotkin valtioiden osat, kuten useimmat Yhdysvaltain osavaltiot ja Wales Britanniassa, ovat antaneet tunnustuksen itse Yhdysvaltain ja Britannian kielteisestä kannasta huolimatta. Näillä lausumilla ei ole ulkopoliittista merkitystä, koska asia ei kuulu niiden toimivaltaan.[27]

Walesissa oleva Armenian kansanmurhan muistomerkki, joka rikottiin yöllä 27. tammikuuta 2008.

Turkin kielteisyyttä asiasta keskusteluun on pidetty yhtenä esteenä maan liittymiselle Euroopan unioniin. Erityisesti Ranskassa on vaadittu maailmalta laajempaa tunnustamista kansanmurhan tapahtumiselle. Huhtikuussa 2006 Ranskan parlamenttiin tuotiin lakiesitys, joka toteutuessaan olisi tehnyt armenialaisten kansanmurhan kieltämisestä holokaustin kieltämiseen verrattavan rikoksen. Lakiesitys tuli käsittelyyn lokakuussa 2006, ja parlamentin alahuone kansalliskokous hyväksyi sen 12. lokakuuta. Tullakseen voimaan oli lain saatava vielä hyväksyntä parlamentin ylähuoneelta senaatilta.[32] Senaatti hyväksyi lain 23. tammikuuta 2012, ja sen jälkeen tarvitaan vielä presidentti Nicolas Sarkozyn hyväksyntä. Laki herätti Turkissa voimakasta vastusta, ja maa uhkasi Ranskaa erilaisilla toimilla.[2] Ranskan perustuslakineuvosto otti lakiin kantaa 28. helmikuuta 2012. Sen mukaan laki rikkoo perustuslakia, sillä se loukkaa ilmaisunvapautta. Päätös mitätöi lain, mutta Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy on pyytänyt hallitusta valmisteleman asiasta uutta lakiesitystä.[33]

Esimerkiksi Saksassa, jossa elää merkittävä turkkilaisvähemmistö, jouduttiin painostuksen alaisina poistamaan oppikirjoista maininta kansanmurhasta. Myöskään Saksan liittopäivien lausunto asiasta ei suoranaisesti määrittele tapahtumia kansanmurhaksi, vaan puhuu vain armenialaisiin kohdistuneista murhista ja väkivallanteoista.[34]

Suomen suhtautuminen kansanmurhan tuomitsemiseen on ollut perinteisen pidättyväinen. Syyskuussa 2005 valtiovierailulla Armeniassa olleelta tasavallan presidentiltä Tarja Haloselta kysyttiin asiaa, mutta hän ei ottanut siihen suoranaisesti kantaa, vaan muistutti, että Suomen ulkopoliittinen linjaus on perinteisesti ollut pidättäytyä ottamasta virallisesti kantaa historian tulkinnoista.[35]

Armenialaisten etninen puhdistus vuonna 1915 on vielä nykyaikanakin merkittävä poliittinen kysymys. Esimerkiksi Turkilla ja Armenialla ei ole virallisia diplomaattisuhteita, mikä tosin on seurausta siitä, että Armenia miehittää osaa Azerbaidžanista. Asia hiertää myös Turkin EU-jäsenyyden etenemistä, sillä Euroopan parlamentti on määritellyt kansanmurhan tunnustamisen yhdeksi Turkin EU-jäsenyyden ehdoksi. Toisaalta taas Euroopan komissio ei ole hyväksynyt Euroopan parlamentin ehdotusta, ja on jättänyt kansanmurhan tunnustamisen pois Turkin jäsenyysehdoista. EU-komissaari Olli Rehn on muistuttanut kansainvälistä yhteisöä siitä, että Turkin ja Armenian poliittiselle tasapainolle olisi nykyään edullisinta, mikäli molemmat maat keskittyisivät väliensä parantamiseen.

Turkin rikoslain pykälän 301 mukaan turkkilaisuuden loukkaaminen on rikos. Pykälää on käytetty estämään puhe armenialaisten kansanmurhasta, eikä aihetta koskevaa tutkimusta voi Turkissa lain takia tehdä vapaasti. Turkin kuuluisimpiin kirjailijoihin lukeutuva Orhan Pamuk sai vuonna 2005 syytteen pykälän 301 nojalla hänen todettuaan, että miljoona armenialaista tapettiin. Syyte kuitenkin hylättiin lopulta.[36][37]

Populaarikulttuurin puolella kuuluisa amerikanarmenialaisista muusikoista koostuva metallimusiikkiyhtye System of a Down on sanoituksissaan ja haastatteluissaan usein viitannut armenialaisten kansanmurhaan ja sen kieltämiseen. Yhtyeen laulaja, Serj Tankian, on todennut, että "Armenia on paikka, jossa venäläiset ja turkkilaiset ovat saaneet leikkiä sotaa."[38]

Internetympäristössä yksi armenialaisten kansanmurhan kuuluisimmista kiistäjistä on ollut Usenet-uutisryhmiin kirjoitellut Serdar Argic.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Samuel Totten, Paul R. Bartrop, Steven Leonard Jacobs: Dictionary of Genocide. Greenwood Press, 2008. ISBN 978-0-313-32967-8.
  • Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö, Pystykorvakirja, Suomen rauhanpuolustajat, Like kustannus Oy, Helsinki, 2011 ISBN 978-952-01-0589-1

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Dictionary of Genocide s. 19–23
  2. a b Turkki ryöpyttää rajusti Ranskan kansanmurhalakia, Helsingin Sanomat 25.1.2012 sivu B 4
  3. Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö,18-19, 2011
  4. Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö, 19-20, 2011
  5. Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö, 17, 2011
  6. Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö, 17, 2011
  7. Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö,17, 2011
  8. Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö, 19, 2011
  9. Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö, 19, 2011
  10. Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö, 19, 2011
  11. Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö,18,2011
  12. Seppälä, Serafim: Armenialaisten kansanmurhan perintö, 19, 2011.
  13. Seppälä, Serafim: Armenialaisten kansanmurhan perintö 19, 2011
  14. Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö, 18-19, 2011
  15. Munkki Serafim: ”8”, Araratista itään, s. 284–285. Hämeenlinna: Kirjapaja, 2007.
  16. Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö,22, 2011
  17. Cambridge.org
  18. Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö, 21, 2011
  19. Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö, 22-23, 2011
  20. Seppälä, Serafim: 37-38, 2011
  21. Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö 38, 2011
  22. Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö, 38-39, 41, 2011
  23. Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö, 23
  24. Eurasianet.org
  25. International Association of Genocide Scholars
  26. Turkki hermostui USA:n kansanmurhalauselmasta 11.10.2007. Helsingin Sanomat.
  27. a b Anca.org
  28. BBC.co
  29. Turkish Weekly
  30. Euroopan parlamentti
  31. Euroopan parlamentti
  32. Helsingin Sanomat
  33. Armenialaisten kansanmurhalaki kaatui Ranskassa, Helsingin Sanomat 29.2.2012 sivu B 1
  34. Armenian-genocide.org
  35. Helsingin Sanomat
  36. BBC.co
  37. Amnesty
  38. Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö, 280-283 2011
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Armenialaisten kansanmurha.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]