Armenialaisten kansanmurha

Kansanmurhan uhreja.

Armenialaisten kansanmurha on Osmanien valtakunnassa eli nykyisessä Turkissa vuonna 1915 toteutettu useiden satojen tuhansien armenialaisten kuolemaan johtanut joukkotuho. Turkki väittää armenialaisiakuolleen 300 000, läntisten lähteiden mukaan kuolleita oli paljon enemmän. Joidenkin selvitysten mukaan joukkomurhassa kuoli armenialaisia ainakin miljoona, jopa 1,5 miljoonaa. Turkin virallisen kannan mukaan armenialaiset kuolivat armenialaiskapinan aikana sissisodassa ja sen tukahduttamista seuranneissa epidemioissa ja nälänhädässä, eivät suoranaisessa etnisessä puhdistuksessa.

Armenialaisten kansanmurha

Tiedosto:Геноцид армян - 1915 год.jpg

1915

Ottomaanien armeijassa palvellut Venezuelan armeijan upseeri Rafael de Nogales Méndez (1879–1936) kirjoitti murhista tarkan selvityksen kirjassaan Cuatro años bajo la media luna.

Armenialaisista ei pidetty Turkissa, sillä monien turkkilaisten mielestä he olivat erillinen kansanosa, joka heikensi maata. Armenialaiset eivät olleet islaminuskoisia, vaan kristittyjä ja juutalaisia, ja armenialaisissa oli vauraita liikemiehiä, joista köyhät turkkilaiset talonpojat eivät pitäneet. Jotkut armenialaiset olivat ensimmäisessä maailmansodassa liittyneet kristityn Venäjän puolelle.

Kansanmurhan panivat helmikuussa 1915 toimeen tuolloin maata hallinneet nuorturkkilaiset. Toimenpiteet aloitettiin keräämällä Turkin armeijan armenialaisilta sotilailta aseet pois, minkä jälkeen heitä alettiin järjestelmällisesti surmata. Tekosyynä käytettiin väitettä, että armenialaiset olisivat olleet syyllisiä huonoon sotamenestykseen Venäjää vastaan. Aseista riisutut armenialaiset surmattiin 50–100 hengen ryhmissä, eikä Turkin armeijan tarvitsemien erityisalojen huippuosaajien lisäksi jätetty juuri yhtään eloon. Tämän jälkeen aseistariisunta levitettiin koskemaan kaikkia armenialaisia. Aseitten luovuttamista vaadittiin kaikilta, ja jos niitä ei saatu, miehet voitiin vangita ja teloittaa. Niinpä aseettomat joutuivat ostamaan itselleen aseita luovuttaakseen ne.Aseet valokuvattiin, ja näiden valokuvien avulla pyrittiin todistamaan, että armenialaiset kapinoivat. Osa ryhtyi vastarintaan Vanissa ja Sasunissa, mutta näitä turkkilaiset pitivät todisteina siitä, että kapinaepäilyt olivat aiheellisia. Aseistariisunnan jälkeen annettiin armenialaisten kylien ja yhteisöjen johtajille määräys ilmoittautua viranomaisille, ja sitten heidät tapettiin joko heti tai kidutuksen jälkeen. 23.4.–24.4.1915 pidätettiin İsmail Enverin, sisäministeri Mehmed Talat Paššan ja meriministeri Ahmed Cemalin määräyksestä Istanbulissa yhteensä 235 armenialaista intellektuellia, poliitikkoa ja muita vaikuttajia, jotka kaikki teloitettiin. Toukokuussa alkoivat armenialaisten joukkokarkotukset, jotka muuttuivat pian ympäri osmanien valtakuntaa kansanmurhaksi.

Suurin osa armenialaisista karkotettiin nykyisen Syyrian alueella Mesopotamian autiomaassa sijaitsevaan Dayr az-Zawriin. Osa armenialaisista lapsista kuitenkin piilotteli tapahtumien aikana paikallisissa turkkilaisissa perheissä. Taivasalla keskellä Syyrian autiomaata armenialaiset näkivät nälkää ja joutuivat syömään ruohoa ja kuolleita eläimiä. Kuolleiden armenialaisten luvuista on kuitenkin tutkijapiireissä useita tulkintoja, mutta joka tapauksessa surmansa saaneita oli vähintään useita satoja tuhansia. Armenialaisen historian professorin Vahakn Dadrian tutkimusten mukaan sairauksiin ja nälkään kuoli noin 800 000 ihmistä, joihin ei ole laskettu muun muassa armeijassa teloitettuja miehiä ja jalkavaimoiksi otettuja naisia. Nykyään Turkin armenialaisvähemmistö käsittää noin 300 000 henkeä. Lisäksi Syyriassa, Kyproksella, Libanonissa ja Ranskassa elää huomattavia määriä osmanien valtakunnasta paenneiden armenialaisten jälkeläisiä.

Kansanmurhan tunnustaminen

Kartalle merkittynä valtiot ja muut alueet, jotka ovat virallisesti tunnustaneet armenialaisten kansanmurhan tapahtuneeksi.

Länsimaisten historioitsijoiden kesken vallitsee yksimielisyys siitä, että armenialaisten etninen puhdistus on tapahtunut tosiasia, mutta erimielisyyttä on siitä, täyttävätkö tapahtumat kansanmurhan kansainväliset tunnusmerkit. Vaikeaksi tapahtumien kulun tutkimisen tekee se, että Armenian arkistot ovat suljettuja (Turkin arkistot ovat auki historian tutkijoille). Kummallekin maalle asia on poliittisesti hyvin arka. Turkki ei ole tunnustanut kansanmurhaa, ja sen oikeusistuimissa on nostettu syytteitä kansanmurhasta kirjoittaneita tutkijoita ja kirjailijoita vastaan sillä perusteella, että nämä "loukkaavat turkkilaisuutta".

Turkin pääministeri ilmoitti 2005 haluavansa perustaa turkkilaisista ja armenialaisista historioitsijoista koostuvan yhteisen työryhmän tutkimaan vuoden 1915 tapahtumia, mutta Armenian presidentti vastasi, että maiden tulee ensin solmia keskenään kunnolliset diplomaattisuhteet, ennen kuin ne voivat käsitellä asiaa. Neuvottelut kuitenkin kariutuivat, eikä mailla edelleenkään ole diplomaattisuhteita. Myös kansanmurhien tutkijoita maailmalla edustava International Association of Genocide Scholars -järjestö totesi vastauksessaan Turkin ehdotukseen "puolueettomasta" tutkimuksesta, että puolueettomat tutkijat ovat käsitelleet kansanmurhaa jo pitkään. Järjestö huomautti lisäksi Turkin hallitukselle työskentelevien tutkijoiden olevan kaikkea muuta kuin puolueettomia. Myös monet muut maat eivät erinäisistä syistä ole tunnustaneet kansanmurhaa tapahtuneeksi, vaan sen sijasta puhutaan usein esimerkiksi verilöylyistä tai "väkivallanteoista". Näihin maihin kuuluivat pitkään esimerkiksi Yhdysvallat, Britannia, Georgia, Ukraina ja Israel. Lokakuussa 2007 Yhdysvaltain edustajainhuoneen ulkoasiainvaliokunta hyväksyi päätöslauselman, joka toteaa Turkin surmanneen ensimmäisen maailmansodan aikana 1,5 miljoonan Turkin armenialaista ja nimeää tapahtuman kansanmurhaksi. Ulkoministeriö ja presidentti Bush vastustivat päätöslauselmaa.

Maita, jotka ovat kansanmurhan tunnustaneet, ovat muun muassa Alankomaat, Argentiina, Armenia, Australia, Belgia, Italia, Itävalta, Kanada, Kreikka, Kypros, Libanon, Liettua, Puola, Yhdysvallat, Ranska, Ruotsi, Saksa, Slovakia, Sveitsi, Uruguay, Vatikaani, Venezuela ja Venäjä. Myös Euroopan parlamentti on antanut virallisen tunnustuksensa 18. kesäkuuta 1987. Lisäksi jotkin valtioiden osat, kuten useimmat Yhdysvaltain osavaltiot ja Wales Britanniassa, ovat antaneet tunnustuksen itse Yhdysvaltain ja Britannian kielteisestä kannasta huolimatta. Näillä lausumilla ei ole ulkopoliittista merkitystä, koska asia ei kuulu niiden toimivaltaan.

Walesissa oleva Armenian kansanmurhan muistomerkki, joka rikottiin yöllä 27. tammikuuta 2008.

Turkin kielteisyyttä asiasta keskusteluun on pidetty yhtenä esteenä maan liittymiselle Euroopan unioniin. Erityisesti Ranskassa on vaadittu maailmalta laajempaa tunnustamista kansanmurhan tapahtumiselle. Huhtikuussa 2006 Ranskan parlamenttiin tuotiin lakiesitys, joka toteutuessaan olisi tehnyt armenialaisten kansanmurhan kieltämisestä holokaustin kieltämiseen verrattavan rikoksen. Lakiesitys tuli käsittelyyn lokakuussa 2006, ja parlamentin alahuone kansalliskokous hyväksyi sen 12. lokakuuta. Tullakseen voimaan oli lain saatava vielä hyväksyntä parlamentin ylähuoneelta senaatilta. Senaatti hyväksyi lain 23. tammikuuta 2012, ja sen jälkeen tarvitaan vielä presidentti Nicolas Sarkozyn hyväksyntä. Laki herätti Turkissa voimakasta vastusta, ja maa uhkasi Ranskaa erilaisilla toimilla. Ranskan perustuslakineuvosto otti lakiin kantaa 28. helmikuuta 2012. Sen mukaan laki rikkoo perustuslakia, sillä se loukkaa ilmaisunvapautta. Päätös mitätöi lain, mutta Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy on pyytänyt hallitusta valmisteleman asiasta uutta lakiesitystä.

Esimerkiksi Saksassa, jossa elää merkittävä turkkilaisvähemmistö, jouduttiin painostuksen alaisina poistamaan oppikirjoista maininta kansanmurhasta. Myöskään Saksan liittopäivien lausunto asiasta ei suoranaisesti määrittele tapahtumia kansanmurhaksi, vaan puhuu vain armenialaisiin kohdistuneista murhista ja väkivallanteoista.

Suomen suhtautuminen kansanmurhan tuomitsemiseen on ollut perinteisen pidättyväinen. Syyskuussa 2005 valtiovierailulla Armeniassa olleelta tasavallan presidentiltä Tarja Haloselta kysyttiin asiaa, mutta hän ei ottanut siihen suoranaisesti kantaa, vaan muistutti, että Suomen ulkopoliittinen linjaus on perinteisesti ollut pidättäytyä ottamasta virallisesti kantaa historian tulkinnoista.

Armenialaisten etninen puhdistus vuonna 1915 on vielä nykyaikanakin merkittävä poliittinen kysymys. Esimerkiksi Turkilla ja Armenialla ei ole virallisia diplomaattisuhteita, mikä tosin on seurausta siitä, että Armenia miehittää osaa Azerbaidžanista. Asia hiertää myös Turkin EU-jäsenyyden etenemistä, sillä Euroopan parlamentti on määritellyt kansanmurhan tunnustamisen yhdeksi Turkin EU-jäsenyyden ehdoksi. Toisaalta taas Euroopan komissio ei ole hyväksynyt Euroopan parlamentin ehdotusta, ja on jättänyt kansanmurhan tunnustamisen pois Turkin jäsenyysehdoista. EU-komissaari Olli Rehn on muistuttanut kansainvälistä yhteisöä siitä, että Turkin ja Armenian poliittiselle tasapainolle olisi nykyään edullisinta, mikäli molemmat maat keskittyisivät väliensä parantamiseen.

Turkin rikoslain pykälän 301 mukaan turkkilaisuuden loukkaaminen on rikos. Pykälää on käytetty estämään puhe armenialaisten kansanmurhasta, eikä aihetta koskevaa tutkimusta voi Turkissa lain takia tehdä vapaasti. Turkin kuuluisimpiin kirjailijoihin lukeutuva Orhan Pamuk sai vuonna 2005 syytteen pykälän 301 nojalla hänen todettuaan, että miljoona armenialaista tapettiin. Syyte kuitenkin hylättiin lopulta.

Populaarikulttuurin puolella kuuluisa amerikanarmenialaisista muusikoista koostuva metallimusiikkiyhtye System of a Down on sanoituksissaan ja haastatteluissaan usein viitannut armenialaisten kansanmurhaan. Internetympäristössä yksi armenialaisten kansanmurhan kuuluisimmista kiistäjistä on ollut Usenet-uutisryhmiin kirjoitellut Serdar Argic.

Lähteet

• Samuel Totten, Paul R. Bartrop, Steven Leonard Jacobs: Dictionary of Genocide. Greenwood Press, 2008. ISBN 978-0-313-32967-8.

Aiheesta muualla

• Munkki Serafim: Kansanmurhan kasvot armenialaisessa kuvataiteessa Ortodoksi.net
• Armenialaisten kansanmurha