Mooseksen laki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Mooseksen laki on Raamatun Mooseksen kirjoissa oleva laaja uskonnollinen laki, jolla on keskeinen merkitys juutalaisuudessa. Raamatun mukaan laki annettiin, kun Jumala teki liiton Israelin kansan kanssa. Myös kristinuskon käsitys on, että laki on Jumalan antama, peräisin mutta suuret osat siitä eivät enää Jeesuksen ajan jälkeen, uuden liiton aikana ole voimassa.[1]

Lain alkuperä Raamatun mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raamatun viisi ensimmäistä kirjaa eli Mooseksen kirjat tunnetaan varsinkin juutalaisten keskuudessa nimellä toora, joka usein käännetään sanalla laki, mutta joka varsinaisesti merkitsee papillista määräystä tai opetusta.[2] Nämä kirjat sisältävät sekä lakitekstejä että historiallisia ja myyttisiä kertomuksia muinaisilta ajoilta, maailman luomisesta[3] Mooseksen kuolemaan saakka.[4] Lakitekstit on sijoitettu kertomusten lomaan siten, että niissä esitetään Mooseksen tiettyinä ajankohtina ilmoittaneen kansalle Jumalalta saamansa lait. Ne muodostavat suurelta osin Toisen Mooseksen kirjan (Exodus) loppuosan, johon sisältyvät muun muassa Kymmenen käskyä eli Dekalogi[5] ja Liiton kirja (2. Moos. 20:22 - 23:33), Kolmannen Mooseksen kirjan (Leviticus) lähes kokonaisuudessaan, osan Neljättä Mooseksen kirjaa (Numeri) ja suuren osan Viidettä Mooseksen kirjaa (Deuteronomium).

Raamatun mukaan Jumala teki Israelin kanssa liiton kolmannessa kuussa sen jälkeen, kun kansa oli lähtenyt Egyptistä[6]. Tätä liittoa kutsutaan lakiliitoksi, ja se oli kansallinen liitto. Israelin kansaan syntyvä oli syntymästään asti lakiliitossa ja erikoissuhteessa Jumalaan. Mooseksen laki oli järjestyksellinen lakikokoelma. Jumala välitti enkelien ja Mooseksen kautta lain Israelin kansalle. Laki saatettiin voimaan Siinainvuorella uhraamalla eläimiä[7]. Mooses luki liitonkirjan kansalle, joka lupasi totella Jumalalta saatua Lakia[8].

Raamatun mukaan Mooses johti Israelin kansaa Egyptistä lähdön jälkeen 40 vuotta sen vaeltaessa autiomaassa keitaalta toiselle. Elämänsä lopulla hän piti pitkän puheen, joka muodostaa suurimman osan Viidennestä Mooseksen kirjasta. Puheen alkuosassa hän palautti mieleen tärkeimmät korpivaelluksen aikaiset tapaukset, kun taas sen loppupuolella hän julisti uudestaan lain säännöksiä. Tämän vuoksi Viides Mooseksen kirja tunnetaankin kansainvälisesti kreikkalaisperäisellä nimellä Deuteronomium (kreik. Δευτερονόμιον, "toinen laki").[9]

Raamatussa kerrotaan edelleen, että myöhemmin Mooseksen laki pääsi suurelta osin unohtumaan. Mutta Josian aikana vuonna 622 eaa.[10], kun Jerusalemin temppelissä suoritettiin kunnostustöitä, ylipappi Hilkia löysi sieltä "Herran lain kirjan".[11]. Kun kuningas kuuli lain sisällön, hän järkyttyi, sillä laissa uhattiin sen rikkojia Jumalan lähettämillä rangaistuksilla eikä sitä ollut noudatettu eikä edes tunnettu useaan sukupolveen.[12] Tämän vuoksi hän panikin toimeen suuria jumalanpalveluselämää koskevia muutoksia.[13]

Jo eräät kirkkoisät kuten Hieronymos, Krysostomos ja Prokopios pitivät selvänä, että Hilkian löytämä kirja oli nimenomaan Deuteronomium, Viides Mooseksen kirja. Samaa mieltä ovat useat nykyisetkin tutkijat, sillä monet niistä säännöksistä, joiden mukaisia muutoksia Joosia suoritti, olivat juuri tässä kirjassa.[10]

Lain sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mooseksen laki tunnusti Jumalan Israelin kansan ehdottomaksi Suvereeniksi ja myös sen kuninkaaksi. Israelin kansan päämiehet ja kuninkaat olivat toiminnastaan tilivelvollisia Jumalalle.[14] Laki vaati yksinomaista palvontaa Israelin Jumalalle. Kaikenlainen sekauskonto oli kielletty. Esimerkiksi uskonnollista puhtautta, ruokavaliota ja pukeutumista koskevat säännökset erottivat israelilaiset muista kansoista. Laki suojeli elämän pyhyyttä. Perheen, avioliiton ja ihmisten arvokkuutta ja kunniaa suojeltiin. Laki edisti myös israelilaisten terveyttä monilla hygieniaa ja puhtautta koskevilla laeilla.

Lain perustan muodostavat kymmenen käskyä. Näistä neljä ensimmäistä määrittelevät ihmisen suhteen Jumalaan. Viides käsky määrittelee ihmisen suhteen Jumalaan ja vanhempiin. Viisi viimeistä käskyä määrittelee suhteen lähimmäiseen. Viisi viimeistä käskyä on esitetty vahingon vakavuuden mukaisessa järjestyksessä: murha, aviorikos, varastaminen, väärä todistus ja himoitseminen. Kymmenes käsky kielsi itsekkään haluamisen ja se koski kaikkien muiden käskyjen rikkomisen perussyytä.

Juutalaisten oppineiden laskelmien mukaan laissa on kaikkiaan 613 käskyä, joista 248 on positiivisia käskyjä, loput 365 kieltoja.

Lain määräykset voidaan karkeasti ottaen ryhmään, kasuistisiin ja apodiktisiin.[15] Kasuistiset säännökset ovat luonteeltaan siviili- tai rikos­oikeudellisia, ja ne on tarkoitettu tuomioistuimissa sovellettaviksi; niissä kuvataan tietynlainen oikeustapaus ja määrätään, millainen rangaistus on tuomittava tai miten tapaus on muutoin on ratkaistava.[2] Sellaisia on runsaasti esimerkiksi Liiton kirjan alkupuoliskolla.[16]

Sitä vastoin sijaan tyypilliset apodiktiset määräykset ovat luonteeltaan pikemminkin moraalisia elämänohjeita, kehotuksia ja käyttäytymissääntöjä, joista monet on annettu toisessa persoonassa. Niihin ei liity säännöksiä inhimillisissä tuomioistuimissa langetettavista. Mooseksen kirjoissa on kuitenkin myös uhkauksia, että Jumala tulee rankaisemaan ihmisiä tai koko kansaa onnettomuuksilla, jos niitä ei noudateta.[17]

Laajat osat Mooseksen lakia ovat luonteeltaan kultillisia. Siinä on yksityis­kohtaisia säännöksiä muun muassa uhreista ja uskonnollisista juhlapäivistä. Laissa on myös uskonnollisia määräyksiä sallituista ja kielletyistä ruoista[18] ja puhtaussäännöksiä.

Rikoslaki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mooseksen lain säännökset rikosten rankaisemisesta muistuttavat monessa suhteessa Hammurabin lakia. Yhtäläisyytenä on varsinkin talio-periaate, jonka mukaan rangaistukset on kärsittävä saman suuruisena ja samassa muodossa kuin on tehty rikos,[19] mikä Mooseksen kirjoissa on kolmeen kertaan ilmaistu sanoilla silmä silmästä, hammas hampaasta.[20][21][22] Molempien lakien mukaan tämän periaatteen mukainen rangaistus voitiin kuitenkin eräissä tapauksissa korvata sakolla.[19] Huomattavana erona Mooseksen ja Hammurabin lain välillä on kuitenkin, että rangaistus Hammurabin lain mukaan yleensä määräytyi rikoksella aiheutetun vahingon suuruudesta, Mooseksen lain mukaan siitä, kuinka suuressa määrässä rikoksentekijän katsottiin rikkovan Jumalaa vastaan. Hammurabin laki vaikuttaakin selvästi juristien laatimalta, Mooseksen laki sen sijaan luonteeltaan vahvasti uskonnollilta ja eettisiä näkökohtia korostavalta.[19]

Murha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mooseksen lakiin sisältyi paljon ihmishengen riistämistä koskevia säädöksiä. Laki erotti tahallisen ja vahingossa tapahtuneen surman. Kun joku sanoi olevansa tahaton tappaja, hänen väittämänsä kyseenalaistettiin jos

  1. hän oli aiemmin vihannut surmattua [23] [24])
  2. hän oli väijynyt uhriaan [25] tai
  3. hän oli käyttänyt esinettä tai välinettä, jolla saattoi aiheuttaa kuolettavan vamman[26].

Jos isäntä tappoi orjansa, niin isäntä oli kuolemantuomion alainen[27]. Kun joku oli syyllinen tahalliseen murhaan, niin hänet tuomittiin kuolemaan, eikä häntä voitu vapauttaa millään keinoilla, vain hänen oma elämänsä saattoi peittää uhrin kuoleman[28]. Kuulusteltuaan murhaajaa tuomarit luovuttivat hänet sen jälkeen kostajalle, joka oli uhrin lähisukulainen. Kostaja surmasi murhaajan[29]. Ketään ei voinut tuomita murhasta pelkästään epäsuorien todisteiden perusteella; vaadittiin vähintään kaksi silminnäkijää[30].

Surmaaja, joka oli tehnyt tekonsa vahingossa, saattoi säilyä hengissä, jos hän käytti hyväkseen tiettyjä Lain tarjoamia turvakeinoja[31]. Jotkin tahalliset teot, jotka epäsuorasti aiheuttivat tai olisivat voineet aiheuttaa toisen ihmisen kuoleman, rinnastettiin tahalliseen murhaan. Esimerkiksi, jos omistaja tiesi että hänen sonnillaan on tapana puskea, ja omistaja ei välittänyt siitä ja sonni puski ihmisen kuoliaaksi, omistaja voitiin surmata. Joissakin tapauksissa sonnin omistaja selvisi maksamalla lunnaat. Ilmeisesti tuomarit huomioivat olosuhteet[32].

Myös ihminen, joka juonitteli surmauttaakseen jonkun toisen esittämällä hänestä väärän todistuksen, tuli itse surmata[33].

Itsepuolustus oli sallittu Mooseksen laissa. Ihmisellä oli esimerkiksi lupa suojella omaisuuttaan, tosin tietyillä rajoituksilla. Jos varas murtautui kotiin päiväsaikaan ja talon omistaja surmasi varkaan, tuli omistajasta verivelkainen. Jos talon isäntä surmasi varkaan yöllä, surmaajasta ei tullut verivelkaista. Syynä oli ilmeisesti se, että päivällä varas voitiin tunnistaa ja saattaa oikeuden eteen. Yöllä oli vaikea tietää mitä murtautuja tuli tekemään ja sitä joka tappoi sisääntunkeutujan pidettiin syyttömänä[34].

Raiskaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mooseksen laki oli raiskauksen suhteen ehdoton. Raiskaaja piti surmata. Raiskausta verrattiin laissa murhaan[35]. Israelilaissotilaat eivät saaneet myöskään raiskata sotavankejaan.

Sieppaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lain alaisuudessa sieppaus oli rikos, josta seurauksena oli kuolemanrangaistus. Jos joku sieppasi ihmisen orjakseen tai myi hänet eteenpäin, oli sieppaaja surmattava[36].

Varkaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laki kielsi varastamisen[37]. Riippuen siitä mitä oli varastettu, varkaan piti antaa uhrilleen kaksin-, nelin- tai viisinkertainen korvaus. Jos varkaaksi tuomittu ei kyennyt maksamaan korvausta, hänet myytiin orjaksi ja hän pääsi vapaaksi suoritettuaan täyden korvauksen[38]. Laki suojeli uhria ja takasi sen, että hän sai kokemastaan menetyksestään korvauksen.

Lahjonta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laki kielsi suoraan lahjusten ottamisen. Laissa varoitettiin, että lahjus sokaisisi tuomarit. Tämä estäisi puolueettoman oikeudenkäynnin[39]. Laki vaati tuomareita olemaan puolueettomia ja kohtelemaan ihmisiä tasa-arvoisesti[40].

Sotalait[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luvatun maan valloittaminen edellytti sotien käymistä, mutta sodankäyntiä ohjasivat sotalait. Joidenkin nimeltä mainittujen Kanaaninmaan kansakuntien jumalattomuus oli tullut täyteen mittaansa, ja niiden kaupungit piti ehdottomasti tuhota, mutta niille kaupungeille, jotka eivät kuuluneet näille kansakunnille, tuli tarjota vaihtoehdoiksi antautuminen tai tuho. Jos kaupunki antautui, asukkaat pantiin pakkotyöhön. Laki kuitenkin vaati että orjiakin tuli kohdella huomaavaisesti. Laki suojeli sodassa vallattujen kaupunkien naisia ahdistelulta. Jumalan vaati sotilailta puhtautta[41]. Sukupuoliyhteys teki miehen Lain mukaan epäpuhtaaksi seuraavaan päivään asti. Esimerkiksi sekä Daavid että Uuria välttivät huolellisesti olemasta sukupuolisuhteissa ollessaan sotapalveluksessa[42] [43] [44]. Israelilaismiehet eivät siis saaneet raiskata valloittamiensa kaupunkien naisia. Jos israelilaissotilas halusi vaimokseen naisvangin, hänen piti odottaa kuukausi, ennen kun hän sai tehdä niin[45]. Jos kaupungit kieltäytyivät antautumasta, kaikki miehet tuli surmata ja ainoastaan pikkulapset ja naiset, jotka eivät olleet olleet sukupuolisuhteissa miesten kanssa, säästettiin.[46]

Asevelvollisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotapalvelukseen otettiin miehiä 20-vuotiaista alkaen. Josephuksen mukaan he palvelivat 50-vuotiaiksi asti[47]. Pelokkaat ja arat hylättiin, koska he olisivat heikentäneet armeijan moraalia. Palveluksesta vapautettiin miehet, jotka olivat juuri saaneet valmiiksi uuden talon. Myös ne, jotka olivat istuttaneet viinitarhan, mutta eivät olleet vielä nauttineet sen hedelmiä, vapautettiin sotapalveluksesta. Perusteena oli se, että ihmisellä oli oikeus nauttia työnsä hedelmistä. Juuri naimisiin mennyt mies vapautettiin vuodeksi. Syy vapautukseen oli se, että vuoden aikana mies saattoi saada jälkeläisen ja nähdä hänet. Näin Jumala osoitti pitävänsä huolta perheestä ja kiinnittävänsä siihen huomiota[48]. Leeviläiset, jotka huolehtivat temppelistä, vapautettiin sotaponnisteluista, mikä osoitti Jumalan pitävän ihmisten hengellistä hyvinvointia tärkeämpänä kuin sotilaallista puolustusta[49].

Kaupunkeihin hyökkäämistä koskevia lakeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Israel lähti valloittamaan luvattua maata, Jumala antoi hyökkäämistä ja piirittämistä koskevia lakeja. Kanaanin seitsemän kansakuntaa[50] tuli hävittää perin pohjin[51]. Niille ei esitetty rauhan ehtoja. Syy oli heidän turmeltunut kulttuurinsa. Henry H. Halleyn Raamatun käsikirjassa[52] sanotaan, että arkeologit löysivät Megiddossa Astoretin, Baalin jumalatarpuolison, temppelin rauniot. Hän kirjoittaa: ”Vain muutaman askeleen päässä tästä temppelistä oli hautausmaa, josta löytyi useita ruukkuja, jotka sisälsivät tässä temppelissä uhrattujen pikkulasten jäännöksiä. – – Baalin ja Astoretin profeetat olivat virallisia pikkulasten murhaajia.” ”Toinen pöyristyttävä tapa olivat niin sanotut ’perustusuhrit’. Kun oli määrä rakentaa talo, uhrattiin lapsi, ja sen ruumis muurattiin seinään.””Palestiinassa tehdyissä kaivauksissa on löydetty tuhkakasoja ja pienokaisten luurankojen jäännöksiä pakana-alttarien ympärillä olleilta hautausmailta, mikä osoittaa, että tätä julmaa inhottavuutta harjoitettiin laajalti.”

Toisessa historian teoksessa kerrotaan: ”Kanaanilaiset palvoivat antautumalla moraalittomiin nautintoihin jumaliensa edessä – mikä heillä oli uskonnollinen rituaali – ja sitten murhaamalla esikoislapsensa uhriksi näille samoille jumalille. Näyttää siltä, että Kanaanin maa oli suuressa määrin tullut eräänlaiseksi Sodomaksi ja Gomorraksi kansallisessa mitassa. – – Oliko näin inhottavan saastaisella ja raa’alla kulttuurilla enää mitään oikeutta olla olemassa? – – Arkeologit, jotka suorittavat kaivauksia kanaanilaisten kaupunkien raunioilla, ihmettelevät, ettei Jumala tuhonnut niitä aikaisemmin[53].” Muita kansoja varoitettiin ensin ja sitten heille esitettiin rauhanehdot[54]. Jos kaupunki antautui, sen asukkaat säästettiin ja heidät pantiin pakkotyöhön. Mahdollisuus antautua ja tieto siitä, ettei naisia raiskattaisi, kannusti kaupunkeja antautumaan ja välttämään paljon verenvuodatusta. Jos kaupunki ei kuitenkaan antautunut, Israel ryhtyi sotaan. Kaupungin miehet piti surmata sodassa. Syynä oli se, ettei kaupunki näin enää voinut nousta kapinaan tai kostaa israelilaisille.

Ei hyökkäyksiä Jumalan asettamien rajojen ulkopuolelle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelilaisia kiellettiin hyökkäämästä sen alueen ulkopuolella, jonka Jumala oli heille antanut, ja taistelemasta muita kansakuntia vastaan kuin niitä, joita vastaan hän käski heidän taistella. Israel ei saanut sotia Edomia, Moabia tai Ammonia vastaan[55]. Nämä kansakunnat kävivät kuitenkin myöhemmin heidän kimppuunsa, ja heidän oli pakko puolustautua sotimalla niitä vastaan[56] [57].

Mooseksen laki ja kristinusko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristinuskon käsitys on, että laki päättyi Kristukseen.[58] Jeesuksen kuoleman jälkeen Laki ei ollut enää lainvoimainen. Lakiliiton tilalle tuli Kristuksen laki. Paavali selitti miksi Lakia tarvittiin. Hän mainitsi sen ollen kasvattaja joka johti Kristukseen. Laki myös osoitti että, ihminen on syntinen eli epätäydellinen, ja tarvitsee Jumalalta tulevaa lunastusta. Laki osoitti myös että, pelkillä Lain teoilla ihminen ei voi hankkia itselleen pysyvää elämää [59]. Ainoastaan Jeesus Kristus noudatti Lakia täydellisesti [60][61].

Heprealaiskirjeessä sanotaan erityisesti, että Mooseksen lain mukaisia uhreja ei tarvita enää Kristuksen täydellisen uhrin jälkeen. Näin ollen niitä, samoin kuin ruokavaliota ja eri tilanteissa suoritettavia pesuja koskevat säännökset oli tarkoitettu vain rajoitetuksi määräajaksi, joka päättyi Kristuksen aikana.[1]

Apostoli Paavali osoitti, että kristittyjen on tärkeää tuntea Laki. Syyksi hän selitti että, laissa oli varjo paremmasta ja siihen liittyvät asiat olivat esikuvia, minkä vuoksi Jeesus ja apostolit viittasivat lakiin usein selittäessään taivaallisia asioita, kristillistä oppia ja kristillistä käytöstä[62] [63]. Jeesus tiivisti lain kahteen käskyyn; Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen[64].

Nykyisten tutkijoiden käsityksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useat nykyiset tutkijat otaksuvat, että Mooseksen kirjat ja niihin sisältyvä laki ovat syntyneet pitkän kehityksen tuloksena ja koottu lopulliseen muotoonsa vasta persialaisvallan aikana. Erään teorian mukaan se vahvistettiin lopullisesti nykyisessä muodossaan vuonna 458 eaa pidetyssä kokouksessa, jossa Esra luki julkisesti Mooseksen lain kirjan ja kansa sitoutui noudattamaan sitä.[65][66][67] Laajat osat lakia ovat kuitenkin varmuudella olleet tunnettuja jo kauan aikaisemmin.

Tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, mikä oli Hilkian löytämä "Herran lain kirja", mutta todennäköisesti se sisältyy nykyisiin Mooseksen kirjoihin. Yleisimmän käsityksen mukaan kyseessä oli Deuteronomium (Viides Mooseksen kirja), jonka loppuun kuitenkin on myöhemmin lisätty muista lähteistä saatu kertomus Mooseksen kuolemasta.[68][69]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Hepr. 9:1-10
  2. a b Rudolf Smend: Vanhan testamentin synty, s. 21. Suom. Martti Nissinen. Yliopistopaino, 1989. ISBN 951-570-052.
  3. 1 Moos. 1:1-31
  4. 5. Moos. 34:1-12
  5. 2. Moos. 20:1-17
  6. 2 Moos. 19:1
  7. Gal. 3:19; Hepr. 2:2; Hepr. 9:16–20
  8. 2 Moos. 24:3–8
  9. Smend, s. 20
  10. a b Smend, s. 52
  11. 2. Kun. 22:3-10
  12. 2. Kun. 22:11-20
  13. 2. Kun. 23:1-27
  14. 1 Sam. 15:22, 23
  15. Smend, s. 76
  16. 2. Moos. 21:1-6
  17. 5. Moos. 28:15-68
  18. 3. Moos. 11:1-47
  19. a b c Armas Salonen: Hammurabin lait, s. 34-35. WSOY, 1951.
  20. 2. Moos. 21:23-25
  21. 3. Moos. 24:19
  22. 5. Moos. 19:21
  23. 5 Moos. 19:11, 12
  24. Jos. 20:5
  25. 4 Moos. 35:20, 21
  26. 4 Moos. 35:16–18
  27. 2 Moos. 21:20
  28. 4 Moos. 35:31-33
  29. 4 Moos. 35:9-32
  30. 5 Moos. 17:6; 5 Moos. 21:1–9
  31. 2 Moos. 21:12, 13; 4 Moos. 35:30, 31
  32. 2 Moos. 21:29, 30
  33. 5 Moos. 19:18–21
  34. 2 Moos. 22:2, 3
  35. 5 Moos. 22:25, 26
  36. 2 Moos. 21:16; 5 Moos. 24:7
  37. 2 Moos. 20:15; 3 Moos. 19:11, 13; 5 Moos. 5:19
  38. 2 Moos. 22:1–12
  39. 5 Moos. 16:19
  40. 3 Moos. 19:15
  41. 5 Moos. 23:9–14
  42. 3 Moos. 15:16–18
  43. 1 San. 21:1–6
  44. 2 Sam. 11:6–11
  45. 5 Moos. 21:10–13
  46. 5 Moos. 20:10–18; 4 Moos. 31:17, 18
  47. Josephus: Juutalaisten muinaisajat III, 288 [xii, 4]
  48. 4 Moos. 1:1–3; 4 Moos. 1:44–46; 5 Moos. 20:5–8; 5 Moos. 24:5
  49. 4 Moos. 1:47–49; 4 Moos. 2:32, 33
  50. 5 Moos. 7:1, 2
  51. 5 Moos. 20:15–17
  52. Halley’s Bible Handbook (1964, s. 161)
  53. Archaeology and the Old Testament, 1964, s. 279
  54. 5 Moos. 20:10–15
  55. 5 Moos. 2:4, 5, 9, 19
  56. Tuom. 3:12–30
  57. Tuom. 11:32, 33
  58. Room. 10:4
  59. Gal. 3:19-24; Room. 3:20
  60. Joh. 8:46
  61. Hepr. 7:26
  62. Hepr. 10:1
  63. Hepr. 9:23
  64. Matt. 22:35-40
  65. Smend, s. 9
  66. Neh. 8:1-8
  67. Neh. 10:1-30
  68. Smend, s. 52-53, se käsitti pääosan Viidennestä Mooseksen kirjasta.
  69. Smend, s. 28, 52