Tammikuun kansannousu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tammikuun kansannousu
Jan Matejkon maalaus Polonia, voitetut kapinalliset odottavat kuljetusta Siperiaan.
Jan Matejkon maalaus Polonia, voitetut kapinalliset odottavat kuljetusta Siperiaan.
Päivämäärä:

18631865

Paikka:

Entiset Puola-Liettuan alueet.

Lopputulos:

Kapina kukistettiin.

Osapuolet

Puolan lippu Puolalaiset kapinalliset.

Venäjän lippu Venäjän keisarikunta

Tammikuun kansannousu oli entisen Puola-Liettuan alueilla tapahtunut kansannousu Venäjän keisarikuntaa vastaan vuosina 18631865. 1830-luvulla tapahtuneen marraskuun kansannousun tavoin tammikuun kansannousukin kukistettiin lopulta Venäjän armeijan toimesta. Kapina johti Puolan itsehallinnollisen aseman heikkenemiseen entisestään Venäjän yhteydessä.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän armeijan telttoja Varsovassa vuonna 1861.

Marraskuun kansannousun jälkeen puolalaiset Venäjän hallitsemilla Puolan alueilla olivat pitkään niin lyötyjä, ettei kapinoita alkanut Itävallan ja Preussin puolalaisalueiden kapinoinnin tapaan. Uusi mahdollisuus kapinoinnille tuli kuitenkin keisari Aleksanteri II:n myötä. Vuonna 1856 Aleksanteri lakkautti Krimin sodan jälkeen Puolan kuningaskunnassa marraskuun kansannoususta lähtien vallinneen poikkeustilan.[1] Poliittinen elämä Puolassa heräsi jälleen henkiin, mutta kansallinen liike oli jakautunut kahtia. Punaiset kannattivat itsenäisyyden palauttamista kapina avulla ja sitä valmisteltiin erilaisia salaseuroja perustamalla. Merkittävimpiä näistä seuroista oli Aleksandrzej Zamoyskin johtama Maanviljelysseura, johon kuului 4 000 jäsentä. Toinen kansallisen liikkeen ryhmittymä olivat valkoiset, jotka kannattivat itsenäisyyden tavoittelua muiden kuin väkivaltaisten keinojen avulla. Valkoisten johtajana toimi Aleksander Wiwlopolski. Valkoisten mielestä Venäjä ei muodostanut puolalaisille yhtä suurta vaaraa kuin Preussi. Kannatuksen takaamiseksi valkoiset vaativat punaisten tavoin Puolan entisten itäalueiden liittämistä Puolaan, mutta punaiset olivat silti kansan keskuudessa suositumpia. Wielpolski pääsi Aleksanterin nimittämänä Puolan siviilihallinnon johtoon ja kansannousun ehkäisemiseksi hän sijoitti Puolaan 100 000 venäläistä sotilasta.Lisäksi hän suunnitteli 30 000 miehen kutsumista armeijaan, mutta suunnitelma tuli ilmi ja kutsuttavat katosivat maan alle.[2]

Kapina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammikuun kapina alkoi varsinaisesti Varsovan salaisen keskuskomitean perustamisen myötä 22. tammikuuta 1863[2]. Poiketen edellisistä kapinoista kapinoitsijoilla ei tällä kertaa ollut vakinaista armeijaa, vaan kapina oli luonteeltaan sissisotaa. Lisäksi kapinalliset kehittivät maan alaisen kilpailevan hallintokoneiston. Kansannousu alkoi sissi-iskuilla Venäläisiä varuskuntia vastaan. Kapina levisi myös Liettuaan. Kapinan pitkittyessä punaisten yhtenäisyys kärsi ja eri osastot alkoivat kilpailla keskenään. Kapinan alussa johto oli ollut Stefan Bobrowskin käsissä, mutta myöhemmin kapinan johtajaksi nousi Romuald Traugutt. Traugutt pidätettiin toukokuussa 1864, mikä merkitsi kansannousun loppua Puolassa vaikkakin erilliset sissiryhmät jatkoivat toimintaansa vielä vuoden 1865 kesään saakka.[3]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tragautt ja neljä hänen läheistä johtajaansa hirtettiin Varsovan sitadellissa vuoden 1864 elokuussa. Puolan kuningaskunta lakkautettiin kokonaan ja Puolan alueita alettiin kutsua Veikselin maakunniksi. Puolalaiset virkamiehet vaihdettiin venäläisiin ja virka- sekä koulukieliksi tuli venäjä puolan tilalle.[3] Liettuassa rankaisutoimia johti Mihail Murajev, joka sai lempinimen Vilnan hirttomies. Monet aateliston omistamat maatilat takavarikoitiin ja niiden omistajat vietiin Siperiaan. Toimet keskittyivät erityisesti aatelistoon, koska aatelistoa pidettiin suurvaltaihanteiden ylläpitäjinä. Puolassa aloitettiin poikkeustilahalllinto, joka levisi vuoden 1881 jälkeen käyttöön koko Venäjän alueelle.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hovi 1993, s. 80
  2. a b Hovi 1993, s. 81
  3. a b Hovi 1993, s. 82
  4. Hovi 1993, s. 83