Klaus Fleming

Klaus Eerikinpoika Fleming (lähteissä myös Klaes tai Klas; luultavasti 1535, Parainen – 13. huhtikuuta 1597, Pohja) oli suomalainen sotapäällikkö, vapaaherra ja valtaneuvos, joka toimi 1591–1597 Suomen ja Viron käskynhaltijana ja tuolloin käytännössä itsenäisenä sotilasdiktaattorina Suomen alueella.

Flemingin urakehitys ja valta-asema perustuivat lojaalisuuteen kulloistakin Ruotsin kuningasta kohtaan. Juhana III sekä Sigismund antoivat hänelle 1590-luvulla poikkeuksellisen laajat valtaoikeudet. Niihin kuului käskynhaltijuuden ohella samanaikainen yliamiraalin ja valtakunnanmarskin arvo sekä ylipäällikkyys sodassa Venäjää vastaan. Puolasta käsin hallinneen kuningas Sigismundin ja valtionhoitajaksi Tukholmassa julistautuneen Kaarle-herttuan välisen valtataistelun aikana Fleming pysyi Sigismundin tukijana, jolloin hänen käskyvallassaan ollut Suomi irtautui hetkeksi Ruotsin keskushallinnon alaisuudesta. Hieman ennen kuolemaansa Fleming myös kukisti nuijasotana tunnetun talonpoikien kansannousun, jonka keskeisimpiin syihin kuului hänen sotilaidensa linnaleirimajoituksen aiheuttama taloudellinen rasitus talonpojille.

Jotkut 1900-luvun suomalaiset historiantutkijat tulkitsivat hänen olleen tietoinen Suomen kansallisen erillisedun puolustaja. Tämä tulkinta on kuitenkin myös kyseenalaistettu. Fleming onkin Suomen historian kiistellyimpiä hahmoja.

Elämä

Nuoruus ja luonne

Klaus Fleming syntyi luultavasti vuonna 1535 Kuitian kartanossa Paraisilla Fleming-sukuun, joka kuului Suomen varakkaimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin aatelissukuihin. Hänen isänsä Erik Fleming oli valtaneuvos, amiraali, Etelä-Suomen laamanni ja yksi kuningas Kustaa Vaasan tärkeimpiä liittolaisia Suomessa. Äiti Hebbla Siggentytär Sparre oli hänkin merkittävästä ruotsalaisesta aatelissuvusta. Isä kuoli jo 1548. Klaus Fleming ei saanut korkeampaa sivistystä, vaan suuntautui intohimoisesti sotilasuralle. Vaikututtuaan hänen hiihtotaidostaan itse Kustaa Vaasa määräsi 1556 vain noin 20-vuotiaan Flemingin johtamaan 300 savolaisesta talonpojasta muodostettua hiihtopartiota Venäjää vastaan tuolloin käydyssä sodassa.

Fleming oli tunnettu karuista tavoistaan, törkeistä puheistaan ja rahvaanomaisesta käytöksestään, joista johtuen hän sai aikanaan paljon erilaisia pilkkanimiä kansan suussa ja säätyveljiensä keskuudessa. Sotilaittensa parissa hän muodostui kuitenkin hyvin suosituksi. Sotaisuutensa vuoksi hän oli huonoissa väleissä useimpien Suomen ylhäisaateliin kuuluvien sukujen kanssa ja joutui uransa loppuaikoina turvautumaan pitkälti uuden nousukasaatelin ja knaappien tukeen. Hän rikkoi välinsä varsinkin Hornien mahtisukuun, eikä ollut hyvissä väleissä myöskään oman sukunsa toisen päähaaran eli ns. Louhisaaren Flemingien kanssa. Flemingin mainitaan usein kärsineen jostain sairaudesta, jota ei kuitenkaan tunneta.

Eerik XIV:n palveluksessa

Fleming lyötiin ritariksi Eerik XIV:n kruunajaisten yhteydessä vuonna 1561 ja samana syksynä hänet nimitettiin Viroon Padisten luostarin voudiksi, mikä toi hänet mukaan käynnissä olleesseen Liivinmaan sotaan. Yhtenä sotaväen päälliköistä hän valvoi joukkojen kuljetusta Suomesta Tallinnaan ja oli keväällä 1562 hetken aikaa vasta vallatun Pärnun käskynhaltijana ja 1563 Paidelinnan päällikkönä. Hän sai 1562 nimityksen Etelä-Suomen laamanniksi ja osallistui seuraavana vuonna Turun linnan piiritykseen kuningas Eerikin XIV:n ja hänen veljensä Juhana Herttuan välienselvittelyssä. Juhanan antauduttua Fleming sai kuninkaan henkilökohtaisena luottomiehenä saattaa hänet vankina Turusta Gripsholmin linnaan. Seuraavana vuonna syttyi seitsenvuotinen sota Tanskaa ja Lyypekkiä vastaan, jossa kuningas määräsi Flemingin aluksi tykistön päälliköksi Bohuslänin sotaretkelle ja sen jälkeen laivastoon, ensin Elefanten-laivan päälliköksi ja sitten amiraaliksi. Aselaji oli Flemingille vieras ja seurasi epäonnistumisia ja perääntymisiä. Hänen serkkunsa Klaus Kristerinpoika Hornin saavutettua sitten nopeasti Pohjois-Itämeren meriherruuden Fleming ja muut kykenemättömyydestä syytetyt meripäälliköt joutuivat joulukuussa 1565 syytetyiksi kuninkaan lautakunnan eteen. Syyttäjänä toimi pahamaineinen Yrjö Pietarinpoika. Lautakunnan mielestä Fleming olisi ansainnut kuolemantuomion, mutta palauttamalla Narvasta tulleista kauppalaivoista takavarikoimansa turkislastit ja maksamalla huomattavat lunnaat hän sai heinäkuussa 1566 kuninkaan armahtamaan itsensä. Flemingin ja Eerik XIV:n luottamus oli kuitenkin lopussa ja seuraavana vuonna Fleming jäi pois Uppsalan valtiopäiviltä, joilla kuningas tuomitsi useita merkittäviä henkilöitä. Juhanan ja Kaarle-herttuan ryhdyttyä 1568 avoimeen kapinaan Fleming siirtyi yhtenä viimeisistä ylhäisaateliin kuuluneista kapinallisten puolelle. Tarjoamalla sotalaivansa kapinallisten käyttöön hän kuitenkin vaikutti merkittävästi kuninkaan kukistumiseen.

Juhana III:n aika

Kuninkaaksi kohonnut Juhana III palkitsi Flemingiä kruunajaisjuhlassaan heinäkuussa 1569 antamalle hänelle valtaneuvoksen arvon ja korottamalla hänet vapaaherraksi sekä antamalla hänelle Viikin vapaaherrakunnan eli neljänneksen Siuntiosta ja Jokioisista, mihin vielä myöhemmin lisättiin lisä-alueita Siuntiosta ja Pikkalan kartano. Myös Suitian kartano kuului nyt hänen omistuksiinsa. Luultavasti vuonna 1571 Flemingistä tuli valtakunnan yliamiraali. Hän sai aluksi tehtäväkseen toimia entisen kuningas Eerikin vanginvartijana Turun, Kastelholman ja Gripsholmin linnoissa, mutta onnistui 1572 pääsemään eroon tästä epämiellyttävänä pitämästään tehtävästä. Tanskaa vastaan käydyn sodan loppuvaiheessa hän myös johti Taalainmaalta Trondheimin seudulle tehtyä hävitysretkeä sekä eräitä kohtalaisen menestyksekkäitä laivasto-operaatioita Bornholmin luona. Vuonna 1573 hän meni naimisiin kuningas Kustaa Vaasan lesken Katariina Stenbockin siskon Ebba Stenbockin kanssa, mikä toi hänet entistä lähemmäs kuningasperhettä. Uuden sodan sytyttyä Venäjää vastaan valtakunnan itärajalla Fleming nimitettiin 1574 Viipurin linnan päälliköksi.

Vaikka Fleming pyrkikin aina säilyttämään lojaaliutensa kuningasta kohtaan, hän ei siekaillut pimittää itselleen kruunulle kuuluvia tuloja jopa sen ajan tapojen näkökulmasta poikkeuksellisen julkeasti. Vuonna 1576 kuningas Juhana asetti tutkijakunnan selvittämään Suomessa tapahtuneita veropimityksiä. Tällöin paljastui, että Fleming oli perinyt itselleen 5000 taalarin verran luvattomia maksuja, mikä oli kaikkein suurin yksittäinen kavallus. Häneltä otettiin tämän vuoksi pois Etelä-Suomen laamannin virka, joka oli mahdollistanut pääosan väärinkäytöksistä. Seuraavan kolmentoista vuoden aikana hän joutui tyytymään vaatimattomampiin toimiin, oli sivussa vallan ja suosion keskuksista ja jäikin monien muiden aatelismiesten varjoon. Pääasiassa hän hoiti laivastoon varustamiseen liittyviä toimia ja asui pitkään Tukholmassa.

Kun kuningas Juhanan poika ja kruununperijä Sigismund valittiin 1587 Puolan kuninkaaksi, ruotsin ylhäisaateli tuki hanketta, sillä se odotti valtansa lisääntyvän kun maan tuleva kuningas joutuisi oleskelemaan toisessa valtakunnassaan ulkomailla. Fleming sen sijaan ainoana valtaneuvoksista vastusti Sigismundin lähettämistä Puolaan. Hän joutui kuitenkin yliamiraalina saattamaan tämän uuteen valtakuntaansa. Kuningas Juhana alkoikin katua Sigismundin järjestämistä Puolan kuninkaaksi ja tavatessaan poikansa Tallinnassa 1589 käydyissä neuvotteluissa yritti saada hankkeen perutuksi. Valtaneuvosto ja kuninkaan seurueen aateliset vastustivat tätä jyrkästi, sillä se olisi aiheuttanut välirikon Puolan kanssa – poikkeuksena kuitenkin Fleming, joka ainoana tuki kuninkaan suunnitelmaa. Juhana joutui perääntymään ajatuksestaan, mutta muuhun aatelistoon pettyneenä hän kohotti Flemingin takaisin suosioonsa. Tämä oli mahdollisesti ollutkin Flemingin ainoa tavoite hänen asettuessaan muita valtaneuvoksia vastaan.

Suomen käskynhaltijaksi

Fleming sai suosionosoituksena ensin 1590 Upplannin ja Norlannin laamannin viran, joka oli paljon merkittävämpi kuin hänen aiempi asemansa Etelä-Suomen laamannina. Seuraavana vuonna hän sai valtakunnanmarskin arvon, Suomen ja Viron käskynhaltijuuden sekä ylipäällikkyyden edelleen jatkuvassa sodassa Venäjää vastaan. Kahta ylintä sotilasvirkaa – amiraali ja marski – ei kertaakaan aiemmin ollut annettu yhtä aikaa samalle henkilölle. Ruotsalaisten säätyveljiensä tavoin kuningasta vastaan "kapinoinut" Suomen aateli pakotettiin virkojen menetyksen uhalla paitsi esittämään anteeksipyyntöjä Juhanalle, myös alistumaan Flemingin käskyvaltaan. Fleming sai myös toimia syyttäjänä ja oikeuden puheenjohtajana 1590–1591 käydyssä oikeudenkäynnissä Karl Henrikinpoika Hornia ja hänen veljiään vastaan, joita syytettiin liian defensiivisestä sodankäynnistä Inkerinmaalla. Hän sai lisäksi hyvätuloisen Pohjanmaan tuomarinviran ja hänen tulonsa kasvoivatkin pian useiden virkojen ja läänitysten ansiosta poikkeuksellisen suuriksi. Heikki Ylikankaan mukaan Fleming oli 1590-luvulla suhteellisesti katsottuna rikkaimpia ihmisiä, mitä Suomessa on koskaan elänyt.

Juhana III:n kuoltua marraskuussa 1592 syntyi nopeasti valtakamppailu Puolassa asuvan kruununperijä Sigismundin ja Ruotsissa valtaansa kasvattaneen Juhanan nuoremman veljen eli Kaarle-herttuan välille. Jälleen muusta valtaneuvostosta poiketen Fleming asettui lojaalisti Sigismundin puolelle ja toi tämän kesällä 1593 laivastollaan Danzigista Ruotsiin. Puolalaisen Sigismundin roomalaiskatolisuudesta huolestuneena Uppsalassa kokoontunut sääty- ja kirkolliskokous oli saman vuoden maaliskuussa hyväksynyt päätöksen, jolla pyrittiin varmistamaan luterilaisuuden säilyminen maan uskontona. Päätöksen tunnustaminen asetettiin ehdoksi sille, että säädyt hyväksyisivät Sigismundin kuninkuuden. Fleming rikkoi säätyjen yhteisen rintaman ja ilmoitti Sigismundille Uppsalan päätöksen olevan laiton, "mokoma vasikannahka". Sigismund suostui kuitenkin antamaan vakuutuksen Ruotsin uskonnon säilyttämisestä ennallaan, ja Flemingkin peräytyi tällöin kannastaan. Hän sai kantaa valtakunnan miekkaa uuden hallitsijan kruunajaisissa syksyllä 1594. Sigismund vahvisti Flemingin aseman Suomen käskynhaltijana, minkä jälkeen Fleming saattoi hänet takaisin Puolaan ja palasi sitten itse Suomeen.

Venäjän vastaisen sodan ylijohtajana marski Fleming oli 1591 määrännyt suoritettavaksi suurhyökkäyksen, joka muuttui aina Novgorodin lähiseudulle saakka ulottuneeksi hävitysretkeksi. Seuraavana vuonna suunniteltu uusi hyökkäys kuitenkin kuihtui ja tammikuussa 1593 sovittiin venäläisten kanssa välirauha, minkä johdosta Fleming sijoitti joukkonsa raskaaseen linnaleiriin Suomen ja Viron talonpoikien elätettäviksi. Sota päättyi toukokuussa 1595 solmittuun Ruotsille edulliseen Täyssinän rauhansopimukseen, mutta sodassa vallattu Käkisalmen linna päätettiin vielä pitää panttina lopullista rajankäyntiä odoteltaessa. Tähän ja itärajan epävarmaan tilanteeseen vedoten Fleming päätti pitää joukkonsa edelleen linnaleirissä, mitä rasituksen väsyttämien talonpoikien oli vaikea ymmärtää. Todellinen syy joukkojen pitämiseen valmiustilassa oli Flemingin oman aseman varmistaminen ja niiden käyttökelpoisuus sisäpoliittisiin tarkoituksiin. Ruotsissa Kaarle-herttua rupesi nopeasti tulkitsemaan Sigismundin hallitsijanvakuutusta omaksi edukseen ja järjesti valtaneuvoston tukemana lokakuussa 1595 Söderköpingissä valtiopäivät, jotka päättivät, että kuninkaan määräykset tulisivat voimaan vasta valtaneuvoston hyväksyminä. Flemingin vastustuksesta johtuen näille valtiopäiville ei juuri osallistunut suomalaisia, joten Suomeen lähetettiin Kaarle Henrikinpoika Hornin johtama valtuuskunta hankkimaan myös suomalaisilta vahvistus Söderköpingin päätöksille. Fleming kutsui Suomen aatelismiehet koolle Turkuun tammikuussa 1596 ja ilmoitti vastustavansa päätösten hyväksymistä. Osa Suomen aatelista oli varovaisemmalla kannalla ja haki kompromissia, mutta kuninkaan ehdottoman kielteinen kanta pakotti heidätkin valitsemaan Sigismundin puolen. Flemingin käytännössä sotilasdiktaattorina johtama Suomi oli irtisanoutumassa Ruotsissa tehdyistä päätöksistä Sigismundin ja Kaarle-herttuan välisen sisällissodan lähetessä, mikä merkitsi sodan uhkaa myös Kaarlen ja Flemingin välillä.

Kaarle-herttua julisti lopulta itsensä Ruotsin valtionhoitajaksi ja vastustajansa kapinallisiksi, minkä Arbogan valtiopäivät hyväksyivät vuonna 1597. Jälkimmäinen julistus oli tähdätty Flemingiä vastaan. Hänen lähipiirinsä ja puolisonsa olivat jo huolissaan, sillä Kaarlen joukot olivat selvästi vahvemmat.

Nuijasota

Pääartikkeli: Nuijasota

Ennen kuin avoin taistelu ehti syttyä Flemingin ja Kaarlen välille, joutui Fleming kukistamaan Pohjanmaalla, Keski-Suomessa ja Savossa nousseen talonpoikien kapinan, joka tunnetaan nuijasotana. Vuosia jatkuneen linnaleirirasituksen katkeroittamat talonpojat näkivät Flemingin olevan syypää kärsimyksiinsä. Pohjalaisten talonpoikien lähetystö oli käynyt Söderköpingin valtiopäivillä tapaamassa Kaarle-herttuaa, joka oli antanut ymmärtää syrjäyttävänsä Flemingin ja lopettavansa linnaleirin. Talonpojat – joiden johtoon asettui ilmajokelainen ratsutilallinen Jaakko Ilkka – karkottivat kruunun huovit tammikuussa 1596 Mustasaaresta, mutta hajaantuivat nopeasti Flemingin lähettämän sotaväenosaston lähestyessä. Tämän jälkeen Kaarle yllytti talonpoikia jatkamaan kapinointia aiheuttaakseen harmeja Flemingille lopullista yhteenottoa odotellessa. Kaarlen propagandalle altteimmat Pohjanmaan talonpojat uskoivat hänen lupauksiinsa sotilaallisesta tuesta ja aloittivat marraskuussa entistä mittavamman kansannousun, jonka johtoon välillä Turun linnassa vangittuna ollut, mutta sieltä paennut Jaakko Ilkka asettui.

Fleming pystyi vastaamaan kapinaan tehokkaasti, sillä sisällissotaa odottaen hän oli pitänyt joukkonsa koossa ja lähtövalmiina. Ensin lyötiin Akseli Kurjen johdolla Penti Poutun johtama pienempi nuijamiesjoukko Satakunnassa. Ilkan johtaman 2500-miehisen kapinallisten pääjoukon edetessä Pohjanmaalta kohti eteläistä Suomea Fleming lähetti heitä vastaan 3000 miestä. Joukot kohtasivat Nokian taistelussa joulukuun lopussa, jossa Fleming ensin peloteltuaan nuijamiehiä tykinlaukauksilla sai näiden joukot hajoamaan lupaamalla rivimiehille vapaan poispääsyn, jos johtajat luovutettaisiin. Lopulta Flemingin huovit päätyivät surmaamaan avuttomasti pakenevia vastapuolen jalkamiehiä. Kuukautta myöhemmin joukkoa johtaneet kapinapäälliköt – Ilkka mukaanluettuna – saatiin kiinni Pohjanmaalla ja teloitettiin. Myös Nyystölän ja Suur-Savon taisteluissa Flemingin alaiset joukot saivat viekkaudella nuijamiehet ensin antautumaan ja sitten surmasivat heidät. Pohjanmaalta nousi tämän jälkeen vielä toinen kapina-aalto, mutta lopulta ratkaisevassa Santavuoren taistelussa 24. helmikuuta 1597 Flemingin johtama 1500 huovin joukko löi 3000–4000 nuijamiehen joukon.

Kuolema

Voittonsa jälkeen Flemingillä ei kuitenkaan ollut aikaa eikä rohkeutta laajoihin joukkoteloituksiin, sillä pääkoitos Kaarlea vastaan odotti yhä ja hänen oma asiansa oli parhaillaan esillä Arbogan valtiopäivillä. Hän kiirehti takaisin Turkuun, mutta varustaessaan laivastoaan Pikkalassa hän yllättäen sairastui pahasti. Luvattuaan tavata vaimonsa Perniön kuninkaankartanossa Fleming lähti sairaana matkaan, mutta joutui heikon kunnon vuoksi pysähtymään Pohjan pitäjän kirkon tienoilla, jossa kuoli huhtikuun 12. ja 13. päivän välisenä yönä. Äkillinen kuolema antoi aiheen moniin huhuihin ja yliluonnollisiin selityksiin – vastustajat väittivät kyseen olevan Jumalan kostosta. On väitetty myös, että hänet olisi myrkytetty.^lähde? Flemingin ruumis kuljetettiin Turun linnan kappeliin ja edelleen Paraisten kirkolle haudattavaksi sukuhautaan. Flemingin leski Ebba Stenbockin suosituksesta kuningas Sigismund nimitti hänen seuraajakseen Arvid Stålarmin, joka jatkoi edeltäjänsä politiikkaa. Kaarle-herttuan joukot nousivat maihin Suomessa syyskuun alussa ja saivat nopeasti Turun linnan antautumaan. Miehensä muistoa puolustanut ja tämän työtä jatkanut Ebba Stenbock vietiin vangittuna Tukholmaan, mutta vapautettiin myöhemmin. Sota Kaarlen ja Sigismundin välillä jatkui vielä yli kaksi vuotta. Turun linnan antauduttua toistamiseen Kaarlelle 1599 hän teloitutti Turun verilöylynä tunnetussa tapahtumassa sen puolustajat, joiden joukossa olivat Flemingin ainoat aikuiseksi eläneet pojat, Johan Fleming sekä aviottomana syntynyt Olof Klaunpoika. Siihen katkesi Kuitian Flemingien sukuhaara. Ebba Stenbock vapautettiin myöhemmin ja hän sai 1602 takaisin puolet miehensä perintötiloista ja 1608 loputkin. Kaksi heidän tytärtään avioitui myöhemmin varakkaisiin mahtisukuihin.

Oppineena tunnettu Daniel Hjort asui jonkin aikaa Flemingin luona, luultavasti tämän sihteerinä tai kotiopettajana, mahdollisesti Kuitian kartanossa.

Tulkintoja

Flemingin asettuminen Suomen sotilasdiktaattorina uhmaamaan Ruotsissa tehtyjä päätöksiä on varsinkin Suomen itsenäisyyden ajan historiankirjoituksessa nähty usein Suomen erityisaseman ilmauksena. Tosiasiassa Kaarle-herttuan vastaisia ryhmittymiä vaikutti muuallakin valtakunnassa. Suomen poikkeuksellinen erillisasema 1590-luvulla oli lähinnä seuraus Flemingin poikkeuksellisen suurista valtaoikeuksista, jotka Sigismund oli puolestaan joutunut hänelle antamaan turvatakseen hänen uskollisuutensa. Historiantutkija Pentti Renvall esitti 1939 julkaistussa väitöskirjassaan kuuluisan hypoteesin, että Flemingin toiminnan päämotiivi olisi ollut Suomen turvallisuuspoliittisten erillisetujen puolustaminen ja että hän olisi asettunut Sigismundin puolelle, koska valtiounioni Puolan kanssa edisti Suomen itärajan turvaamista Venäjän uhkaa vastaan. On myös esitetty, että Flemingillä oli tavoite muodostaa Suomen, Ruotsin, Baltian ja Puolan unioni turvaksi Venäjää vastaan. Näin Flemingistä rakentui kuva kansallista etua puolustaneena viisaana valtiomiehenä.

Albert Edelfeltin maalaus Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista vuodelta 1878. Fleming vainaana arkussa.

Muun muassa Heikki Ylikangas on kuitenkin kyseenalaistanut tulkinnan, että Flemingin toimintaa olisi leimannut jokin aatteellinen linja. Hänet on nykytutkimuksessa nähty pikemminkin kuninkaan suosiota tavoittelevana karrieristina, sillä esimerkiksi Tallinnan neuvotteluissa 1589 hän oli valmis rikkomaan Ruotsin ja Puolan unionin vain päästäkseen takaisin kuningas Juhanan suosioon.

Klaus Fleming kulttuurissa

Flemingin ruumis esiintyy Albert Edelfeltin vuonna 1878 maalaamassa kuuluisassa historiamaalauksessa Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista. Maalauksen aiheena on Zachris Topeliuksen vuonna 1875 julkaistuun Maamme kirjaan sisältyvä tunnettu tarina: Vallattuaan Turun linnan syyskuussa 1597 Kaarle on avauttanut Flemingin arkun linnan kappelissa varmistaakseen tämän olevan kuollut. Hän vetää vainajaa parrasta ja lausuu ”Jos nyt eläisit, ei pääsi olisi kovin lujassa”, mihin leski Ebba Stenbock vastaa ”Jos minun autuas herravainajani eläisi, ei Teidän armonne olisi koskaan päässyt tänne sisälle.”

Flemingiin viitataan myös Kaarlo Kramsun 1877 julkaisemassa Jaakko Ilkasta kertovassa tunnetussa runossa Ilkka, jossa Flemingin valtakauden sanotaan olleen "itkun aikaa" Suomen kansalle.

Kirjallisuutta

• Renvall, Pentti: Klaus Fleming und der finnische Adel in den Anfangsphasen der Krise der neunziger Jahre des 16. Jahrhunderts. Turun yliopisto 1939, Turku.

Lähteet

• Kari Tarkiainen: ”Fleming, Klaus (noin 1535–1597)”, Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 816–820. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6. Teoksen verkkoversio.
• Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki 1987.

Aiheesta muualla

• http://runeberg.org/anrep/1/0830.html