Klaus Fleming

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo Klaus Eerikinpoika Flemingistä. Muita Klaus Fleming -nimisiä on täsmennyssivulla. Heitä ei tule sekoittaa radiojuontaja Klaus Flamingiin.
Klaus Fleming

Klaus Eerikinpoika Fleming (lähteissä myös Klaes tai Klas; luultavasti 1535, Parainen13. huhtikuuta 1597, Pohja) oli suomalainen sotapäällikkö, vapaaherra ja valtaneuvos, joka toimi 1591–1597 Suomen ja Viron käskynhaltijana ja oli tuolloin käytännössä itsenäinen sotilasdiktaattori Suomen alueella.

Flemingin urakehitys ja valta-asema perustuivat lojaalisuuteen kulloistakin Ruotsin kuningasta kohtaan. Juhana III sekä Sigismund antoivat hänelle 1590-luvulla poikkeuksellisen laajat valtaoikeudet. Niihin kuului käskynhaltijuuden ohella samanaikainen valtakunnan yliamiraalin ja valtakunnanmarskin arvo sekä ylipäällikkyys sodassa Venäjää vastaan. Puolasta käsin hallinneen kuningas Sigismundin ja valtionhoitajaksi Tukholmassa julistautuneen Kaarle-herttuan välisen valtataistelun aikana Fleming pysyi Sigismundin tukijana. Tällöin hänen käskyvallassaan ollut Suomi irtautui hetkeksi Ruotsin keskushallinnon alaisuudesta. Hieman ennen kuolemaansa Fleming myös kukisti nuijasotana tunnetun talonpoikien kansannousun, jonka keskeisenä aiheuttajana oli hänen sotilaidensa linnaleirimajoituksen aiheuttama taloudellinen rasitus talonpojille.

Jotkut 1900-luvun suomalaiset historiantutkijat tulkitsivat Flemingin olleen tietoisesti Suomen kansallisen erillisedun puolustaja. Tämä tulkinta on myös kyseenalaistettu. Fleming onkin Suomen historian kiistellyimpiä hahmoja.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus ja luonne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klaus Fleming syntyi luultavasti vuonna 1535 Kuitian kartanossa Paraisilla Fleming-sukuun, joka kuului Suomen varakkaimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin aatelissukuihin. Hänen isänsä Erik Fleming oli valtaneuvos, amiraali, Etelä-Suomen laamanni ja yksi kuningas Kustaa Vaasan tärkeimpiä liittolaisia Suomessa. Äiti Hebbla Siggentytär Sparre oli merkittävästä ruotsalaisesta aatelissuvusta. Isä kuoli jo vuonna 1548. Klaus Fleming ei saanut korkeampaa sivistystä, vaan suuntautui intohimoisesti sotilasuralle. Kustaa Vaasa vaikuttui hänen hiihtotaidostaan ja määräsi helmikuussa 1556 vain noin 20-vuotiaan Flemingin johtamaan 300 savolaisesta talonpojasta muodostettua hiihtopartiota suuressa Venäjän sodassa.[1]

Fleming oli tunnettu karuista tavoistaan, törkeistä puheistaan ja rahvaanomaisesta käytöksestään, johon liittyi suoranainen ylhäisön tapakulttuurin halveksunta. Näistä johtuen hän sai aikanaan paljon erilaisia pilkkanimiä kansan suussa ja säätyveljiensä keskuudessa. Sotilaittensa parissa hän oli kuitenkin hyvin suosittu ja kantoi poikkeuksellisesti huolta heidän hyvinvoinnistaan. Fleming oli sotaisuutensa vuoksi huonoissa väleissä useimpien Suomen ylhäisaateliin kuuluvien sukujen kanssa ja joutui uransa loppuaikoina turvautumaan pitkälti uuden nousukasaatelin ja knaappien tukeen. Hän rikkoi välinsä varsinkin Hornien mahtisukuun, eikä ollut hyvissä väleissä myöskään oman sukunsa toisen päähaaran eli niin sanottujen Louhisaaren Flemingien kanssa. Flemingin mainitaan usein kärsineen jostain sairaudesta, jota ei kuitenkaan tunneta.[1]

Eerik XIV:n palveluksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fleming osallistui säätyvaltiopäiville Tukholmassa 1560 ja Arbogassa 1561.[2] Hänet lyötiin ritariksi Eerik XIV:n kruunajaisten yhteydessä 29. kesäkuuta[3] 1561 ja samana syksynä hänet nimitettiin Viroon Padisten luostarin voudiksi, minkä myötä hän osallistui käynnissä olleesseen Liivinmaan sotaan. Yhtenä sotaväen päälliköistä Fleming valvoi joukkojen kuljetusta Suomesta Tallinnaan ja oli keväällä 1562 hetken aikaa vasta vallatun Pärnun käskynhaltijana ja vuonna 1563 Paidelinnan päällikkönä. Hän sai maaliskuussa[3] 1562 nimityksen Etelä-Suomen laamanniksi ja osallistui seuraavana vuonna Turun linnan piiritykseen kuningas Eerikin XIV:n ja hänen veljensä Juhana Herttuan välienselvittelyssä. Juhanan antauduttua Fleming saattoi vangitun Juhanan kuninkaan henkilökohtaisena luottomiehenä Turusta Gripsholmin linnaan. Seuraavana vuonna syttyi seitsenvuotinen sota Tanskaa ja Lyypekkiä vastaan.[1] Kuningas määräsi Flemingin aluksi järjestelemään aseiden kuljetusta Tanskan vastaiselle rajalle, sitten tykistön ylipäälliköksi Bohuslänin sotaretkelle ja toukokuussa 1564 aliamiraalina Elefanten-laivan päälliköksi amiraali Jacob Baggen komentamaan laivastoon. Viimeisin aselaji oli Flemingille vieras ja seurasi epäonnistumisia. Öölannin pohjoiskärjen luona 30.–31. toukokuuta käydyn tappiollisen meritaistelun jälkeen Baggen jäätyä vangiksi Fleming määräsi laivaston rippeet vetäytymään suojaan Tukholman saaristoon. Pian hän sai itse amiraalin arvon, mutta menestys oli edelleen kehnoa ja miehistö kärsi sairauksista. Operaatioista onnistui lähinnä lyypekkiläisten kauppalaivojen kaappaus.[1][3]

Tyytymätön kuningas korvasi Flemingin syyskuussa tämän serkulla Klaus Kristerinpoika Hornilla.[3] Tämän saavutettua uutena yliamiraalina vain kahdessa viikossa Pohjois-Itämeren meriherruuden Fleming ja muut kykenemättömyydestä syytetyt meripäälliköt joutuivat joulukuussa 1565 syytetyiksi kuninkaan lautakunnan eteen. Syyttäjänä toimi pahamaineinen Yrjänä Pietarinpoika. Lautakunnan mielestä Fleming olisi ansainnut kuolemantuomion, mutta palauttamalla Narvasta tulleista kauppalaivoista takavarikoimansa turkislastit ja maksamalla huomattavat lunnaat hän sai heinäkuussa 1566 kuninkaan armahtamaan itsensä. Flemingin ja Eerik XIV:n luottamus oli kuitenkin mennyttä ja seuraavana vuonna Fleming jäi toukokuussa 1567 pois Uppsalan valtiopäiviltä, joilla kuningas tuomitsi useita merkittäviä henkilöitä ja suoritti niin sanotut Sture-murhat.[1] Myöhemmin Erik XIV:n väitettiin suunnitelleen tässä yhteydessä myös Flemingistä eroon hankkiutumista.[3] Juhanan ja Kaarle-herttuan ryhdyttyä 1568 avoimeen kapinaan Fleming pysyi aluksi lojaalina kuninkaalle ja siirtyi vasta yhtenä viimeisistä ylhäisaateliin kuuluneista herttuoiden puolelle.[1] Eerik oli lähettänyt hänet syyskuussa pienen laivaston johdossa Mälarenille kapinallisia herttuoita vastaan, mutta hän liittyikin näihin.[3] Tarjoamalla sotalaivansa kapinallisten käyttöön Fleming vaikutti merkittävästi kuninkaan kukistumiseen ja varmisti näin itselleen uuden hallitsijan suosion. Vallan vaihduttua hänen ensimmäinen tehtävänsä oli ottaa Tukholmassa olleilta sotajoukoilta uskollisuudenvala Juhanalle.[1]

Juhana III:n aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuninkaaksi noussut Juhana III palkitsi Flemingiä kruunajaisjuhlassaan heinäkuussa 1569 antamalle hänelle valtaneuvoksen arvon ja korottamalla hänet vapaaherraksi sekä antamalla hänelle Viikin vapaaherrakunnan. Vapaaherrakuntaan kuului neljännes Siuntiosta ja Jokioisista, mihin vielä myöhemmin lisättiin lisä-alueita Siuntiosta ja Pikkalan kartano. Myös Suitian kartano kuului nyt hänen omistuksiinsa. Luultavasti vuonna 1571 Flemingistä tuli valtakunnan yliamiraali. Hän sai aluksi tehtäväkseen toimia entisen kuningas Eerikin vanginvartijana Turun, Kastelholman ja Gripsholmin linnoissa, ja sai jopa valtuudet surmata vankinsa hätätilanteessa. Fleming pääsi vuonna 1572 eroon tästä epämiellyttävänä pitämästään tehtävästä, joskin valvoi vielä seuraavana kesänä Eerikin siirtoa Västeråsiin[3]. Tanskaa vastaan käydyn sodan loppuvaiheessa hän johti 1570 Taalainmaalta Norjan Trøndelagiin tehtyä hävitysretkeä sekä eräitä kohtalaisen menestyksekkäitä laivasto-operaatioita Bornholmin lähellä. Vuonna 1573 Fleming meni naimisiin kuningas Kustaa Vaasan lesken Katariina Stenbockin siskon Ebba Stenbockin kanssa, mikä liitti hänet lähemmin kuningasperheeseen.[1] Häät pidettiin 1. marraskuuta leskikuningattaren johdolla.[4] Pitkänä vihana tunnetun uuden sodan sytyttyä Venäjää vastaan valtakunnan itärajalla Fleming nimitettiin lokakuussa 1574 Viipurin linnan päälliköksi.[1] Hän tosin vietti Viipurissa pääosin vain lyhyitä ajanjaksoja. Heinäkuussa 1575 Fleming, hänen sukulaisensa, sodan ylipäällikkö Herman Fleming ja Klaus Åkenpoika Tott olivat Ruotsin edustajina Siestarjoen rauhanneuvotteluissa, joissa solmittiin venäläisten kanssa kaksi vuotta kestänyt aselepo.[3]

Vaikka Fleming pyrki aina säilyttämään lojaaliutensa kuningasta kohtaan, hän ei siekaillut kavaltaa itselleen kruunulle kuuluvia tuloja jopa sen ajan tapojen näkökulmasta poikkeuksellisen julkeasti. Vuonna 1576 kuningas Juhana asetti Henrik Klaunpoika Hornin johtaman[3] tutkijakunnan selvittämään Suomessa tapahtuneita veronkavalluksia. Tällöin paljastui, että Fleming oli perinyt itselleen 5000 taalarin verran luvattomia maksuja, mikä oli kaikkein suurin yksittäinen kavallus. Häneltä otettiin tämän vuoksi pois pääosan väärinkäytöksistä mahdollistanut Etelä-Suomen laamannin virka, joka annettiin Herman Flemingille. Seuraavan kolmentoista vuoden aikana Klaus Fleming joutui tyytymään vaatimattomampiin toimiin, oli sivussa vallan ja suosion keskuksista ja jäi monien muiden aatelismiesten varjoon. Pääasiassa hän hoiti laivastoon varustamiseen liittyviä toimia ja asui pitkään Tukholmassa.[1] Tavoitellessaan pääsyä takaisin kuninkaan suosioon Fleming päätyi vuosikymmenen kuluessa yhä useammin kiistoihin valtaneuvostossa ja etääntyi muista valtaneuvoksista.[3]

Kun kuningas Juhanan poika ja kruununperijä Sigismund valittiin elokuussa 1587 Puolan kuninkaaksi, Ruotsin ylhäisaateli tuki hanketta, sillä se odotti valtansa lisääntyvän kun tuleva kuningas oleskelisi paljon Puolassa. Fleming sen sijaan ainoana valtaneuvoksista vastusti Sigismundin lähettämistä Puolaan. Hän joutui kuitenkin yliamiraalina saattamaan tämän uuteen valtakuntaansa.[1] Valtaneuvoston johdolla laadittiin tulevan unionivaltion hallintoa määritelleet niin sanout Kalmarin statuutit, jotka olisivat taanneet ylhäisaatelin vallan[5] – Flemingillä ei tiettävästi ollut mitään osuutta niiden laatimisessa[3]. Kuningas Juhana alkoikin katua Sigismundin järjestämistä Puolan kuninkaaksi ja tavatessaan poikansa Tallinnassa 1589 käydyissä neuvotteluissa yritti saada hankkeen perutuksi. Valtaneuvosto ja kuninkaan seurueen aateliset vastustivat tätä jyrkästi, sillä se olisi aiheuttanut välirikon Puolan kanssa – poikkeuksena kuitenkin Fleming, joka ainoana tuki kuninkaan suunnitelmaa. Juhana joutui perääntymään ajatuksestaan, mutta muuhun aatelistoon pettyneenä hän kohotti Flemingin takaisin suosioonsa. Tämä oli mahdollisesti ollutkin Flemingin ainoa tavoite hänen asettuessaan muita valtaneuvoksia vastaan.[1][5]

Suomen käskynhaltijaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fleming sai suosionosoituksena 1590 ensin valtakunnanmarskin arvon, hyvätuloisen Pohjanmaan tuomarinviran sekä Uplannin ja Norlannin laamannin viran, joka oli paljon merkittävämpi kuin hänen aiempi asemansa Etelä-Suomen laamannina. Seuraavana vuonna hän sai Suomen ja Viron käskynhaltijuuden sekä ylipäällikkyyden edelleen jatkuvassa sodassa Venäjää vastaan. Kahta ylintä sotilasvirkaa – amiraali ja marski – ei kertaakaan aiemmin ollut annettu yhtä aikaa samalle henkilölle. Ruotsalaisten säätyveljiensä tavoin kuningasta vastaan "kapinoinut" Suomen aateli pakotettiin virkojen menetyksen uhalla paitsi esittämään anteeksipyyntöjä Juhanalle, myös alistumaan Flemingin käskyvaltaan. Fleming sai myös toimia syyttäjänä ja oikeuden puheenjohtajana 1590–1591 käydyssä oikeudenkäynnissä Karl Henrikinpoika Hornia ja hänen veljiään vastaan, joita syytettiin liian varovaisesta sodankäynnistä Inkerinmaalla. Flemingistä tuli yksi valtakunnan mahtimiehiä ja hänen tulonsa kasvoivat useiden virkojen ja läänitysten ansiosta poikkeuksellisen suuriksi. Pelkästään ylipäällikkyydestä hän sai palkkaa 500 taalaria kuukaudessa, minkä lisäksi hän keräsi tuloja viidestä kartanostaan ja 512 talonpoikaistilalta Suomessa sekä vielä lisää Ruotsista ja Virosta. Heikki Ylikankaan mukaan Fleming oli 1590-luvulla suhteellisesti katsottuna Suomen historian rikkaimpia ihmisiä.[1]

Juhana III:n kuoltua marraskuussa 1592 syntyi nopeasti valtakamppailu Puolassa asuvan kruununperijä Sigismundin ja Ruotsissa valtaansa kasvattaneen Juhanan nuoremman veljen eli Kaarle-herttuan välille. Jälleen muusta valtaneuvostosta poiketen Fleming asettui lojaalisti Sigismundin puolelle ja vaati tätä tammikuussa 1593 avoimella kirjeellä myös laamannikuntansa asukkailta.[1] Luottamuksensa Flemingiin menettänyt Kaarle-herttua antoi Suomen ja Viron siviili- ja sotilasviranomaisille määräyksen olla noudattamatta tämän käskyjä. Suomessa sillä ei ollut vaikutusta, sillä määräyksen saapuessa Sigismund oli jo ehtinyt toukokuussa 1593 vahvistaa Flemingin aseman ja sotajoukot pysyivät hänelle uskollisina. Sen sijaan Kaarlen määräystä noudatettiin Virossa, jossa Flemingiä oli karsastettu jo hyvän aikaa.[3] Fleming toi Sigismundin kesällä 1593 laivastollaan Danzigista Ruotsiin.[1] Puolalaisen Sigismundin roomalaiskatolisuudesta huolestuneena Uppsalassa kokoontunut sääty- ja kirkolliskokous oli saman vuoden maaliskuussa hyväksynyt päätöksen, jolla pyrittiin varmistamaan luterilaisuuden säilyminen Ruotsin uskontona.[5] Päätöksen tunnustaminen asetettiin ehdoksi sille, että säädyt hyväksyisivät Sigismundin kuninkaaksi. Fleming rikkoi säätyjen yhteisen rintaman ja ilmoitti Sigismundille Uppsalan päätöksen olevan laiton, "mokoma vasikannahka". Sigismund suostui kuitenkin antamaan vakuutuksen Ruotsin uskonnon säilyttämisestä ennallaan, ja Flemingkin peräytyi tällöin kannastaan. Hän sai kantaa valtakunnan miekkaa uuden hallitsijan kruunajaisissa syksyllä 1594. Sigismund vahvisti muodollisesti Flemingillä jo käytännössä olleen aseman Suomen käskynhaltijana, minkä jälkeen Fleming saattoi hänet takaisin Puolaan ja palasi sitten itse Suomeen.[1][5]

Valtataistelun kärjistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän sodan ylipäällikkönä Fleming oli 1591 määrännyt suoritettavaksi suurhyökkäyksen, joka muuttui aina Novgorodin lähiseudulle saakka ulottuneeksi hävitysretkeksi. Seuraavana vuonna suunniteltu uusi hyökkäys kuitenkin kuihtui ja tammikuussa 1593 sovittiin venäläisten kanssa välirauha, minkä johdosta Fleming sijoitti joukkonsa raskaaseen linnaleiriin Suomen ja Viron talonpoikien elätettäviksi. Sota päättyi toukokuussa 1595 solmittuun Ruotsille edulliseen Täyssinän rauhansopimukseen, mutta sodassa vallattu Käkisalmen linna päätettiin vielä pitää panttina lopullista rajankäyntiä odoteltaessa. Tähän ja itärajan epävarmaan tilanteeseen vedoten Fleming piti joukkonsa edelleen linnaleirissä, mitä talonpoikien oli vaikea ymmärtää. Todellinen syy joukkojen pitämiseen valmiustilassa oli Flemingin oman aseman varmistaminen ja niiden käyttökelpoisuus sisäpolitiikassa.[1]

Ruotsissa Kaarle-herttua alkoi nopeasti tulkita Sigismundin hallitsijanvakuutusta omaksi edukseen ja järjesti valtaneuvoston tukemana lokakuussa 1595 Söderköpingissä valtiopäivät, jotka päättivät, että kuninkaan määräykset tulisivat voimaan vasta valtaneuvoston hyväksyminä. Flemingin vastustuksesta johtuen näille valtiopäiville ei juuri osallistunut suomalaisia, joten Suomeen lähetettiin Kaarle Henrikinpoika Hornin johtama valtuuskunta hankkimaan myös suomalaisilta vahvistus Söderköpingin päätöksille. Fleming kutsui Suomen aatelismiehet koolle Turkuun tammikuussa 1596 ja ilmoitti vastustavansa päätösten hyväksymistä. Osa Suomen aatelista oli varovaisemmalla kannalla ja haki kompromissia, mutta kuninkaan ehdottoman kielteinen kanta Söderköpingin päätöksiin pakotti heidätkin valitsemaan Sigismundin puolen. Flemingin käytännössä sotilasdiktaattorina johtama Suomi oli irtisanoutumassa Ruotsissa tehdyistä päätöksistä Sigismundin ja Kaarle-herttuan välisen sisällissodan lähetessä, mikä merkitsi sodan uhkaa myös Kaarlen ja Flemingin välillä.[1][6] Kaarle-herttuan myöhemmät yritykset saada tukea Suomessa olleilta sotajoukoilta Flemingiä vastaan eivät saaneet mitään vastakaikua.[3]

Kaarle-herttua julisti lopulta itsensä Ruotsin valtionhoitajaksi ja vastustajansa kapinallisiksi, minkä Arbogan valtiopäivät hyväksyivät vuonna 1597. Jälkimmäinen julistus oli tähdätty Flemingiä vastaan.[6] Hänen lähipiirinsä ja puolisonsa olivat jo huolissaan, sillä Kaarlen joukot olivat selvästi vahvemmat.[1]

Nuijasota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Nuijasota

Ennen kuin avoin sota ehti syttyä Flemingin ja Kaarlen välille, joutui Fleming kukistamaan Pohjanmaalla, Keski-Suomessa ja Savossa nousseen talonpoikien kapinan, joka tunnetaan nuijasotana. Vuosia jatkuneen linnaleirirasituksen katkeroittamat talonpojat näkivät Flemingin olevan syypää kärsimyksiinsä.[1][7] Pohjalaisten talonpoikien lähetystö oli käynyt Söderköpingin valtiopäivillä tapaamassa Kaarle-herttuaa, joka oli antanut ymmärtää syrjäyttävänsä Flemingin ja lopettavansa linnaleirin. Talonpojat – joiden johtoon asettui ilmajokelainen ratsutilallinen Jaakko Ilkka – karkottivat kruunun huovit tammikuussa 1596 Mustasaaresta, mutta hajaantuivat nopeasti Flemingin lähettämän sotaväenosaston lähestyessä. Ilkka vietiin vankina Turun linnaan. Tämän jälkeen Kaarle yllytti talonpoikia jatkamaan kapinointia tavoitteenaan aiheuttaa harmeja Flemingille ennen lopullista yhteenottoa. Kaarlen propagandalle altteimmat Pohjanmaan talonpojat uskoivat hänen lupauksiinsa sotilaallisesta tuesta ja aloittivat marraskuussa entistä mittavamman kansannousun, jonka johtoon Turun linnasta paennut Jaakko Ilkka asettui.[7]

Fleming pystyi vastaamaan kapinaan tehokkaasti, sillä sisällissotaa odottaen hän oli pitänyt joukkonsa koossa ja valmiina.[1] Ensin Akseli Kurjen joukot löivät Pentti Poutun johtaman pienemmän nuijamiesjoukon Satakunnassa. Ilkan johtaman 2500-miehisen kapinallisten pääjoukon edetessä Pohjanmaalta kohti eteläistä Suomea Fleming lähti heitä vastaan mukanaan 3000 miestä. Joukot kohtasivat Nokian taistelussa joulukuun lopussa, jossa Fleming ensin peloteltuaan nuijamiehiä tykinlaukauksilla sai näiden joukot hajoamaan lupaamalla rivimiehille vapaan poispääsyn, jos johtajat luovutettaisiin. Lopulta Flemingin huovit surmasivat avuttomasti pakenevia vastapuolen jalkamiehiä. Kuukautta myöhemmin joukkoa johtaneet kapinapäälliköt – Ilkka mukaanluettuna – saatiin kiinni Pohjanmaalla ja teloitettiin. Myös Nyystölän ja Suur-Savon taisteluissa Flemingin alaiset joukot saivat viekkaudella nuijamiehet ensin antautumaan ja sitten surmasivat heidät. Pohjanmaalta nousi tämän jälkeen vielä toinen kapina-aalto, mutta lopulta ratkaisevassa Santavuoren taistelussa 24. helmikuuta 1597 Flemingin henkilökohtaisesti johtama 1500 huovin joukko löi 3000–4000 nuijamiehen joukon.[7]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Voittonsa jälkeen Flemingillä ei kuitenkaan ollut aikaa eikä rohkeutta laajoihin joukkoteloituksiin, sillä pääkoitos Kaarlea vastaan odotti yhä ja hänen oma asiansa oli parhaillaan esillä Arbogan valtiopäivillä.[7] Hän kiirehti takaisin Turkuun, mutta varustaessaan laivastoaan Pikkalassa hän yllättäen sairastui pahasti.[1] Luvattuaan tavata vaimonsa Perniön kuninkaankartanossa Fleming lähti sairaana matkaan, mutta joutui heikon kunnon vuoksi pysähtymään Pohjan pitäjän kirkon tienoilla, jossa kuoli huhtikuun 12. ja 13. päivän välisenä yönä.[4] Äkillinen kuolema aiheutti monia huhuja ja yliluonnollisia selityksiä – vastustajien mukaan kyseessä oli Jumalan kosto.[1] On väitetty myös, että hänet olisi myrkytetty Kaarle-herttuan käskystä.[8] Flemingin ruumis kuljetettiin Turun linnan kappeliin ja edelleen Paraisten kirkolle haudattavaksi sukuhautaan. Flemingin leski Ebba Stenbockin suosituksesta kuningas Sigismund nimitti hänen seuraajakseen Arvid Stålarmin, joka jatkoi edeltäjänsä politiikkaa. Kaarle-herttuan joukot nousivat maihin Suomessa syyskuun alussa ja saivat nopeasti Turun linnan antautumaan. Miehensä muistoa puolustanut ja tämän työtä jatkanut Ebba Stenbock vietiin vangittuna Tukholmaan, mutta vapautettiin myöhemmin. Sota Kaarlen ja Sigismundin välillä jatkui vielä yli kaksi vuotta. Turun linnan antauduttua toistamiseen Kaarlelle 1599 hän teloitutti Turun verilöylyssä sen puolustajat, joiden joukossa olivat Flemingin ainoat aikuisiksi eläneet pojat, Johan Fleming sekä aviottomana syntynyt Olof Klaunpoika.[1][9] Siihen katkesi Kuitian Flemingien sukuhaara. Ebba Stenbock vapautettiin myöhemmin ja hän sai 1602 takaisin puolet miehensä perintötiloista ja 1608 loputkin. Kaksi heidän tytärtään avioitui myöhemmin varakkaisiin mahtisukuihin.[4]

Oppineena tunnettu Daniel Hjort asui jonkin aikaa Flemingin luona, luultavasti tämän sihteerinä tai kotiopettajana, mahdollisesti Kuitian kartanossa.[10]

Tulkintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Flemingin asettuminen Suomen sotilasdiktaattorina uhmaamaan Ruotsissa tehtyjä päätöksiä on varsinkin Suomen itsenäisyyden ajan historiankirjoituksessa nähty usein Suomen erityisaseman ilmauksena. Tosiasiassa Kaarle-herttuan vastaisia ryhmittymiä vaikutti muuallakin valtakunnassa. Suomen poikkeuksellinen erillisasema 1590-luvulla oli lähinnä seuraus Flemingin poikkeuksellisen suurista valtaoikeuksista, jotka Sigismund oli antanut hänelle turvatakseen hänen uskollisuutensa. Historiantutkija Pentti Renvall esitti 1939 julkaistussa väitöskirjassaan[11] kuuluisan hypoteesin, että Flemingin päämotiivi olisi ollut Suomen turvallisuuspoliittisten erillisetujen puolustaminen ja että hän olisi asettunut Sigismundin puolelle, koska valtiounioni Puolan kanssa edisti Suomen itärajan turvaamista Venäjää vastaan.[1] On myös esitetty, että Flemingillä oli tavoite muodostaa Suomen, Ruotsin, Baltian ja Puolan unioni turvaksi Venäjää vastaan.[12] Näin Flemingistä rakentui kuva kansallista etua puolustaneena viisaana valtiomiehenä.

Albert Edelfeltin maalaus Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista vuodelta 1878. Fleming vainaana arkussa.

Muun muassa Heikki Ylikangas on kuitenkin kyseenalaistanut tulkinnan, että Flemingin toimintaa olisi leimannut jokin aatteellinen linja. Hänet on nykytutkimuksessa nähty pikemminkin kuninkaan suosiota tavoittelevana karrieristina, sillä esimerkiksi Tallinnan neuvotteluissa 1589 hän oli valmis rikkomaan Ruotsin ja Puolan unionin vain päästäkseen takaisin kuningas Juhanan suosioon.[1] Esimerkiksi Viron aateli esiintyi noihin aikoihin selvästi vahvemmin omien kansallisten intressiensä puolustajana kuin Fleming suomalaisten.[3] On jopa väitetty Flemingin aikoineen irrottaa Suomen ja Viron Ruotsista ja yhdistää ne Puolaan, mutta tästä ei ole mitään todisteita.[3]

Klaus Fleming kulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Flemingin ruumis esiintyy Albert Edelfeltin vuonna 1878 maalaamassa kuuluisassa historiamaalauksessa Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista. Maalauksen aiheena on Zachris Topeliuksen vuonna 1875 julkaistuun Maamme kirjaan sisältyvä tunnettu tarina: Vallattuaan Turun linnan syyskuussa 1597 Kaarle on avauttanut Flemingin arkun linnan kappelissa varmistaakseen tämän kuolleen. Hän vetää vainajaa parrasta ja lausuu ”Jos nyt eläisit, ei pääsi olisi kovin lujassa”, mihin leski Ebba Stenbock vastaa ”Jos minun autuas herravainajani eläisi, ei Teidän armonne olisi koskaan päässyt tänne sisälle.[4]

Flemingiin viitataan myös Kaarlo Kramsun 1877 julkaisemassa Jaakko Ilkasta kertovassa tunnetussa runossa Ilkka, jossa Flemingin valtakauden sanotaan olleen "itkun aikaa" Suomen kansalle.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Renvall, Pentti: Klaus Fleming und der finnische Adel in den Anfangsphasen der Krise der neunziger Jahre des 16. Jahrhunderts. Turun yliopisto 1939, Turku.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kari Tarkiainen: ”Fleming, Klaus (noin 1535–1597)”, Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 816–820. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6. Teoksen verkkoversio.
  • Berndt Federley: Klas Fleming Svenskt Biografiskt Lexikon. Ruotsin valtionarkisto (ruotsiksi)
  • Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki 1987.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z Kari Tarkiainen: Fleming, Klaus (noin 1535–1597) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 3.3.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden, s. 118: Fleming, Klaus (Jully Ramsay, 1909–1916). Projekt Runeberg. Viitattu 29.4.2012.
  3. a b c d e f g h i j k l m n o Berndt Federley: Klas Fleming Svenskt Biografiskt Lexikon. Ruotsin valtionarkisto.
  4. a b c d Anneli Mäkilä-Alitalo: Stenbock, Ebba (K 1614) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 4.5.2001 (päivitetty 7.8.2009). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  5. a b c d Suomen historian pikkujättiläinen, s. 158–160.
  6. a b Suomen historian pikkujättiläinen, s. 160.
  7. a b c d Suomen historian pikkujättiläinen, s. 161–162.
  8. Heikki Ylikangas: Nuijasota 1977 (vuoden 1996 ajanmukaistettu painos) Kustannusosakeyhtiö Otava. Keuruu. s. 313
  9. Suomen historian pikkujättiläinen, s. 163–164.
  10. Iiro Kajanto: Hjort, Daniel (K 1615) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 30.11.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  11. Eino Jutikkala: Renvall, Pentti (1907 - 1974) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 23.6.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  12. Eino Jutikkala, Kauko Pirinen: Suomen historia, Weilin & Göös 1981, ISBN 951-35-2608-9

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]