Tämä on lupaava artikkeli.

Liivinmaan sota

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Liivinmaan sota
Pihkovan taistelu
Pihkovan taistelu
Päivämäärä:

1558–1583

Paikka:

Baltia ja Venäjä

Lopputulos:

Liivinmaan liiton, Puola-Liettuan, Ruotsin ja Tanskan voitto

Vaikutukset:
Osapuolet

Liivinmaan liitto
Puola-Liettua
 Ruotsi
 Tanska
Ukrainan kasakat
Transilvanian ruhtinaskunta

Moskovan Venäjä

Komentajat

Gotthard Kettler
Stefan Batory
Ruotsi Eerik XIV
Tanska Fredrik II

Iivana Julma
Shahghali
Simeon Bekbulatovitš
Magnus

Liivinmaan sota käytiin vuosina 1558–1583 Liivinmaan eli nykyisten Viron ja Latvian alueen hallinnasta. Sota alkoi Liivinmaan liiton ja Venäjän välisenä sotana, mutta siihen osallistuivat myöhemmin myös Puola-Liettua, Ruotsi ja Tanska-Norja.[1]

Sota päättyi Liivinmaan liiton hajoamiseen ja sen alueen jakamiseen muiden Itämeren valtioiden kesken. Vaikka Liivinmaan sota päättyikin vuonna 1583, sen ääripää ulotetaan joskus vuoteen 1629 tai jopa vuoteen 1661 saakka.[1]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liivinmaan heikkeneminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liivinmaan liitto oli 1500-luvulle tultaessa heikentynyt useista ulkoisista ja sisäisistä syistä johtuen. Saksan apu Liivinmaalle oli lähes tyrehtynyt sen desentralisoitumisen myötä. Keisari Maksimilian I:n ja Kaarle V:n uudistukset keskusvallan lujittamiseksi eivät onnistuneet. Preussin jouduttua Puolan alaisuuteen vuonna 1525 Liivinmaan liitto ei voinut odottaa enää tukea siltäkään suunnalta. Preussin harjoittama politiikka palveli Puolan etuja. Liivinmaan liitto oli lisäksi sisäisesti hajaantunut uskonpuhdistuksen takia, mikä aiheutti keskinäisiä ristiriitoja eri territorioruhtinaiden välille.[2]

Pitkän rauhallisen jakson myötä Liivinmaan liiton sotalaitos oli rappeutunut pahoin. Liivinmaan ritarikunnalla oli vain noin 150–200 ritariveljeä, mikä oli vain kolmasosa sen huippuajoista. Talonpojat olivat menettäneet aseenkanto-oikeutensa ja näin taisteluvalmiutensa.[3] Liivinmaan liiton valtiollinen luonne oli perustaltaan heikko, sillä se perustui löyhään säätyvaltais-territoriaaliseen liittolaissuhteeseen. Liivinmaan liittoa oli yritetty modernisoida, mutta yritykset olivat kaatuneet uudistusten vaatiman maallistumisen vastustamiseen.[4]

Ulkoiset uhat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viktor Vasnetsov, Iivana IV Julma, 1897.

Samaan aikaan kun Liivinmaan liitto heikkeni monet sen naapureista vahvistuivat merkittävästi. Puola-Liettuan unioni oli myöhäiskeskiajalla noussut Keski-Euroopan voimakkaimpien valtojen joukkoon. Preussin alistamisen myötä se pääsi myös puuttumaan Baltian asioihin enenevissä määrin.[5] Myös Skandinavian maat Ruotsi ja Tanska vahvistuivat unionitaisteluiden päätyttyä ja sisäisten uudistusten myötä.[4]

Puola-Liettuaa ja Skandinaviaa suurempi uhka oli kuitenkin idässä oleva Venäjä. Moskovan suuriruhtinaskunta oli laajentunut voimakkaasti kaikkiin ilmansuuntiin. Moskovan ongelma, kuten myöhemmän Venäjänkin, oli sen hallitseman Itämeren rannikkoalueen suppeus. Erityisesti pyrkimys päästä Itämerelle ajoi Iivana IV Julmaa.[5]

Venäjän tavoitteena oli estää Ruotsia ja Liivinmaan hallitsijoita liittoutumasta keskenään ja toisaalta se pyrki saamaan jalansijaa Itämeren rannalla. Venäjä oli käynyt sotaa aiemminkin Liivinmaan liiton kanssa, mutta maiden välillä vallitsi rauha, jota ylläpidettiin rauhansopimuksen uudistamisilla. Novgorodissa vuonna 1554 tehdyssä sopimuksessa Venäjän pyrkimys vaikuttaa Baltian asioihin tuli ilmi ensikertaa peittelemättömästi. Tällöin Moskova vaati Tarton hiippakuntaa maksamaan niin sanottua uskonveroa, jonka koko Liivinmaan piti taata. Ehtoihin ei Liivinmaan puolelta suostuttu ja seuraavien vuosien aikana näistä ehdoista käytiin pitkiä neuvotteluja.[6]

Koadjuuttorisota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liivinmaalla puhkesi vuonna 1556 koadjuuttorisodaksi kutsuttu sisällissota, joka johti läheisempiin yhteyksiin Puola-Liettuan kanssa. Sota johtui Riian arkkipiispan maakreivi Wilhelmin yrityksestä päästä Liivinmaan johtoon, mihin hän käytti hyväkseen sukulaisuussuhteitaan Preussin ja Puolan hallitsijoihin.[6]

Häntä tuki ritarikunnan maamarsalkka Jaspar Münster, joka tavoitteli maamestariksi pääsyä. Ennen kuin arkkipiispa ehti toimia juonittelut tulivat ilmi ja ritarikunnan joukot valloittivat arkkihiippakunnan. Puolalaisten painostus pakotti osapuolet kuitenkin neuvotteluihin. Posvolin sopimuksella 1557 sovittiinkin, että arkkipiispa pääsi takaisin virkaansa ja että ritarikunta solmisi Puolan kanssa Venäjän vastaisen puolustus- ja hyökkäysliiton. Liiton oli tarkoitus tulla voimaan viiden vuoden kuluttua.[7]

Sodan alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Boris Tšorikov, Narvan piiritys 1558, 1836.

Iivana IV Julma tulkitsi Posvolin sopimuksen ja Tarton uskonveron maksamatta jättämisen rikkovan vuoden 1554 välirauhansopimusta[8] ja hän keskitti venäläisiä joukkoja Liivinmaan rajalle.[7] Jo ennen venäläisten hyökkäystä maamestari Fürstenberg oli ryhtynyt puolustusvalmisteluihin lokakuussa 1557. Valmistelut eivät kuitenkaan olleet kovin tehokkaita säätyjen välinpitämättömyyden takia.[9]

Venäläiset aloittivat hyökkäyksen 22. tammikuuta 1558. Venäläisten noin 40 000 miehen armeija hyökkäsi rajan yli Peipsijärven pohjois- ja eteläpuolelta Ivangorodista Narvaan ja Pihkovasta Vastseliinaa kohti. Kolmas hyökkäyssuunta kohdistui Ostrovista Marienhausenia ja Marienburgia kohti.[7] Joukkoja johti Venäjän vasalli, Kazanin kaani Šigal.[1] Narva antautui toukokuussa pommitusten ja tulipalojen runtelemana.[7]

Sieltä venäläiset jatkoivat Pohjois-Viroon Tallinnan lähistölle saakka. Marienburgia vastaan hyökänneet venäläiset eivät onnistuneet valtaamaan siellä sijainnutta ritarikuntalinnaa. Epäonnistuttuaan tässä joukot etenivät Riian edustalle, josta ne kuitenkin kääntyivät takaisin hävittäen maaseutua. Hyökkäysten tuloksena venäläiset miehittivät itäisen Virumaan ja Tarton hiippakunnan.[9]

Hyökkäyksen johdosta Liivinmaan maapäivät olivat päättäneet Wolmarissa vuoden 1558 maaliskuussa koota tsaarin vaatiman veron. Ennen kuin summa oli saatu lainaamalla kokoon, oli Moskovaan lähetetty neuvottelijoita. Tsaari ei ollut kuitenkaan enää kiinnostunut rauhan solmimisesta Narvan kukistuttua. Kesäkuun lopulla maapäivät kokoontuivat Tartossa päättämään, mistä päin apua tuli yrittää saada. Vaihtoehtoina olivat Puola, Ruotsi ja Tanska. Maapäivät kallistuivat Tanskan puoleen, koska Ruotsi ja Puola olivat osoittautuneet vastahakoisiksi auttamaan Liivinmaata.[10][9]

Avun takaamiseksi oltiin valmiita antamaan Tanskalle takaisin sen vanha herruus Harju- ja Virumaassa. Tanskasta ei kuitenkaan tullut sellaista apua, kuin oli odotettu. Tanskan avulla saatiin kuitenkin aikaan aselepo Venäjän kanssa vuonna 1559. Tsaari suostui sopimukseen, jotta hän olisi voinut ratkaista krimintataarikysymyksen eli samanaikaisen Venäjän–Krimin sodan tilanteen Devlet I Girayta vastaan. Aselevon aikana Tanska sai jalansijan Liivinmaalta, kun piispa Johannes Münchhausen myi Saarenmaan ja Kuurinmaan hiippakunnat Tanskan kuninkaan veljelle Magnukselle 26. syyskuuta 1559. Rauhan aikana alkoi myös voimistua mielipide, jonka mukaan tukea piti hakea Puolalta. Tämä ei kuitenkaan olisi voinut onnistua Fürstenbergin ollessa maamestarina, mutta hänet syrjäytti puolalaismielisen Gotthard Kettler. Kettler aloitti valtaan päästyään neuvottelut puolalaisten kanssa Vilnassa. Puolan kanssa solmittiin 31. elokuuta 1559 sopimus, jonka mukaan Puolan kuningas ottaisi ritarikunnan valtansa alle.[10]

Sopimuksen mukaan ritarikunnan eteläosan linnat Bauskasta Ludseniin piti luovuttaa Puolalle.[11] Sodan jälkeen ritarikunta voisi lunastaa ne takaisin. Seuraavana päivänä solmittiin toinen sopimus, jossa puolalaisvalta laajeni edelleen. Sen mukaan Liivinmaa liitettäisiin Puolaan ja Kettleristä tulisi Liivinmaan herttua. Hieman myöhemmin Riian arkkipiispa solmi Puolan kanssa saman kaltaisen sopimuksen linnojen luovuttamisesta. Kettler valittiin neuvotteluista palattuaan 17. syyskuuta 1559 maamestariksi ja siihen asti muodollisesti maamestarina ollut Fürstenberg sai haltuunsa ritarikuntalinnoja Etelä-Virosta.[12]

Ruotsi oli pysytellyt sodan alkuvaiheen puolueettomana, vaikka ruotsalaisilla oli esimerkiksi Tallinnassa paljon kannatusta. Kustaa Vaasa oli solminut Venäjän kanssa Moskovan rauhansopimuksen ennen Liivinmaan sotaa ja hänen mukaansa Ruotsi ei olisi voinut sekaantua Liivinmaan tapahtumiin ilman vaaraa Venäjän suhteiden huonontumisesta. Ruotsilla oli kuitenkin vuoden 1557 syksystä lähtien tarkkailijoita Tallinnassa. Suomen herttua Juhana neuvotteli itsenäisesti ritarikunnan kanssa Suomen aatelin tukemana joidenkin tukikohtien luovuttamisesta Ruotsille.[12] Neuvottelut eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään.[13]

Aselevon loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Venäläisten hirmutöitä Liivinmaalta”, piirros vuodelta 1561.

Liivinmaalla pidettiin jälleen maapäivät Riiassa, jossa päätettiin kantaa erityinen sotavero alueelta. Maamestari Kettler kokosi lisäksi joukkoja ritarikunnan vastahyökkäystä varten. Vastahyökkäys alkoikin aselevon päätyttyä 1. marraskuuta 1559. Hyökkäys sujui alussa hyvin ja se eteni Tarton edustalle saakka. Tarton linnaa ei kuitenkaan pystytty valtaamaan ja samoin kävi Lajusten linnan valtausyritykselle. Joulukuun aikana ritarikunnan hyökkäys tyrehtyi ja sitä seurasi venäläisten hävitysretket. Venäläiset piirittivät Marienburgin linnan ja se antautui piirityksen jälkeen 9. helmikuuta 1560.[13]

Ritarikunta oli vararikon partaalla ja tilannetta helpottaakseen Kettler ryhtyi panttaamaan Kuurinmaan linnoja. Goldingenin, Hasenpothin ja Durbenin linnat annettiin Puolalle ja Grobin Preussille. Linnojen panttaamisesta huolimatta Puola ei tukenut Liivinmaata sotilaallisesti, vaan se yritti kiristää lisää linnoja. Tämän lisäksi Tanskan Magnus, jolle oli annettu alueita Saarenmaalta ja Kuurinmaalta, ja Kettlerin välille syttyi sota, jonka ratkaisemiseksi saatiin aikaan sopimus vuoden 1560 elokuussa. Venäläisten uusi hyökkäys alkoi 2. elokuuta. Ritarikunta kävi viimeisen suuren kenttätaistelunsa Härgämäessä, jossa se kärsi suuren tappion.[14]

Vaikka herttua Magnus oli luvannut auttaa ritarikuntaa, ei tältä suunnalta lopulta apua tullutkaan. Puolalaisilta tuli apuun vain pieniä joukko-osastoja. Pohjoisessa venäläiset piirittivät Viljantin. Puolustavat joukot aloittivat palkkojen maksun myöhästymisen takia kapinan ja linna kukistui 21. elokuuta. Ritarikunnan entinen maamestari Fürstenberg joutui venäläisten vangiksi. Viljannin valtauksen jälkeen venäläiset valtasivat ilman vastarintaa Tarvastun, Põltsamaan ja Ruhjan. Vain piiritetty Paidelinna piti yllä vastarintaa, vaikkakin puolustusta vaikeutti Läänemaalla alkanut talonpoikaiskapina. Venäläiset luopuivat Paldelinnan piirityksestä lokakuun lopulla. Piirityksen loppuminen pelasti Harjumaan ja Tallinnan. Etelässä venäläiset kukistivat pienet puolalaiset joukot Wendenissä. Tämän jälkeen he etenivät Väinäjoen lähistölle, mutta vetäytyivät sieltä takaisin. Venäläisten hyökkäys tyrehtyi lopulta lokakuussa.[14]

Liivinmaan hajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläisten hyökkäyksen jälkeen alkoi noin vuoden kestänyt vaihe, joka johti Liivinmaan lopulliseen hajoamiseen. Liivinmaan itäosa oli venäläisten hallussa ja he pitivät nämä alueet, vaikka puolalainen lähetystö vaatikin näitä alueita Puolalle Moskovassa vuonna 1561 käydyissä neuvotteluissa. Liivinmaan etelä- ja keskiosat joutuivat Kettlerin ja Puolan kuninkaan sopimuksen mukaisesti Puolan suojeluherruuteen. Vilnassa 28. marraskuuta 1561 käydyt neuvottelut johtivat ritarikunnan lopulliseen hajoamiseen. Kettler sai haltuunsa Kuurinmaan ja Semgallian herttuakunnan ja Puola muut alueet lukuun ottamatta Riikaa, joka pysyi osana Saksan keisarikuntaa. Tanskalainen herttua Magnus sai 29. tammikuuta 1562 Vilnassa käydyissä neuvotteluissa puolet Virosta ja lisäksi hän sai pitää Kuurinmaan hiippakunnalliset osat.[15]

Ruotsalaiset olivat aloittaneet aktiivisemman toiminnan Liivinmaalla Kustaa Vaasan kuoltua ja Eerik XIV:n noustua valtaan. Eerikin käskystä ruotsalaiset lähettivät lähetystön Tallinnaan, jossa neuvoteltiin Harju- ja Järvamaan liittämisestä Ruotsiin. Neuvottelujen tuloksena Tallinnan porvarit sekä Harju- ja Virumaan vasallit sanoivat irti uskollisuutensa Saksalaiselle keisarikunnalle ja vannoivat 4.–6. kesäkuuta 1561 uskollisuudenvalan Eerikille. Näin kaikki Liivinmaan naapurivallat olivat osallistuneet sen maiden jakamiseen keskenään. Sota ei kuitenkaan päättynyt tähän.[16]

Pohjoismaiden seitsenvuotinen sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron valtauksen jälkeen Eerikille ja Juhanalle tuli erimielisyyksiä ulkopolitiikan suunnasta. Juhanan mielestä tuli liittoutua Puola-Liettuan kanssa Venäjän laajentumisen estämiseksi. Eerikin mielestä suhteita Venäjään ei pitäisi heikentää, jotta Ruotsi voisi hyötyä sen länteen suuntautuvasta kaupasta. Ruotsin pitäisi sitä vastoin estää Tanskan ja Puolan vallan liiallinen kasvu. Juhanan ja Eerikin erimielisyydet johtivat Juhanan vangitsemiseen ja sotaan Tanskaa, Puola-Liettuaa ja Pohjois-Saksan hansakaupunkeja vastaan. Alkoi niin sanottu Pohjoismainen seitsenvuotinen sota.[17][18] Baltia oli sodan sivunäyttämö.

Sodassa Klaus Kristerinpoika Hornin johtamat ruotsalaisjoukot valloittivat kesäkuussa 1562 Pärnun, Karksin ja Paidelinnan, mitä seurasi seuraavan vuoden kesällä Haapsalun, syksyllä Lihulan ja talvella Loden valloitus. Epävakaissa oloissa alueelle syntyi omalaatuisia voimaryhmiä. Yhden niistä muodostivat Juhanan panttilinnoiksi saamat Paidelinna, Karksi, Trikaten, Helmet, Ermes, Rujen ja Burtneck. Panttiläänityksen käskynhaltijaksi hän oli määrännyt tirolilaisen kreivi Artzin.[19]

Horn kuitenkin valtasi Paidelinnan ja Karksin ennen kuin Artz ehti saada nämä haltuunsa. Artzin kuultua Juhanan kukistumisesta tämä yritti luovuttaa loput linnansa venäläisille, mutta Kettlerin joukot vangitsivat hänet ja mestasivat hänet Riiassa. Juhanan panttilinnat joutuivat ruotsalaisten valtaamia linnoja lukuun ottamatta ensin Kettlerille ja sittemmin puolalaisille. Toinen voimaryhmä olivat ruotsalaisten saksalaiset palkkasoturit, jotka kapinoivat palkkojen maksuongelmien takia Pärnussa vuonna 1564 ja luovuttivat kaupungin ja sen linnan puolalaisille. Magnus-herttua lähetti näille joukoille tueksi joukkoja Kuurinmaan hiippakunnasta ja joukot kokosi sotilasosastoksi Kettler. Kettler hyökkäsi joukkoineen Tallinnaa kohti pariin otteeseen vuosina 1564 ja 1565, mutta Horn voitti ne ja ajoi takaisin Pärnuun.[20]

Kesällä vuonna 1566 tanskalaiset valtasivat Hiidenmaan, jonka ruotsalaiset kuitenkin valtasivat takaisin vastahyökkäyksellä samana vuonna. Saman vuoden talvella ruotsalaiset tekivät hävitysretket Lemsaluun Klaus Kurselin johdolla. Puolalaiset vastasivat tähän hyökkäämällä Läänemaan kautta Tallinnan lähistölle. Vuoden 1568 toukokuussa Kursel valloitti Sünaburgin ja Pärnun saksalaisjoukot tekivät hävitysretkiä Lääne- ja Harjumaalle.[20]

Samana vuonna 1568 Juhana ja tämän veli Kaarle kukistivat mielisairaan Eerikin ja Juhana nousi valtaistuimelle.[19] Juhanan valtaantulon myötä Virossa johtajan tehtävissä olleita henkilöitä vaihdettiin, mikä johti muiden ongelmien ohella Tallinnan linnan palkkasoturien kapinaan, joka onnistuttiin kuitenkin kukistamaan.[20]

Juhanan valtaantulon myötä myös jännitteet Puolan ja Ruotsin välillä laimenivat. Seitsenvuotinen sota päättyi Stettinin rauhansopimukseen, jossa Tanska ja Ruotsi tunnustivat muodollisesti Saksan keisarin yliherruuden Baltiassa. Sopimuksella sovittiin, että Juhana luovuttaisi valloituksensa Baltiassa Saksan keisarille, joka taas läänittäisi Tanskan entiset alueet Tanskan kuningas Fredrik II:lle ja muut Juhanalle. Sopimuksella ei kuitenkaan ollut mitään käytännön merkitystä, vaan Ruotsi piti edelleen hallussaan valloituksensa ja Venäjä piti omat valloituksensa Baltian itäosissa. Tanskan tukemalle herttua Magnukselle jäi Saarenmaa ja Kuurinmaan hiippakunnalliset osat. Puola-Liettualle jäi Väinäjoen takainen ja keskinen Liivinmaa. Riika säilyi edelleen Saksan valtakunnan osana.[21]

Pohjoismainen 25-vuotinen sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Pitkä viha
Tallinnalaisen Balthasar Russowin Liivinmaan kronikka sisältää silminnäkijäkertomuksia Liivinmaan sodasta.

Iivana IV yritti vuodesta 1569 lisätä vaikutusvaltaansa Baltiassa diplomaattisin keinoin. Iivanan puolelle siirtyneet aateliset ottivat yhteyden Tallinnan ja Riian kaupunkeihin, sekä Kuurinmaan herttuaan. Ne kuitenkin torjuivat näiden tarjoukset.[21] Menestyksekkäämmin he neuvottelivat herttua Magnuksen kanssa, joka alistikin Tanskan kuninkaalta lupaa kysymättä alueensa tsaarin herruuteen vuoden 1570 kesällä. Hän sai ne takaisin läänityksinä, minkä lisäksi hän sai myös muutaman muun linnan Venäjän Baltiasta valloittamilta alueilta. Tsaari antoi myös Magnukselle Liivinmaan kuninkaan arvonimen. Tämän myötä Iivana kokosi venäläisistä ja saksalaisista palkkasotureista sotajoukon, joka hyökkäsi Magnuksen johdolla Harjumaalle vuoden 1570 elokuun lopulla.[22]

Joukot piirittivät Tallinnaa ja Paidelinnaa, kunnes ruotsalaiset, Tallinnan porvaristo ja Paidelinnan varuskunta keskeyttivät piirityksen lähes seitsemän kuukauden jälkeen. Venäläisten hyökkäystoiminta Itämerellä keskeytyi maaliskuussa 1571, kun Krimin tataarit hyökkäsivät Moskovaan. Iivanan oli tällöin pakko solmia aselepo ruotsalaisten kanssa. Venäläisten voitettua tataarit Okajoen taistelussa vuonna 1572 he saattoivat jälleen keskittyä Ruotsin vastaiseen toimintaan ja hyökkäsivätkin taas Viroon vuoden 1572 viimeisinä päivinä. Venäläiset valtasivat Paidelinnan, Karksin ja etenivät Läänemaalle.[22]

Venäläiset kärsivät kuitenkin tappion ruotsalaisille Loden taistelussa tammikuussa 1573 ja heidän oli pakko perääntyä. Ruotsin sodankäyntiä vuosina 1573–1574 haittasivat kuitenkin palkkasoturien kaksi kapinaa.[23]

Samaan aikaan Puola oli heikentynyt sisäisten valtaistuinkiistojen takia. Iivana käytti tilannetta hyväkseen ja venäläiset joukot hyökkäsivät jälleen Magnus-herttuan johdolla Tallinnaan, jossa venäläiset polttivat sen esikaupunkeja. Joukot palasivat Tarton hiippakuntaan puolalaisen alueen halki, jossa he polttivat Vanhan Pärnun ja valtasivat Salisjoella sijainneen pienen linnan. Seuraavana kesänä he hyökkäsivät jälleen Pärnuun, joka antautui piirityksen jälkeen. Pärnun valtauksen jälkeen vallattiin neljä muuta puolalaisten miehittämää linnaa. Liettualaiset joukot ottivat näistä eteläisimmän Ruijenin linnan takaisin vastahyökkäyksen jälkeen. Vuonna 1567 venäläiset hyökkäsivät tällä kertaa ruhtinas Totmakovin johdolla Läänemaalle valloittaen kaikki sen linnat ja hävittäen Saarenmaata. Magnus valloitti saman vuoden syksyllä Lemsalun, minkä jälkeen Marienburgin-Lemsalun linjasta pohjoiseen koko Baltian mannermaa oli Tallinnaa lukuun ottamatta venäläisten hallussa.[23]

Vuonna 1577 venäläiset aloittivat Tallinnan piirityksen ruhtinas Mstislavskin johdolla. Venäläisten joukoissa oli noin 50 000 miestä.[24] Kaupungin puolustusta oli ennen tätä tehostettu Hornin johdolla ja se kesti venäläisten pommitukset ja rynnäköt. Piiritys päättyi tuloksettomana maaliskuussa seitsemän viikon jälkeen.[25]

Venäläisten päähyökkäys kohdistui kuitenkin Puolaa vastaan. Hyökkäys alkoi Pihkovasta heinäkuussa 1577 Iivana IV:n itsensä johtamana. Muutaman viikon kuluessa venäläiset olivat valloittaneet kaikki Väinäjoen pohjoispuoliset rajalinnat ja monet muut latvialaisen alueen linnat. Magnus-herttuan ja Iivanan välillä sattui kuitenkin samana vuonna välikohtaus. Magnus oli ollut aikeissa loikata puolalaisten puolelle ja kun tsaari sai tästä tiedon, hän määräsi Magnusin saapumaan Pihkovaan. Pihkovassa solmittiin sopimus, jonka mukaan Magnuksen toimintavyöhykkeen rajana olisi Koivajoki siten, että sen itäpuolinen alue kuuluisi venäläisille ja läntinen Magnuksellelle. Kuitenkin joukko itäpuolisia kaupunkeja, muun muassa Wenden ja Wolmar, antautuivat venäläisen hyökkäyksen pelottamina Magnukselle, joka miehitti ne sopimuksen vastaisesti.[25]

Tsaari otti haltuunsa Magnuksen miehittämät kaupungit ja vangitutti herttuan, joka tosin vapautettiin myöhemmin. Venäläiset palasivat hyökkäykseltään vuoden 1577 syyskuun alussa valloitettuaan 30 linnaa, kartanoa ja kaupunkia latvialaiselta alueelta. Ruotsalaiset käyttivät venäläisten joukkojen keskitystä etelään hyväkseen ja hyökkäsivät laivastollaan Narvaa vastaan sekä hävittivät Inkeriä. Lisäksi virolaisella alueella voimistui virolaisten talonpoikien sissiliike venäläisiä vastaan Ivo Schenkenbergin johdolla. Venäläisten vetäydyttyä Etelä-Baltiasta myös Puola ja paikalliset saksalaiset aloittivat vastatoimet. He valloittivat useat venäläisten valtaamat linnat takaisin. Magnus sanoutui irti vasalliudestaan tsaarille ja hän muutti vuonna 1578 Kuurinmaan hiippakuntaan.[26]

Jan Matejko, Stefan Bathory Pihkovassa, 1872.

Ruotsi ja Puola lähentyivät pikkuhiljaa yhteisen vihollisen takia. Molemmat alkoivat suunnitella hyökkäysten ulottamista Luoteis-Venäjälle. Puolan kuningas Stefan Batory kokosi suuren 40 000 miehen armeijan, joka aloitti vastahyökkäyksen kesällä 1579. Armeija hyökkäsi Polotskia vastaan.[26]

Kaupunki vallattiin elokuun lopulla, mitä seurasi hävitysretket Smolenskiin saakka. Samoihin aikoihin ruotsalaiset hyökkäsivät Narvaa vastaan, mutta eivät onnistuneet valtaamaan sitä. Vuoden 1580 kesällä puolalaiset hyökkäsivät Veliki Lukiin, joka vallattiin rynnäköllä syyskuussa. Syksyllä alkoi myös Pontus De la Gardien johtama ruotsalaisten hyökkäys, jolla ruotsalaiset valloittivat Paadisen luostarilinnoituksen vuoden lopussa ja pari kuukautta myöhemmin Rakveren ja Tolsburgin Virumaalta. Puola teki toisen suurhyökkäyksen elokuussa 1581. Tällä kertaa Puolalla oli 100 000 miehen armeija. Joukot aloittivat Pihkovan piirityksen, minkä lisäksi venäläisten kimppuun hyökkäsivät jälleen Krimin tataarit.[27]

Ruotsalaiset puolestaan hyökkäsivät ja miehittivät Läänemaan, minkä jälkeen he valloittivat Narvan ja Ivangorodin, sekä Jaaman ja Kaprion linnat Inkeristä. Myöhemmin he ottivat haltuunsa myös Vasknarvan ja Paidelinnan eristäen näin Venäjän Itämerestä. Voittojen jälkeen Juhana III otti Viron herttuan arvonimen.[28]

Sodan loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin levittäytymisen ja Pihkovan piirityksen pitkittymisen takia Puolan kuningas kallistui rauhan kannalle. Iivana IV oli valmis rauhaan. Jesuiitta Antonio Possevion välityksellä solmittiinkin 15. tammikuuta 1582 välirauha kymmeneksi vuodeksi Puolan ja Venäjän välille. Iivana tunnusti koko Baltian kuuluvan Puolalle, mukaan lukien Ruotsin valloittamat alueet. Puola puolestaan luovutti Baltian ulkopuoliset valloituksensa takaisin. Puola sai myös Riian haltuunsa vuonna 1581 ja puolalaiset ostivat Kuurinmaan hiippakunnalliset alueet Tanskalta vuonna 1585. Ruotsin ja Venäjän sota jatkui edelleen ja se päättyi 19. elokuuta 1583 solmittuun kolmevuotiseen välirauhaan, jota jatkettiin myöhemmin vuoteen 1590 saakka.[28]

Sopimuksella Venäjä vahvisti Ruotsin Virossa valloittamien Läänemaan, Harjumaan, Virumaan ja Järvamaan omistusoikeuden. Ruotsi yhdisti valloituksensa vuonna 1584 Viron herttuakunnaksi.[29]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Niitemaa, Vilho: Baltian historia. Täydentänyt Kalervo Hovi. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1991. ISBN 951-30-9112-0.
  • Zetterberg, Seppo: Viron historia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 9517465203.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Zetterberg 2007, s. 160.
  2. Niitemaa ja Hovi 1991, s. 158.
  3. Niitemaa ja Hovi 1991, s. 161.
  4. a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 160.
  5. a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 159.
  6. a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 162
  7. a b c d Niitemaa ja Hovi 1991, s. 163.
  8. Zetterberg 2007, s. 159.
  9. a b c Niitemaa ja Hovi 1991, s. 164.
  10. a b Zetterberg 2007, s. 161
  11. Niitemaa ja Hovi 1991, s. 165.
  12. a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 166.
  13. a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 167.
  14. a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 168.
  15. Niitemaa ja Hovi 1991, s. 170.
  16. Niitemaa ja Hovi 1991, s. 171.
  17. Niitemaa ja Hovi 1991, s. 172
  18. Zetterberg 2007, s. 164
  19. a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 173.
  20. a b c Niitemaa ja Hovi 1991, s. 174.
  21. a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 175.
  22. a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 176
  23. a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 177.
  24. Zetterberg 2007, s. 166
  25. a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 178.
  26. a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 179.
  27. Niitemaa ja Hovi 1991, s. 180.
  28. a b Niitemaa ja Hovi 1991, s. 181.
  29. Zetterberg 2007, s. 167.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]