Kalterijääkärit
Kalterijääkärit eli špalerniitit olivat niin sanottujen routavuosien loppuaikana eli osapuilleen vuosina 1914–1917 venäläisten Suomessa pidättämiä jääkäriliikkeen värväreitä ja yhdysmiehiä. Yleensä eri peiteammattien suojissa toimivia, esimerkiksi kauppamatkustajiksi tai metsänostajiksi naamioituneita aktivisteja jäi kiinni kaiken kaikkiaan 78 miestä.[1]
Kalterijääkärit tuomittiin eriasteisiin rangaistuksiin ja passitettiin Pietariin Krestyn ja Špalernajan vankiloihin. Kuuluisia kalterijääkäreitä olivat muun muassa Aarne Sihvo, Vihtori Kosola, Artturi Leinonen, Esko Riekki, Yrjö Ruutu ja Kyösti Wilkuna.
Tuomiot ja vankeusaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kolme kiinni jääneistä tuomittiin kuolemaan, loput elinkautiseen vankeuteen. Ensimmäisen maailmansodan aikaisten Venäjän sekavien olojen vuoksi teloituksia ei pantu toimeen, sillä vangituilla oli oikeus anoa armoa keisarilta, mutta armonanomuksia ei käsitelty. Kaikki vangitut jääkärit istuivat pietarilaisissa Krestyn ja Špalernajan vankiloissa odottamassa teloitusta tai siirtoa Siperiaan. Siirrot jäivät kuitenkin tekemättä, koska niitä ei saanut silloisen lain mukaan tehdä ennen kuin keisari olisi käsitellyt armonanomukset, mihin hallitsijalla ei ollut aikaa. Tämän vuoksi vankien siirrot päätettiin tehdä vasta rauhan solmimisen jälkeen.[2]
Helmikuun vallankumouksen aikana 11.–16. maaliskuuta 1917 kansanjoukot valtasivat Krestyn ja Špalernajan vankilat ja vapauttivat vangit, myös kalterijääkärit.[3]
Jääkäripataljoonaan Saksaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vapauduttuaan kaikki vankilassa istuneet aktivistit siirtyivät Saksaan ja liittyivät Jääkäripataljoona 27:ään lähde?. Koska heidän ryhmänsä oli pitkän vankeuden johdosta hitsautunut varsin tiiviiksi, saksalaiset esimiehet sallivat heidän muodostaa oman komppaniansalähde?. Komppanian tunnukseksi otettiin Špalernajan avain, minkä yksi heistä, insinööri Harry Backberg, talletti taskuunsa vapautuksen hetkellä. Avaimesta tehtiin kultainen pienoisjäljennös, johon liitettiin katkaistut jalkaraudat. Jalkarautojen esikuvana oli vuonna 1912 vangitun Helsingin yliopiston miekkailun- ja nyrkkeilynopettajan, maisteri Mauritz Mexmontanin kahleet, joissa tämä oli istunut vallankumoukseen asti.[4]
Komppania otti osaa sotatoimiin Kuurinmaalla lähde?, ja jotkut kalterijääkäreistä haavoittuivat vakavasti muun muassa venäläisten taistelukaasuhyökkäyksissälähde?. Useita kaatui jo Kuurinmaalla ja lisää Suomessa lähde?.
Sopimus muistomerkeistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viimeiset kalterijääkärit sopivat keskenään jo ennen sotia, että kukin heistä pyrkii luomaan sopivan muistomerkin symboloimaan maanpuolustus- ja jääkäriaatetta.[5]tarvitaan parempi lähde Muistomerkit tarkoitettiin maanpuolustusaatteen symboleiksi, ei niinkään henkilökohtaisiksi monumenteiksi.
Esimerkiksi vääpeli Jussi Reinikainen rakensi kopion entisestä vankisellistään hautakammiokseen Simpeleen Koantausjärven Iivanansaareen. Hänen tuhkauurnansa sijoitettiin sinne. Tässä kohdin henkilökohtainen ja yleisempi symboliikka lyövät kättä, koska Reinikainen oli paikallisen maanpuolustusaatteen ja -toiminnan merkittävimpiä kantavia voimia kuolemaansa saakka.[6]
Kalterijääkärien yhdistys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kun kalterijääkärien historiikin ja matrikkelin kolmas osa ilmestyi 1935, muodostettiin myös kalterijääkärien yhdistys, Kalterijääkärit ry. Yhdistys pohjautui löyhästi kapteeni Otto Rossin 1920-luvulta lähtien organisoimiin illanviettoihin. Majuri evp. Into Auer laati yhdistyksen säännöt. Yhdistyksen puheenjohtaja oli Yrjö Ruutu ja rahastonhoitaja Otto Rossi. Auer toimi yhdistyksen sihteerinä vuodet 1935-1944. Ensimmäinen vuosikokous järjestettiin keväällä 1936. Yhdistyksen keskeinen tarkoitus oli pitää huolta entisten spalerniittien eduista ja tukea huono-osaisia jäseniä. Tätä konkretisoi ilmeisesti Auerin laatima luettelo avun tarpeessa olevista aseveljistä. Varainhankintaansa varten yhdistys hankki raha-automaatteja eli taitavuuskoeautomaatteja, kuten niitä tuolloin nimitettiin. Yhdistyksellä oli omistuksessaan muun muassa huvilapalsta Tikkurilassa.[7]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Turpeinen, Tapio: Tapaus Into Auer: jääkäriliikkeen viimeinen näytös. Helsinki: Tammi, 1995. ISBN 951-31-0488-5.
- Sulo-Veikko Pekkola ja Into Auer: Kalterijääkärit I–III
- Yrjö Karilas: Pikku jättiläinen. 17. painos
- Kalterijääkärin hautakammion luona olevat selostustekstit
- Simpeleen Reserviupseerikerhon arkistot
- Seura-lehdessä julkaistu Jussi Reinikaisen haastattelu ja hautakammion esittely lähde tarkemmin?
- Seura-lehdessä ollut Jussi Reinikaisen hautajaisia koskenut artikkeli lähde tarkemmin?
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Sulo-Veikko Pekkola: Kalterijääkärit I
- ↑ Sulo-Veikko Pekkola ja Into Auer: Kalterijääkärit I–III
- ↑ Teemu Heino ja Tomi Lähdeniemi: Suomi 1917–1918 Suomi 80. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos. Viitattu 13.4.2008.
- ↑ Yrjö Karilas: Pikku jättiläinen. 17. painos: Suomen historia
- ↑ Simpeleen Reserviupseerikerhon arkistot/selitystekstit Iivanansaaressa
- ↑ Winberg, Vesa, Kosonen, Kari & Schönberg, Kalle: Iivanansaaren hautakammio - "Jottei kalterijääkäreitä unohdettaisi" 31.10.2015. Yle Uutiset Kotimaa. Viitattu 1.11.2015.
- ↑ Turpeinen 1995, 130-138
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- P. Koskinen : Patteritöistä Saksan pääesikunnan palvelukseen, Hakkapeliitta, 10.04.1934, nro 15, s. 19, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Kalterijääkärin kokemuksia : kalterijääkäri Juho Imm. Aallon (1893–1954) pikkumuistelmia, Suomen Kuvalehti, 06.03.1937, nro 10, s. 8, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Kaksi joutui hirsipuuhun ja neljä armosta kymmenen vuoden vankeusrangaistukseen. Venäläinen virkavalta vaati selvitystä erääseen väkivallantekoon ja kun syyllisiä ei löytynyt, sippasi kynsiinsä kuusi syytöntä viipurilaista nuorukaista, Aamulehti, 12.03.1937, nro 69, s. 7, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Kalterijääkärit viettivät eilen monin juhlallisuuksin Venäjän vankiloista vapautumisensa 20-vuotismuistoa, Helsingin Sanomat, 13.03.1937, nro 70, s. 8, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot