Suojeluskuntaselkkaus
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Suojeluskuntaselkkaus (tunnetaan myös nimellä Suojeluskuntakriisi) oli kesäkuussa 1921 tapahtunut Suomen sisäpoliittinen kriisi, joka olisi pahimmassa tapauksessa voinut johtaa suojeluskuntien toteuttamaan vallankaappaukseen.
Tapahtuma sijoittuu kuumentuneeseen sisäpoliittiseen ilmapiiriin, joka oli syntynyt oikeiston, keskustan ja vasemmiston välisistä jännitteistä. Kriisi sai alkunsa Hufvudstadsbladetissa julkaistusta kenraalimajuri Paul von Gerichin kirjoittamasta artikkelista.
Kriisi oli yksi osa sisäpolitiikan kiristymistä, joka johti lopulta sisäasianministeri Heikki Ritavuoren murhaan, johon myös von Gerich oli todennäköisesti sekaantunut omalla tavallaan.
Kriisin taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Heimosodat eivät olleet menestyneet odotetusti ja niissä Suomeen liittyneet Itä-Karjalan Repolan ja Porajärven kunnatkin oli menetetty Tarton rauhassa Neuvosto-Venäjälle. Tämä ärsytti erityisesti heimoaktivisteja ja oikeistoa, jonka erityisesti ruotsinkielinen osa piti yleensä koko sopimuksen solmimista bolševikkien kanssa häpeällisenä. Oikeistoa ärsytti myös se, että monarkistit olivat hallitusmuototaistelussa hävinneet ja Suomesta oli tullut tasavalta Heikki Ritavuoren tekemän hallitusmuotoehdotuksen perusteella. Tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi oli vielä kaiken lisäksi valittu entinen jääkäriliikkeen vastustaja, myöntyväisyyspoliitikko Kansallisen Edistyspuolueen K. J. Ståhlberg valkoisen armeijan ylipäällikön, kenraali Gustaf Mannerheimin sijaan. Lisäksi Mannerheimin kaavailema sotaretki Pietariin, joka oli tuolloin vielä heiveröisesti bolševikkien hallussa, ei toteutunut hyväksytyn Ritavuoren laatiman uuden hallitusmuotoesityksen takia. Näin ollen valkoinen kenraali sysättiin pois päivänpolitiikasta. Oikeistoa ärsytti huomattavasti myös se, että punavankeja oli alettu armahtaa. Edistyspuolueen ja Maalaisliiton SDP:n kanssa toteuttama ns. kansallisen eheytymisen politiikka, jonka perusteella armahdukset toteutettiin, nähtiin oikeiston piirissä vanhojen kapinoitsijoiden ja maanpetturien kanssa veljeilynä. Lisäksi Edistyspuolueen ja Maalaisliiton johtamat hallitukset eivät katsoneet suosiolla oikeiston kannattamaa suojeluskuntien itsenäisyyttä. Keskustapuolueet halusivat sulauttaa suojeluskunnat valtion alaisuuteen osaksi puolustuslaitosta. Nämä kaikki tapahtumat ärsyttivät syvästi oikeistoa, joka katsoi Valkoisen Suomen perinnön tulleen hävitetyksi.
Suojeluskuntaselkkaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suojeluskuntaselkkaus alkoi, kun torstaina 9. kesäkuuta 1921 Hufvudstadsbladetissa julkaistiin nimimerkin v.G:n kirjoittama artikkeli nimeltään "Skall Finland ingå i ett baltiskt förvarsförbund?" (suom. Meneekö Suomi mukaan Baltian puolustusliittoon?). Tuolloin Hufvudstadsbladetin poliittinen kanta oli ehdottomasti oikeistolainen, ja se myötäili myös monissa asioissa äärioikeistoa.
Kirjoituksessa Helsingin suojeluskuntapiirin päällikkö, kenraalimajuri Paul von Gerich arvosteli hallituksen harjoittamaa reunavaltiopolitiikkaa ja varoitti sitomasta Suomea Baltian ja Puolan maiden kohtaloihin. Reunavaltiopolitiikassa Suomi haki poliittista ja sotilaallista yhteistyötä Itämeren alueen maiden kanssa. Kirjoituksellaan Gerich onnistui tölväisemään ja loukkaamaan Baltian ja Puolan lisäksi Saksaa, Ranskaa ja Italiaa. Näin ollen kyseisten maiden Helsingissä oleskelleet diplomaattiset edustustajat loukkaantuivat ja vaativat hyvitystä Suomen hallitukselta. He olivat saaneet selville kuka oli nimimerkin "v.G." takana.
Ulkoasiainministeri Rudolf Holsti yritti vähätellä tapahtumaa ja viittasi suojeluskuntajärjestön itsenäiseen asemaan. Diplomaatit eivät tyytyneet tähän selitykseen, vaan vaativat hallitusta asettamaan Gerichin yksityishenkilön asemaan, jonka ominaisuudessa tämä olikin kirjoittanut artikkelin. Hallitus päätti varjella Suomen vielä vaatimattomia ulkomaansuhteita erottamalla Paul von Gerichin tehtävästään. Päätöksen tekivät Vennolan hallituksen neljä ministeriä, joiden joukossa oli myös Heikki Ritavuori. Erottamista perusteltiin myös sillä, ettei Suomi halunnut vaarantaa seuraavalla viikolla Genevessä alkanutta Kansainliiton Ahvenanmaan-kysymyksen käsittelyä, jota saattaisi häiritä Suomen riitely useiden Euroopan maiden kanssa.
Periaatteessa yksinkertaiselta vaikuttanut tilanne kuitenkin vain paheni entisestään, kun Suojeluskuntain ylipäällikkö Georg Didrik von Essen kieltäytyi erottamasta Paul von Gerichiä. Essen kieltäytyi noudattamasta hallituksen antamaa käskyä, koska se hänen mielestään loukkasi suojeluskunta-asetusta, joka takasi järjestölle itsenäisyyden. Essen ei vastustanut erottamispäätöstä, mutta ei hyväksynyt sen esittämistapaa. Hallitus ei suostunut muuttamaan päätöstään, ja tasavallan presidentti K. J. Ståhlbergkin puuttui tapaukseen. 20. kesäkuuta Ståhlberg erotti von Essenin tehtävästään ja nimitti tämän tilalle sotaväen esikuntapäällikön, kenraalimajuri Karl Emil Bergin. Berg kuitenkin joutui kollegoidensa taholta niin kovan painostuksen kohteeksi, ettei enää kestänyt ristiriitaista tilannetta, vaan ampui itsensä.
Muutamassa viikossa syntyi avoin konflikti itsenäisen Suojeluskuntajärjestön ja hallituksen välille. Suojeluskunta-aktivistit hätäkokoustivat muun muassa kenraali Gustaf Mannerheimin luona Kaivopuistossa. Nämä suojeluskuntalaiset katsoivat, että oli tilanne uhkasi päättyä enemmän tai vähemmän onnistuneeseen vallankaappaukseen. Maassa alkoi kiertää huhupuheita suojeluskuntien toteuttamasta mahdollisesta vallankaappauksesta, ja hallitus huolestui entisestään. Erityisesti Ritavuori piti huolestuttavana, että hallitusvallan ulkopuoliset asevoimat uhkasivat maan johtoa ja järjestelmää.
Lopulta suojeluskuntalaisten suuresti arvostama entinen valtionhoitaja, Kansallisen Kokoomuksen P. E. Svinhufvud onnistui rauhoittamaan tilanteen ja sai suojeluskunta-aktivistit luopumaan radikaaleista ratkaisusuunnitelmista. Kriisi saatiin ratkaistuksi vasta syksyllä. Tärkeimmäksi ratkaisukeinoksi katsottiin Suojeluskuntain ylipäällikön vaihtaminen. Suojeluskuntalaiset, aktivistit ja oikeisto kannattivat ehdottomasti Mannerheimiä tähän tehtävään, mutta Ståhlberg ei halunnut antaa Mannerheimin haltuun eräänlaista yksityisarmeijaa.
Lopulta tilanteen ratkaisi Kansallisen Edistyspuolueen Heikki Ritavuori, joka puoluetoverinsa, Tampereen suojeluskuntapiirin edustajan Sulo Heiniön avustuksella rakensi yksittäisiä vuorosanoja myöten suunnitellun ratkaisusuunnitelman yhdessä maltillisten suojeluskuntalaisten kanssa. Suunnitelman avulla uudeksi Suojeluskuntain ylipäälliköksi nimitettiin jääkärieverstiluutnantti Lauri Malmberg. Tämä ratkaisu hämmensi erityisesti radikaaleimpia suojeluskuntalaisia, mutta samalla tyydytti suojeluskuntapiirejä yleisesti, koska Malmberg oli alun perin jääkäri ja hyvissä väleissä aktivistipiirien kanssa. Ratkaisu sai monet radikaalit oikeiston kannattajat kuitenkin vihaisiksi, koska he katsoivat että Mannerheimiä nöyryytettiin jättämällä tämä jälleen kerran paitsioon. Suojeluskuntaselkkauksen ratkaisu oli yksi Mannerheimin uran nöyryyttävimmistä tapahtumista.
Monet aktivistit vannoivat kostoa Mannerheimin sivuuttamisen takia. Esimerkiksi kaksi päivää Malmbergin nimityksen jälkeen Loviisan suojeluskunnan johtoon kuulunut Léon Biaudet piti Loviisan suojeluskuntatalolla puheen, jossa kysyi:
»Kutka lähtevät seuraamaan kenraali Mannerheimia ja ajamaan pois vallasta presidentin, joka istuu virassaan leipänsä vuoksi, sekä myöskin hallituksen, jonka muodostavat onnenonkijat?»
Biaudet'n puhe viittasi selvästi vallankaappausmahdollisuuteen. Myös uhmaa tuotiin julki Porvoon torilla, jossa vanha aktivisti, paroni Gustaf Adolf Silfverhjelm piti puheen, jossa katsoi selkkauksen tuoneen häpeää suojeluskunnille, sen kunniapäällikölle Mannerheimille ja maan valkoiselle väestölle. Porvoon torin kokoukseen osallistui 2500 ihmistä, jotka lähettivät kokouksen jälkeen ajan tavan mukaisesti kannustavan sähkeen kenraali Mannerheimille.
Lopulta tilanne päätettiin painaa villaisella, eikä hallituksen piirissä katsottu tarpeelliseksi ärsyttää enempää suojeluskunta-aktivisteja. Tästä syystä esimerkiksi Ritavuoren kirjoitus, jossa perusteltiin miksei Mannerheim olisi sopinut ylipäällikön tehtäviin ja kannatettiin valtiovallan johtamia suojeluskuntia, päätettiin jättää julkaisematta Helsingin Sanomissa.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Risto Niku: Ministeri Ritavuoren murha, s. 61-65. Edita, 2004. ISBN 951-37-4146-X.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Von Gerichin Hufvudstadsbladet-lehdessä 9.6.1921 ilmestynyt mielipidekirjoitus: