Yrjö Keinonen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Yrjö Ilmari Keinonen (31. elokuuta 1912 Ruskeala29. lokakuuta 1977 Nurmijärvi) oli suomalainen jalkaväenkenraali, puolustusvoimain komentaja ja Mannerheim-ristin ritari.

Yrjö Keinonen opiskeli filosofian maisteriksi pääaineenaan matematiikka.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marsalkka Mannerheim ojentaa Mannerheim-ristin kadetti Yrjö Keinoselle päämajassa syyskuussa 1942.

Keinonen palveli talvisodassa vänrikkinä. Aktiiviupseeri hänestä tuli vasta jatkosodan aikana, 30-vuotiaana eli suhteellisen korkeassa iässä, kun hän reservin kapteenina 194243 kävi Maasotakoulun. Hänen virkaikänsä jäi siten myös melko lyhyeksi. Samasta syystä kadettiupseerien keskinäinen solidaarisuus jäi ilmeisesti hänen osaltaan "vajaaksi".[1]

Hänet nimitettiin 8. syyskuuta 1942 Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi numero 91 perustelujen ollessa komppanian johtaminen yli 20 taistelussa erikoisella taidolla ja sitkeydellä osoittaen itse esimerkillistä rohkeutta, kestävyyttä ja uhrimieltä.[2] Hän oli tuolloin sotilasarvoltaan kapteeni (kadetti) ja ollut komppanianpäällikkönä 7. divisioonan jalkaväkirykmentti yhdeksässä (JR 9).[3] Nimityshetkellä hän opiskeli kadettikoulussa.

Majuriksi ylennetty Keinonen oli heti sodan jälkeen Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirin 2. ye-upseeri, jonka tehtävänä oli suorittaa asekätkentä piirin alueella. Hänet pidätettiin 1945 ja tuomittiin myöhemmin 14 kuukauden vankeusrangaistukseen.[4]

Vankeusrangaistus ei hidastanut Keinosen uraa. Hän eteni nopeasti puolustusvoimien riveissä ja ohitti monia virkaiältään vanhempia upseereja. Kukaan ei voinut asettaa kyseenalaiseksi Keinosen rohkeutta ja älyä sinänsä: paitsi Mannerheim-ristin ritari, hän oli myös filosofian maisteri ja Sotakorkeakoulun aseteknisen linjan priimus.[1]

Everstiluutnanttina Keinonen tunsi kuitenkin 1950-luvun lopulla juuttuneensa paikalleen ja suunnitteli siirtymistä siviilivirkaan, johon hänellä myös oli kelpoisuus. Hän oli Maalaisliiton jäsen 19571958 ja osallistui jopa Kankaanpään puoluekokoukseen.[1] Keinosen nimitystä puolustusvoimien komentajaksi tuki ennen muuta kaksi Mannerheim-ristin ritaria: Adolf Ehrnrooth ja Arvo Pentti. Myös puoluesihteeri Arvo Korsimo kannatti Keinosta.[1]

Kiistelty komentaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraalimajuri Keinonen nimitettiin puolustusvoimain komentajaksi 13. marraskuuta 1965 monien virkaiältään häntä vanhempien kenraalien ohitse kadetti- ja asekätkijätoveri Arvo Pentin ollessa puolustusministeri. Useat kenraalit olivat myös sotilasarvoltaan häntä ylempiä eli kenraaliluutnantteja: Keinonen itse ylennettiin jo komentajana toimiessaan kenraaliluutnantiksi 7. helmikuuta 1966 ja runsaan kahden vuoden kuluttua, 4. kesäkuuta 1968, jalkaväenkenraaliksi.[2]

Komentajana Keinonen oli kiistelty persoona. Hän oli nopean ylenemisensä vuoksi huonoissa väleissä useimpiin kenraaleihin, jotka olivat virkaiältään häntä vanhempia. Toisaalta Keinonen pyrki johtamaan Suomen puolustusvoimien kehittämistä. Hänen kaudellaan suhteita julkisuuteen pyrittiin hoitamaan entistä paremmin. Tätä edusti muun muassa Urheilukomppanian perustaminen Santahaminaan. Fyysiseen koulutukseen ja hyvään kuntoon onkin kaiken kaikkiaan kiinnitetty Keinosen ajan jälkeen puolustusvoimissa entistä enemmän huomiota.[1] Alueellisen puolustusjärjestelmän kehittäminen aloitettiin myös Keinosen aikana Tšekkoslovakian miehityksen seurauksena[5]. Tämä puolustusratkaisu mahdollisti puolustussodan niin länsivaltoja kuin Neuvostoliittoa vastaan vaarantamatta poliittisia suhteita, sillä muodollisesti alueellinen puolustus ei sisältänyt mitään tiettyjä painopistealueita.

Etenkin siviiliväestön piirissä arvostettiin sitä, että Keinonen lähensi uudistuksillaan puolustusvoimia muuhun yhteiskuntaan. Tätä edistivät kannustavan hallinnan keinojen käyttö esimiesten herättämän pelon sijaan, varusmiesten palvelusajan ja vapaa-ajan selkeä erottaminen, asevelvollisten viikonloppulomien lisääminen sekä oikeus käyttää siviilivaatteita ja salli alkoholin käytön näille ilman erityistä lupaa. Myös tervehtimis- ja puhuttelumääräyksiä ajanmukaistettiin.[6]

Hänen kenties pahimpana virheenään on pidetty lausuntoa Lalli-lehden haastattelussa tammikuussa 1969, jonka perusteella saattoi tulkita että Keinonen pitäisi Suomen puolustusvoimia jonkinlaisena Neuvostoliiton asevoimien kylkiäisenä.[1] Keinosen lausunto on ymmärretty monin tavoin. Joidenkin mielestä se osoitti epäisänmaallista mielenlaatua ja sopimattomuutta tehtävään. Toisten mielestä Keinonen pyrki vaatimaan suurempia puolustusmäärärahoja YYA-sopimuksen sotilaallisiin velvoitteisiin vedoten. Tämä puolestaan saattoi suututtaa presidentin, joka piti YYA-sopimuksen tulkintaa yksinoikeutenaan ja oli kieltänyt vuonna 1965 upseereilta kaiken puolustusmäärärahoihin liittyvän keskustelun.

Keinonen pyysi 25. huhtikuuta 1969 eroa komentajan tehtävästä kertoen syyksi tuntuvat leikkaukset puolustusmäärärahoissa. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen myönsi eron ja Keinosen kausi komentajana päättyi 30. huhtikuuta 1969.

Keinosen joutuminen epäsuosioon toi esiin myös ns. kellarijutun, jossa hänen väitettiin käyttäneen omaksi edukseen varusmiestyövoimaa kesämökkinsä rakennus- ja kunnostustyöhön. Keinonen tuomittiin tapauksesta vuonna 1971 Korkeimmassa oikeudessa sakkorangaistukseen.[7] Keinosen kellarijutun oikeuskäsittelystä on myöhemmin esitetty näkemyksiä, joiden mukaan tuomio oli oikeusmurha.[8][9]

Loppuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keinonen totesi päivää ennen kuolemaansa esitetyssä televisio-ohjelmassa "Itse asiassa kuultuna", ”ettei yhtään hänen tekemäänsä uudistusta ole vedetty takaisin”.[1]

Hänet on haudattu Nurmijärven hautausmaalle.

Keinosen komentajakuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keinosen ongelma saattoi hänestä väitelleen Pentti Airion mukaan olla palvelusuran keskittyminen kenttä- ja komentajatehtäviin. Häneltä puutui kokemus sotilaallisen suoritusvalmiuden tehtävissä sekä palveleminen suuren esikunnan avainviroissa. Tämä toi mukanaan tiettyä suhteellisuuden tajun puutetta.[6]

Kari Kaunismaan mukaan Keinonen ei onnettomuudekseen lähtökohtaisesti edellyttänyt kantahenkilökunnan sitoutumista päättämiinsä uudistuksiin. Keinosen päätöksiä vastustettiin järjestelmällisesti, etenkin vanhempien upseerien keskuudessa. Asiaa ei auttanut se, että komentaja ei juuri piitannut virka-ajoista, vaan todistettavasti lähti harjoittelemaan hiihtoa kelin ollessa sopiva. Mahdollisesti tietynlainen poliittinen naiivius edesauttoi komentajaa sortumaan kuvitelmaan omasta erinomaisuudestaan.[1]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Puolustuskykymme materiaalinen perusta, Puolustusvoimat, 1968
  • Kärkijoukkona Syvärille, Tammi, 1970
  • 1944 taistellen takaisin, Tammi, 1971
  • Kadonnut joukkue, Tammi, 1972
  • Veriset lumet, Tammi, 1974
  • Huipulla, muistelmia puolustusvoimain komentajakaudeltani, Tammi, 1977
  • Yrjö Keinonen : [TV-ohjelma. Nauhoitus 16.3.1977, ensiesitys 28.10.1977] / [haastattelijat: Pekka Holopainen, Leo Lehdistö ja Risto Heikkilä ; haastattelusta tekstin viimeistellyt Risto Kautto]. WSOY, 1979

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Virkkunen, A. H.: Sörnäisten yleisesikunta. Keuruu: Otava 1976. ISBN 951-1-04125-8.
  • Hurmerinta, Ilmari (toim.): Mannerheim-ristin ritarit: Ritarimatrikkeli. Helsinki: Mannerheim-ristin ritarien säätiö, 2008. ISBN 978-952-92-3268-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Agricolan kirja-arvostelut
  2. a b Hurmerinta 2008 s. 105
  3. Hurmerinta 2008 s. 104
  4. Vikkunen 1976: 274.
  5. Yle MOT
  6. a b Kuva Yrjö Keinosesta ristiriitaisena komentajana ei muutu. Ruotuväki, 2007, nro 18, s. 3.
  7. Verkkouutiset
  8. Lappi, Marja & Seppo: Yrjö Ilmari Keinonen
  9. Pernaa, Veli Y.: Kenraali Keinosen kellarijutun oikeuskäsittely Keinosenkellari.net.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]