Venäjän ortodoksinen kirkko ulkomailla

Wikipedia
Ohjattu sivulta Karlovcin synodi
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Venäjän ortodoksinen kirkko ulkomailla (ven. Ру́сская Правосла́вная Це́рковь Заграни́цей, Russkaja pravoslavnaja tserkov zagranitsei, engl. Russian Orthodox Church Outside Russia, ROCOR) on nykyisin Moskovan patriarkaatin alainen autonominen ortodoksinen kirkko, joka toimii niin Länsi-Euroopassa, Pohjois- ja Etelä-Amerikassa kuin Australiassa..

Vuoteen 2007 ROCOR oli kirkolliselta asemaltaan määrittelemätön yhteenliittymä, joka katsoi edustavansa Venäjän ortodoksisen kirkon perinnettä Venäjän vallankumouksen jälkeen. Sen muodosti alkujaan joukko eri tavoin lokakuun vallankumousta paenneita venäläisiä piispoja Jugoslavian Sremski Karlovcissa 1921, ja siihen on joskus viitattu nimellä Karlovcin synodi. Synodi pyrki aluksi saamaan valtaa ja ottamaan ortodoksisen kirkon ohjat Venäjällä, mutta erkaantui Moskovan patriarkaatista vuonna 1927 ja toimi sittemmin pakolaiskirkkona, toisen maailmansodan jälkeen lähinnä Yhdysvalloissa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostovallan alkuaika Venäjällä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun neuvostovallan vaino vuonna 1922 ajoi varsinaisen Venäjän ortodoksisen kirkon sekasortoon, kanonisesti epämääräinen Karlovcin synodi yritti ottaa sen aseman itselleen, vähäisellä menestyksellä.

Itse asiassa monet jopa halveksivat karlovcilaisia, jotka olivat paenneet maasta silloin kun heitä olisi eniten tarvittu Venäjällä, ja muistutettiin erityisesti, kuinka miehuullisesti Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Tihon, nöyrä ja vaatimaton munkkipiispa - joka oli valittu virkaansa arvalla juuri vallankumouksen aattona - kantoi piinansa marttyyrikirkon johtajana, puhumattakaan murhatuksi tulleesta Pietarin metropoliitta Venjaminista tai ns. Solovetskin piispoista, jotka oli vangittu entiseen luostariin Vienanmeren saaressa. Tihonin vaikea ja tuskainen johtajuus päättyi lopulta ennenaikaiseen kuolemaan vuonna 1924.

Venäjän kirkon sekasorto päättyi vasta 1926, kun locum tenens patriarkka Sergei teki sopimuksen neuvostovallan kanssa. Hän sai luvan perustaa uuden Pyhän Synodin, johon kuului seitsemän muuta piispaa, joukossa tuleva patriarkka Aleksei. Täten patriarkan kirkolla oli sekä kanonisen että maallisen lain edellyttämä hallinto, jonka myös virallinen valtiovalta tunnusti. Sergein ja koko synodin 29. heinäkuuta 1926 allekirjoittama julistus saattoi kirkon ja valtiovallan suhteet uudelle pohjalle. Julistus merkitsi täyttä yhteistyötä: kirkolle osoitettua luottamusta ei käytettäisi valtiovallan vahingoksi,

»Ortodoksit tunnustaisivat Neuvostoliiton maalliseksi isänmaakseen, jonka onni ja menestys ovat heidän onnensa ja menestyksensä, sekä epäonni heidän epäonnensa.»

Sergei tuomitsi myös sekä emigrantti- että neuvostopiispojen valtionvastaiset toimenpiteet sanoen niiden vahingoittavan kirkon ja valtion suhteita. Samoin hän vaati emigranteilta ehdotonta kuuliaisuutta neuvostohallinnolle uhaten kieltäytyjiä erottamisella Moskovan alaisesta papistosta.

Sopimus jälkikommentteineen merkitsi Karlovcin synodin sivuun työntämistä ja sen toiminnan loppua Venäjällä, vaikka Sergei nimitettiinkin varsinaiseksi patriarkaksi vasta 1943 ja hän kuoli jo vuotta myöhemmin. Hänen seuraajansa Aleksei I ja Pimen I pysyivät yhtä tiukalla linjalla.

Suomen asema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisten kannalta merkittävintä oli, että Karlovcin synodi halusi saada Suomen ortodoksit alaisuuteensa väittämällä, että suomalaisten arkkipiispakseen valitsema, Konstantinopolissa vihitty virolainen Herman Aav (piispana 1923–1961) ei olisi kanonisesti edes piispa, ja että entinen, vuoden 1924 alusta lakkautuspalkalle joutunut ja Konevitsan luostariin kotiarestiin määrätty venäläistaustainen arkkipiispa Serafim (Aleksander Lukjanov, piispana Suomessa 1914–1923) olisi Suomen kirkon ainoa laillinen päämies. Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti, joka oli 1923 liittänyt Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteensa, kieltäytyi edes kuulemasta tällaisia väitteitä, saati sitten tunnustamasta niitä. Arvojärjestyksessä seuraavat eli Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin patriarkat asettuivat samalle kannalle, jolloin pienemmät patriarkaatit ja arkkipiispa- ja metropoliittakunnatkaan eivät uskaltaneet olla muuta mieltä. Karlovcilaiset jäivät yksin vaateineen, jotka jäivät pian unohduksiin.

Sotien jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sittemmin Venäjän ulkomaalaiskirkko on toiminut pääasiassa Yhdysvalloista käsin. Se noudattaa vanhaa juliaanista ajanlaskua. Toisen maailmansodan jälkeen ryhmittymän Euroopassa toimivat osat palasivat Venäjän kirkon yhteyteen, mutta Yhdysvalloissa toimiva osa jäi palaamatta. Neuvostoliiton kaaduttua karlovcilaiset aloittivat asteittaisen lähentymisen Venäjän kirkkoon.

ROCOR on pitkään pitäytynyt toiminnassaan venäjän kieleen, kun Konstantinopolin alaiset paikalliskirkot käyttävät paikallista kieltä - esimerkiksi Brysselissä flaamia tai ranskaa. Vanhavenäläisyys on haluttu pitää kunniassa torjumalla vieraat vaikutteet.

Maanpakolaisuus päättyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskesällä 2006 Moskovan ja koko Venäjän patriarkaatti mitätöi vuoden 1926 julistuksen, koska se oli Neuvostoliiton hajottua muuttunut kuolleeksi kirjaimeksi. Tämä merkitsi sovun alkua ulkomaalaiskirkon kanssa. Uudistusmielinen patriarkka Aleksei II katsoi velvollisuudekseen pyrkiä sopuun ja poistaa menneisyyteen kuuluvat erimielisyydet. Myös Venäjän presidentti Putin asettui samalle linjalle, kun taas tämän edeltäjä Jeltsin oli loppuun asti vierastanut ajatusta. Tämä poisti viimeisetkin esteet neuvottelujen tieltä.

Geneven ortodoksinen katedraali

Toukokuussa 2007 Venäjän ortodoksinen kirkko ulkomailla ja Venäjän ortodoksinen kirkko eli Moskovan patriarkaatti allekirjoittivat sopimuksen, jolla pakolaiskirkko liitettiin autonomiseksi kirkkokunnaksi Moskovan patriarkaatin alaisuuteen.

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän ortodoksinen kirkko ulkomailla käsittää noin 400 seurakuntaa joissa on arviolta kaikkiaan 400 000 jäsentä.[1] Kirkon hiippakunnat ovat:

  • New Yorkin ja Itä-Amerikan hiippakunta
  • Chicagon ja Keski-Amerikan hiippakunta
  • San Franciscon ja Länsi-Amerikan hiippakunta
  • Montrealin ja Kanadan hiippakunta
  • Caracasin ja Etelä-Amerikan hiippakunta
  • Sydneyn ja Uuden-Seelannin hiippakunta
  • Geneven ja Länsi-Euroopan hiippakunta
  • Berliinin, Saksan ja Ison-Britannian hiippakunta

Kirkon keskuspaikka on vuodesta 1957 New Yorkissa ja sen johdossa on vuodesta 2008 New Yorkin metropoliitta Hilarion.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • http://www.ortodoksi.net
  • Timo Frilander: Valtiovalta, venäläiset ja kalenterikysymys 1917 - 1923; ORTODOKSIA 44, 1995
  • Timo Frilander: Ajanlaskukysymys ja kansallistuva Suomen ortodoksinen kirkko 1923 – 27; ORTODOKSIA 46, 1997
  • Hakkarainen, Jarmo: Venäjän kirkon tiet, johdatus Venäjän kirkon historiaan. Joensuun Yliopisto, Täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja, Sarja B: oppimateriaalia n:o 14. 2002
  • Lahtinen, Aarno –Laitila, Teuvo –Suttner, Chr.: 1991 USKO, TOIVO JA VALLANKUMOUS, kristinusko ja kirkot Neuvostoliitossa
  • Jokinen, Kari: Ajanlaskukiista ; ortodoksisen kirkkohistorian cum laude -tutkielma, Joensuun yliopisto 2005

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Autokefaliset ja autonomiset ortodoksiset kirkot
Autokefaliset kirkot
Neljä vanhaa patriarkaattia: Konstantinopoli | Aleksandria | Antiokia | Jerusalem
Viisi uutta patriarkaattia: Venäjä | Serbia | Romania | Bulgaria | Georgia
Autokefaliset arkkipiispakunnat: Kypros | Kreikka | Puola | Albania | Tšekki ja Slovakia | Amerikka*
Autonomiset kirkot
Siinai | Suomi | Viro* | Japani* | Kiina* | Ukraina* | Venäjän kirkko ulkomailla
* : autokefaliaa tai autonomiaa ei ole tunnustettu ortodoksisessa maailmassa kattavasti.