Neuvostoliiton talous

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Neuvostoliiton talous oli suunnitelmatalous, jossa toteutettiin marxilais-leninististä sosialismia. Neuvostoliiton perustuslaissa talousjärjestelmän ja koko yhteiskunnan tavoitteeksi sanottiin kommunismin, eli luokattoman, sosiaalisesti tasa-arvoisen ja tuotantovälineiden yhteisomistukselle perustuvan yhteiskunnan, luomisen. Kommunismia ei katsottu saavutetun Neuvostoliitossa, vaan ideologisesti sitä pidettiin eräänlaisena siirtymävaiheena uuteen yhteiskuntaan. Perustuslain mukaan kommunismin periaatteena oli "kultakin kykyjensä mukaan, kullekin tarpeittensa mukaan", mutta niin kauan kuin kommunismi oli saavuttamatta, periaatteena, ideologian mukaan, oli "kultakin kykyjensä mukaan, kullekin panoksensa mukaan", jolla viitattiin pyrkimykseen työpanosta vastaavaan palkkaukseen.

Neuvostoliitossa toteutettiin sen perustamisen jälkeen valtakunnan nopea teollistaminen, johon liittyi voimakas kaupungistuminen. Elinkeinot muuttuivat maatalousvaltaisesta teollisuusvaltaisiksi. Toisen maailmansodan jälkeen huomattavassa asemassa oli Neuvostoliiton Euroopan-puoleisen osan jälleenrakentaminen. Teollisuustuotannon määrässä Neuvostoliitto kasvoi Euroopan suurimmaksi ja maailmassa toiseksi suurimmaksi, mutta keskimääräinen elintaso jäi silti jälkeen länsimaisesta. Hruštšovin aikana Neuvostoliiton talous kasvoi monena vuonna kaksi kertaa nopeammin kuin Yhdysvaltojen talous, vuoden 1958 laman aikana kolme kertaa nopeammin.[1]

Suunnitelmatalous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitossa tuotantovälineiden, maan ja luonnonvarojen yksityisomistus oli lakkautettu. Hyväksyttyjä omistusmuotoja olivat valtionomistus eli niin sanottu yleiskansallinen omistus sekä osuuskunnallinen omistus. Näiden muotojen välissä oli lisäksi tasavaltalainen omistustaso, joka katsottiin valtionomistukseksi, vaikka hallinta oli neuvostotasavallan tasoista.

Lisäksi ihmisillä oli oikeus henkilökohtaiseksi omaisuudeksi kutsuttuun yksityisomaisuuteen: he omistivat ostamansa, lahjana saamansa tai perimänsä kulutustavarat. Maalaisilla oli yksityisomistuksessa myös eläimiä ja pieniä vihannestarhoja. 1970-luvulle mennessä yleiskansalliseen omistukseen kuului lähes kaikki teollisuus ja rahoitustoiminta ja osuutta pyrittiin edelleen kasvattamaan, sillä yleiskansallista omistusta pidettiin neuvostoideologiassa kehittyneimpänä yhteisomistuksen muotona. Osuuskuntia oli lähinnä maataloudessa kolhoosin nimellä tunnettuina yhteistiloina sekä eräillä käsityöaloilla. [2]

Pääosa Neuvostoliiton tuotannosta syntyi kollektiivisessa tuotannossa, mutta myös pienimuotoista yksityistä tuotantoa tapahtui. Neuvostovaltion ensimmäisen 10 vuoden aikana yksityiset talonpojat ja käsityöläiset muodostivat väestön pääosan. Neuvostoliiton tuotantoa ohjattiin kuitenkin systemaattisesti kollektiiviseen suuntaan, etenkin Stalinin kaudella myös väkivaltaisin pakkotoimin. Silti Neuvostoliitossa sallittiin pienimuotoinen yksityinen tuotanto koko sen olemassaolon ajan, mukaan lukien kellosepät, suutarit, maalarit ja muut vastaavat ammatinharjoittajat. Myös lääkärit pitivät yksityisvastaanottoja. Yksityishenkilöt eivät kuitenkaan saaneet palkata alaisuuteensa työntekijöitä, sillä sitä pidettiin Marxin oppien mukaan vieraan työn riistona.

Talouselämää johdettiin keskitetyn suunnitelman mukaan, joka jätti yksittäisille tuotantoyksiköille vain hieman itsenäistä päätäntävaltaa. Suunnittelua tehtiin kolmella tasolla: pitkän aikavälin suunnitelmalla, viisivuotissuunnitelmalla ja vuosisuunnitelmalla. Neuvostoliiton liittotasavaltojen suunnitteluelin, Gosplan, määritteli kansantalouden määrälliset ja laadulliset tavoitteet eli normit. Nämä tavoitteet jaettiin sekä alueellisesti että toimialoittain ja aina kullekin tehtaalle tai muulle tuotantoyksikölle saakka. Tuotantolaitosten tekemä voitto jaettiin useille tahoille. Pääosan valtio käytti omaan budjettiinsa, mutta osa voitosta jäi tuotantolaitokselle itselleen. Tuotantolaitos käytti oman osuutensa korjauksiin, tuotannon kehittämiseen, kannustusrahastoihin ja alueellisen talouden kehittämisen rahastoihin. [3] Äärimmäistä maolaisuutta edustaneen Albanian mukaan Neuvostoliiton yritysten toiminta muistutti käytännössä erittäin paljon kapitalistisia yhtiöitä. [4] Järjestelmää kritisoitiin myös lännen sosialistien parissa valtiokapitalismiksi.

Työvoima[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuloerot kasvoivat erityisesti ensimmäisten viisivuotiskausien aikana, kun asiantuntemuksesta maksettiin runsaasti osaaville. Miljoonat pakkotyössä olevat rangaistusvangit eivät saaneet palkkaa. Suuri osa palkkaa olivat kuitenkin tuetut elintarvikkeiden hinnat ja asumisoikeudet. Näin ollen rahamääräinen tuloero ei muodostanut koko tuloeroa, missä tasoitusta tuli tuettujen elinkustannusten muodossa. Tulonjaon ja työolojen epätasaisuus johti siihen, että ihmisten liikkuvuutta tuli rajoittaa ja toisaalta ihmisiä tuli siirtää teollistettaville alueille. Hruštšovin aikana maaseudulta loppui passipakko, mikä oli estänyt maaseudulle jääneistä pyrkimästä kaupunkeihin. Tosin neuvostoaikana loppuun asti pyrittiin suurten kaupunkien kasvua rajoittamaan muuttorajoituksin, mistä oli käytännön seurauksena se, että luvaton saattoi laillistaa asumisensa suurissa kaupungeissa avioliitolla siellä pysyvästi asuvan kanssa. Brežnevin aikana ryhdyttiin työläisten ja asiantuntijoiden välisiä tuloeroja vähentämään, mitä Pekka Sutela on luonnehtinut brezhneviläiseksi yhteiskuntasopimukseksi. Myöskään teollistamisessa ei käytetty enää pakkosiirtoja, vaan pohjoisilla vaikeasti asuttavilla alueilla sinne vapaaehtoisesti menneille järjestyi moninkertainen palkka ja tavanomaista parempi elintarvikehuolto.

Raha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruplan seteli vuodelta 1961.

Neuvostoliiton rahayksikkö oli Venäjän keisarikunnassakin käytössä ollut rupla ja sen alayksikkö kopeekka. Yksi rupla vastasi arvoltaan sataa kopeekkaa. Neuvostoliiton hajottua ruplaa rahayksikkönään ovat käyttäneet Valko-Venäjä ja Venäjä. Muut neuvostotasavallat ovat itsenäistymisen jälkeen ottaneet käyttöön omat rahayksikkönsä.

Neuvosto-Venäjä sisällissodan ja intervention voitettuaan pyrki uuteen talouspolitiikkaan, NEP:iin (Новая Экономическая Политика), mikä edellytti yksityisen investoimisen vuoksi vakaita rahaoloja. Neuvostoliitto vakautti rahaolot 1924 sitomalla ruplan kultakantaan ja vaihtamalla 50 000 neuvostovenäläistä ruplaa, sovznakia (совзнак) yhteen uuteen ruplaan. Toinen inflaatiokausi sattui toisen maailmansodan aikaan. Vuonna 1947 toteutettiin rahaolojen vakautus leikkaamalla talletuksia.

Teollisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Magnitogorskin terästehdas 1930-luvulla.

Verrattain vähäisestä ulkomaankaupasta huolimatta raskaalla teollisuudella oli suuri rooli Neuvostoliiton talouselämässä. Loppuvaiheessaan maa vastasi noin 20 % maailman teollisuustuotannosta.[5] Suuria Neuvostoliittolaisia lentokonevalmistajia olivat muun muassa Tupolev, Iljušin ja Antonov, suuriin autonvalmistajiin lukeutuivat taas VAZ (Lada), GAZ (Volga) ja AZLK (Moskvitš). Teollisuus organisoitiin suuriksi kombinaateiksi, joiden tehtävänä oli suorittaa tietyn raaka-aineen jalostus lopputuotteiksi saakka. Yleensä kombinaatit muodostuivat oman alueensa tärkeimmiksi työnantajiksi, jotka leimasivat koko aluetta.

Ongelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuotannon kehittäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitolla oli suuret luonnonvarat, mutta ne olivat enimmäkseen vaikeasti saavutettavissa Siperian pohjoisosissa ja Kuolan niemimaalla. Suuri osa teollisuudesta palveli sotilastuotantoa eikä juuri osallistunut siviilituotantoon. Tämä haittasi sotilastekniikassa tehtyjen edistysaskelien siirtämistä muuhun tuotantoelämään. Lisäksi Neuvostoliiton tiedeakatemian ympärille keskittynyt, sinänsä erittäin korkealaatuinen tieteellinen tutkimus ei ollut juuri kosketuksissa tekniikkaan, mikä hidasti tekniikan kehittymistä.[6]

Taloussuunnittelijoilla oli tapana nostaa suoritusvaatimuksia aikaisempien suoritusten perusteella, minkä vuoksi läpimurto tuottavuudessa olisi nostanut seuraavan vuoden suoritusnormin entistä korkeammaksi. Lisäksi on esitetty, että ideologiset näkökannat haittasivat tuottavuuden nostotoimenpiteitä. Työvoiman erottaminen ei ollut todellinen mahdollisuus, vaikka automaatio olisi vähentänyt työn tarvetta. Toisaalta vaikutusvaltaisella sotilasteollisella sektorilla pyrittiin tuottamaan käteviä, yksinkertaisia laitteita, mikä saattoi tuottaa henkistä vastarintaa kehittyneelle automaatiolle ja tietotekniikalle.[7]

Tuotannon ohjaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto painiskeli kaikenkattavan suunnitelmatalouden mukanaan tuomien tuotannollisten ongelmien kanssa. Markkinataloudessa hintojen muodostus kysynnän ja tarjonnan pohjalta mahdollistaa tuotantopäätösten hajautetun tekemisen tehokkaasti: markkinoilla vähissä olevien tuotteiden tuotanto kasvaa ja ylitarjottujen laskee pelkästään hintasignaalien avulla ilman että kenenkään tarvitsee tuntea tuotantojärjestelmän kokonaistilannetta. Neuvostoliiton kaltaisessa suunnitelmataloudessa tuotteiden valmistajat eivät tee päätöksiä sen puoleen hinnoista kuin tuotantomääristäkään. Sen sijaan niistä päätti Neuvostoliiton mammuttimaisten mittasuhteiden taloussuunnittelubyrokratia. Byrokratian huipulla oli korkein talousneuvosto. Sen alaisuudessa toimi osin päällekkäisellä toimivallalla varustetut liittovaltion, osatasavaltojen ja paikallisen tason lukuisat eri neuvostot, komiteat ja virastot.[8]

Keskusvirastojen taloussuunnittelijoiden oli erittäin hankala hahmottaa sekä talouden kokonaisuutta että tuotannon paikallisia olosuhteita. Esimerkiksi valtion keskustaloussuunnitteluvirasto Gosplan Moskovassa määräsi 80-luvun lopulla jo 200 000 eri hintaa ja asetti tuotantokiintiöt 70 000 tuotteelle[8]. Toisaalta esimerkiksi Izhoran tehdas otti vuodessa vastaan 70 virallista toimintaohjetta yhdeksältä eri valtion komitealta, kahdelta talouskomitealta ja neljältä talousneuvostolta[9]. Seurauksena oli jatkuvia tuotannonoptimointivaikeuksia, jotka johtivat krooniseen alitarjontaan yksissä ja välillä koomiseen ylituotantoon toisissa tuotteissa. Tulitikut, muovikassit, alusvaatteet, kengät ja hedelmät olivat eräitä tuoteryhmiä, jotka olivat kuuluisia vaikeasta saatavuudestaan[8]. Toisaalta syrjäisiin maaseutumyymälöihin saattoi yllättäen saapua suuria eriä vaikkapa silkkisolmioita tai italialaista vermuttia.[10]

Pitkissä tuotantoketjuissa samankaltaiset tuotanto-ongelmat johtivat pullonkauloihin ja viivästyksiin kriittisten osien puuttuessa. Neuvostoliiton suunnitelmataloudessa ei ollut markkinataloudelle tavallista vaihtoehtoa ostaa kalliimmalla hinnalla pikatoimitusta kriittisestä osasta, paitsi ulkomailta, mitä tehtiinkin, mutta ulkomaankaupan päätökset piti kierrättää Moskovan virkakoneiston kautta, usein useamman viraston läpi. Ongelmien seurauksena työntekijät ja kalliit koneinvestoinnit seisoivat monesti toimettomina tai toimivat vajaateholla. Toisaalta tuotteiden suunnittelijoilla oli myös optimointiongelmia: jos esimerkiksi moottorista saa vähemmän polttoainetta kuluttavan tekemällä siitä vaikeamman koota, kumman säästäminen on kriittisempää: työvoiman vai polttoaineen? Markkinataloudessa hintasignaalit ratkaisevat tämänkaltaiset ongelmat, mutta suunnitelmataloudessa keskusjohdon asettama hinta ei välttämättä kuvasta hyödykkeen niukkuutta, ainakaan paikallisesti.

Suunnittelijoilla oli myös ongelma tulosten mittaamisen kanssa. Vaikka tuotantokiintiöiden ylitykset palkittiin sekä tehtaiden että työntekijöiden tasolla, piti tuloksia pystyä mittaamaan tavalla tai toisella. Sopivien mittareiden kehittäminen osoittautui yhdeksi suurimmiksi ongelmiksi suunnitelmataloudessa, eikä sitä pystytty ratkaisemaan tyydyttävästi koko Neuvostoliiton olemassaolon aikana. Esimerkiksi öljynetsinnässä tuloksia mitattiin metreinä porattua reikää: sen seurauksena Neuvostoliiton öljynporauskalustolla porattiin runsaasti syviä, suhteellisen vähän tuottavia öljylähteitä, sen sijaan että olisi keskitytty vain lupaavimpiin esiintymiin. Tuotantovaiheessa mitattiin vuosituotantoa, eikä öljylähteen koko eliniän tuotantoa. Tämän vuoksi öljyntuotantolaitokset alkoivat pumpata vettä öljyesiintymiin näin kasvattaen hetkellisesti tuotantomääriä, mutta heikentäen esiintymän kokonaistuotantoa. Lopputuloksena vuoteen 1980 mennessä neuvostoliittolaisista lähteistä pumpattu raakaöljy sisälsi keskimäärin puolet vettä. Metalliteollisuudessa mitattiin tuotantotonneja, minkä seurauksena koneisiin käytettiin tarpeettoman järeitä osia. Nikita Hruštšovin kerrotaan voihkaisseen "Raskas konepajateollisuutemme tuottaa maailman raskaimmat koneet". Eräs moskovalainen kynttelikkötehdas taas rupesi tuottamaan jatkuvasti raskaampia kynttelikköjä, kunnes ne alkoivat repiä painollaan kattoja rikki. Vaateteollisuudessa eräs käytetty mittari oli vaatekappaleiden määrä. Kun muuan villavaatetehdas määrättiin tuottamaan 80 000 lakkia ja villapaitaa, se tuotti vain lakkeja, koska ne olivat pienempiä ja siten halvempia ja nopeampia valmistaa.[11][9]

Laatu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliittolaiset tuotteet kärsivät jatkuvista laatuongelmista, jota pahensi kilpailun puute. Kuluttajilla oli usein mahdollisuus ostaa vain yhden tehtaan huonekaluja, televisioita, autoja, ym., ja vaikka vaihtoehtoja olisikin ollut, ei tuotteiden suosio kuluttajien parissa ollut menestyksen mittari, vaan ainoastaan tuotantokiintiöiden saavuttaminen ja ylittäminen. Näin ollen valmistajilla ei juurikaan ollut motivaatiota kehittää laatua, ja useimmat kulutustavarat hävisivät länsivaihtoehdoille suunnittelussa ja laadussa, joskus jopa vaarallisesti. Vuonna 1987 moskovalainen sanomalehti raportoi, että kaupungissa vuonna 1986 sattuneesta 28 056 tulipalosta peräti 40 % johtui vioittuneista televisioista. Eräs televisiotehdas puolestaan ehti tuottaa 49 000 viallisen televisiovastaanottimen sarjan ennen kuin kukaan puuttui asiaan.[8]

Toisaalta prioriteettiasemassa olleet raskas konepajateollisuus, aseteollisuus, ilmailuteollisuus ja avaruusohjelma kykenivät valmistamaan maailmanluokan tuotteita[8]. Esimerkiksi Suomessa edelleen käytössä olevat neuvostovalmisteiset sähköveturit ja ydinreaktorit osoittautuivat kilpailukykyisiksi ja kestäviksi.

Ympäristötuhot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajatus ehtymättömistä luonnonvaroista johti resurssien voimakkaaseen tuhlaukseen, saastumiseen sekä ympäristötuhoihin. Pahimpia ympäristöongelmia ovat Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden seuraukset, Murmanskin arktisen alueen ydinkäyttöisen laivaston romu, Tšeljabinskin ydinjätteiden loppusijoitukseen liittyvät laiminlyönnit, Novaja Zemljan arktisen alueen ydinasekokeiden jälkiseuraukset, Norilskin ja Petsamon nikkelintuotanto arktisella alueella, maaöljyn ja maakaasun poraukseen ja kuljetukseen liittyvät ongelmat esimerkiksi Komin tasavallassa ja Kaspianmeren alueella, Araljärven kuivuminen siihen laskevien jokien veden keinokasteluun siirtämisen vuoksi, puuvillankasvatusalueilla Keski-Aasiassa käytetyt kasvimyrkyt, ja yleisesti ottaen sotateknologiaan käytetyt resurssit sekä energian hinnan alhaisuus.[12]

Merkittävimmät luonnonvarat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merkittävimmät vientituotteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ukrainan vaakuna Neuvosto-Venäjän ja Neuvostoliiton talous

Sotakommunismi 1918-1921 | NEP 1921-1927 | ensimmäinen viisivuotissuunnitelma 1928-1932 | toinen viisivuotissuunnitelma 1933-1937 | kolmas viisivuotissuunnitelma 1938-1943 | neljäs viisivuotissuunnitelma 1946-1950 | viides viisivuotissuunnitelma 1951-1955 | kuudes viisivuotissuunnitelma 1956-1960 | seitsenvuotisvuotissuunnitelma 1959-1965 | kahdeksas viisivuotissuunnitelma 1966-1970 | yhdeksäs viisivuotissuunnitelma 1971-1975 | kymmenes viisivuotissuunnitelma 1976-1980 | yhdestoista viisivuotissuunnitelma 1981-1985 | kahdestoista viisivuotissuunnitelma 1986-1990