Slovenian historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Slovenian historia kattaa Slovenian valtion alueen lisäksi sloveenien historiaa.

Antiikki ja Rooman imperiumi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paleoliittisen kauden jälkiä on löydetty niukasti, mutta jo neoliittisella kaudella tulleita jälkiä Karstin ja Pannonian alangon välillä on löydetty enemmän. Ljubljanan suoalueelta on löydetty aikakaudelle tyypillisiä rakennuksia.[1]

Slovenian alue siirtyi esihistoriasta kulttuurikauteen kelttien myötä. Keltit olivat saapuneet alueelle noin 400-luvulla eaa. Kelttiläiset perustivat alueelle myös alkeellisen valtion, Noricumin kuningaskunnan. Tämä norikkien kuningaskunnan keskuspaikka sijaitsi nykyisen Itävallan puolella, mutta Celjen alueella lyötiin heidän hopeakolikoita 100-luvulla eaa. Rooman valtakunta taisteli vuosina 35–33 eaa. norikkiheimoja vastaan, jotka lopulta joutuivat antautumaan. Noricum liitettiin Roomaan taisteluitta vuonna 10 eaa.[1]

Nykyisen Slovenian länsiosa kuului Rooman vallan aikana Italian provinssiin osana Regio X Venetia et Histriaa, ja pohjois- ja itäosat kuuluivat Noricumin ja Ylä-Pannonian provinsseihin.[2] Ensimmäinen roomalainen kaupunki Slovenian alueella oli Emona, joka syntyi nykyisen Ljubljanan alueelle. Alueelle johtavaa Roomalaisten rakentamaa tietä kutsuttiin nimellä Via Gemina, jonka varrelle syntyi huomattavia asutuskeskuksia. Näistä tärkeimmät olivat,Celeia sekä Poetovio, joista Poetoviosta tuli antiikin tärkein kaupunki Slovenian alueella.[1]

Länsigootit ryöstivät Poetovion vuonna 379. Nykyisen Vipavajoen lähellä käytiin vuonna 394 Frigiduksen taistelu Itä-Rooman keisarin Theodosius I:n ja Länsi-Rooman usurpaattorin Eugeniuksen välillä.[1]

Itägooteista tuli Italian hallitsijoita vuonna 489, kun kuningas Theoderik kukisti germaanijohtaja Odovakarin. Viitisenkymmentä vuotta he hallitsivat myös Slovenian aluetta. Langobardit siirtyivät Slovenian alueelle 500-luvulla Pannonian alangolta. Tämä germaanikansa siirtyi kuitenkin jo vuonna 568 Italiaan, jossa he lopettivat Bysantin vallan.[1] Heidän jälkeensä Slovenian alueen otti haltuun jokin slaavilainen kansa, sloveenien esi-isät.[3]

Karantania[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karantanian alue. Karttaan merkitty myös Krnin linna.

Vuosien 580 ja 590 välisenä aikana slaavit valloittivat useita kaupunkeja Noricumin alueelta ja löivät vuonna 595 baijerilaiset Lienzin lähellä käydyssä taistelussa. Slaavit tukivat taistelussa avaareja. Tämän jälkeen slaavien asutus alkoi levitä baijerilaisten alueilla ja 600-luvun alussa yhä pohjoisemmaksi ja idemmäksi. Slaavien alue ylsi Pohjois-Istriaan ja Cividaleen.[3]

Alueen slaavit elivät heimoyhteisöissä ja tekivät sotilaallista yhteistyötä avaarien kanssa. Ajoittain slaaviheimot joutuivat kuitenkin avaarien sotilaallisen ylivallan alle, koska alueella oli huomattavan vähän pysyvää avaariasutusta. 600-luvun alussa slaavit tunkeutuivat avaarien kanssa langobardien valtakuntaan ja piirittivät Cividalen.[3]

Yhteydet baijerilaisiin ja langobardeihin helpottivat slaavien oman yhteiskunnan muodostamista. Slaavit nousivat vuonna 626 kapinaan avaareja vastaan, jolloin muodostui Karantania. Karantania on ensimmäinen mainittu slaavivaltio. Sen keskuspaikka oli Krnin linna ja valtiolla oli yhteyksiä 600-luvun puolivälissä Böömiin ja Määriin.[3]

Karantania säilyi itsenäisenä valtiona 700-luvun puoliväliin. On myös mahdollista, että Karantanian eteläpuolella olisi ollut toinen slaavivaltio, Karniola. Karniolaa ovat kuvanneet varsinkin langobardien historioitsijat.[3]

Baijeri ja Frankkien valtakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Frankkien valtakunnan laajentuminen vuosina 481–814.

Avaarit alkoivat vuonna 740 lisätä hyökkäyksiään Karantaniaa vastaan. Vuonna 745 Karantania pyysi Baijerilta apua, jota se saikin. Vastineeksi avusta Karantania joutui tunnustamaan Baijerin ylivallan. Useita Karantanian ruhtinassuvun jäseniä joutui lähtemään Baijeriin panttivangeiksi vasalliuskollisuuden takuiksi.[3]

Kristinusko alkoi levitä Baijerista myös Karantaniaan. Ensimmäisenä kristinuskoon kääntyivät Baijerissa olleet ruhtinassuvun panttivangit, jotka Karantaniaan palatessaan jatkoivat käännytystä. Baijerilaiset perustivat alueelle myös kaksi lähtetysasemaa, Itä-Tiroliin ja Ylä-Itävaltaan. Osa kansasta vastusti kristinuskoa, mutta vasalliruhtinas Valtunk tyrehdytti suurimman kapinan vuonna 772 baijerilaisten kanssa. Karantanian käännytyksessä oli mukana myös irlantilaisia lähetyssaarnaajia, jotka käännyttivät kansaa Salzburgista käsin.[3]

Vuonna 788 frankit alistivat Baijerin, ja siinä yhteydessä myös sisäisesti itsenäinen Karantania päätyi frankkien valtaan. Karantania säilytti isäisen autonomian ja osallistui yhdessä Karniolan kanssa frankkien rinnalla vuosina 794–796 avaareja vastaan tehtyihin sotaretkiin. Sotaretkien seurauksena avaarikansat tuhottiin.[3]

Sekä Karantania että Karniola nousivat vuonna 819 kapinaan frankkeja vastaan. Kapina kesti vuoteen 823, mutta frankit onnistuivat tyrehdyttämään sen useiden sotaretkien avulla. Kapinoiden jälkeen frankit liittivät molemmat vasalliruhtinaskunnat tiivimmin omaan valtakuntaansa. Alueiden autonomia poistettiin ja alueet liitettiin länsieurooppalaiseen kulttuuripiiriin.[3]

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Unkarilaiset eli madjaarit aloittivat frankkien valtakunnassa invaasion 900-luvulla. Madjaarit alkoivat vetäytyä alueelta vuonna 955, kun Otto I Suuren johtamat itäfrancialaiset löivät heidät Lechfeldin taistelussa Augsburgissa[4]. Frankkien alueen itäiset rajaseudut jäivät näin tyhjiksi, ja germaanisaksalaiset asuttivat alueen ja perustivat siirtokuntia. Näin Tonavan eteläpuolella asuvat slaavit joutuivat erilleen Böömin ja Määrin slaaveista.[3]

Germaanisaksalaiset alkoivat perustaa alueelle markkeja valtansa vakauttamiseksi. Markkien oli tarkoitus myös lujittaa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan rajoja Unkaria ja Kroatiaa vastaan. Kyseinen raja myös muodosti etnisen itärajan sloveeneille. Tämä raja erotti sloveenit unkarilaisista ja kroaateista.[5]

Vuonna 976 Kärntenin markki nostettiin herttuakunnan asemaan, koska keisari Otto II halusi heikentää Baijerin herttuakunnan asemaa. Kärnteniin liitettiin lukuisia ympäröiviä markkeja, jolloin Suur-Kärnten nosti herttuakunnan poliittista ja strategista merkitystä. Kärnteniin liitetyt markit alkoivat kuitenkin 1000-luvun puolivälissä lisätä itsenäisyyttään ja muokata alueitaan sotien, avioliittojen ja sopimusten avulla. Siten luotiin pohjaa tulevien maakuntien rajoille.[5]

Sloveenialuella oli 1200-luvulle mentäessä syntynyt kaksi vahvaa feodaalidynastiaa: Babenberg-suku Steiermarkissa sekä Spanheim-suku Kärntenissa. Babenberg-suku sammui vuonna 1246 ja Spanheim-suku vuonna 1269. Se oli merkittävä käännekohta sloveenimaakuntien kehityksessä. Runsaassa 20 vuodessa Böömin kuningas Ottokar II Přemysl anasti molempien sukujen omaisuuden itselleen. Ottokarin virkamiehet ja keskitetty hallinto synnyttivät kapinoita valloitettujen maakuntien alueella, muun muassa Steiermarkissa.[5]

Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Rudolf I vaati Ottakaria palauttamaan maakunnat vuonna 1273. Ottokarin kieltäydyttyä palauttamasta maakuntia keisarin ja kuninkaan välille syttyi sota. Ottokar kuoli vuonna 1278 Marchfeldin taistelussa, ja Rudolf otti anastetut maakunnat haltuunsa. Osan alueista Habsburgin sukuun kuuluva Rudolf antoi pojilleen, osan Meinhardin suvulle. Meinhard-suvun sammuttua 1335 Habsburgit ottivat kaikki suvun maat itselleen, lukuun ottamatta Görzin kreivikuntaa. Lähes koko sloveenien alue oli Habsburgien hallinnassa 1300-luvun loppupuolella. Poikkeuksina olivat Görzin kreivikunta sekä Länsi-Istria, joka kuului Venetsian tasavallalle vuoteen 1797, jolloin Napoleon I jakoi alueen Italian ja Ranskan kesken[6].[5]

Habsburgit saivat kilpailijan sloveenien alueesta 1400-luvun alussa, kun Celjen kreivit kasvattivat valtaansa alueella. Celjen kreivisuku käytti viisaasti ulkomaansuhteita ja liittoutui muun muassa Sigismund Luxemburgilaisen kanssa. Vuonna 1418 Celjet perivät alueita Kärntenista ja Krainista. Vuonna 1423 Habsburgit joutuivat luopumaan feodaalivallastaan kreivisuvun alueella, ja vuonna 1436 keisari Sigismund nosti Celjet keisarillisten ruhtinassukujen joukkoon, jolloin Celjen kreivien alueista tuli ruhtinaskuntia. Celjen suku sammui 1456, kun kreivi Ulrich II murhattiin Belgradissa. Lyhyen sodan jälkeen Habsburgit ottivat itselleen Celjen suvun omaisuuden.[5]

Kapinat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1400-luvun lopulla alkoi talonpoikaiskapinoiden aika. Ensimmäinen suuri kapina puhkesi, kun Kärntenin talonpojat yhdistyivät Bundin talonpoikaisliitoksi vuosina 14731476. Kapinan keskus oli Dravan laakso, mutta 1478 kapina ulottui melkein koko Slovenian alueella ja Kärnteniin. Kapinoitsijat kieltäytyivät veromaksuistaan ja alkoivat kerätä veroja itsenäisesti. Keisari kielsi talonpoikia keräämästä veroja. Kapinallisarmeija tuhoutui turkkilaisia vastaan käydyssä Kokovon taistelussa 26. kesäkuuta 1478.[7] Kapinallisarmeijan koko oli 600 miestä, kun taas turkkilaisia oli 20 000 miestä.[8] Legendan mukaan kapinallisarmeijaa johti Kuningas Matjaž[9].

Seuraavan kapinan alkuna voidaan pitää vuoden 1515 alussa syntynyttä talonpoikaisliittoa. Liiton taustalla oli keisari Maksimilian I:n 1500-luvun alussa aloittama sota Venetsian tasavaltaa vastaa. Tämä lisäsi talonpoikien verotusta. He kärsivät jo ennestään Italian kaupan romahtamisesta, kun Italian ja Unkarin väliset tavarantoimitukset olivat katkenneet. Talonpoikaisliittoa kutsutaan laajuutensa vuoksi yleisslovenialaiseksi talonpoikaisliitoksi.[10]

Liitto lähetti valtuuskunnan Augsburgiin tapamaan keisaria. Liiton vaatimuksena oli uusien verojen peruutus ja vanhojen olojen palautus. Keisari Maksimilian lupasi harkita ehdotusta, mutta vaati liiton hajottamista. Kapinalliset eivät suostuneet, ja liitto kasvoi entisestään. Keväällä 1515 liittoon kuului 80 000 kapinallista. Lopulta kapina muuttui avoimeksi, ja talonpojat ryöstivät ja polttivat linnoja ja murhasivat isäntiään. Lopulta aateliset pyysivät keisaria apuun. Keisarin palkkasoturijoukot kukistivat kapinan yhdessä Sisä-Itävallan maakunta-armeijan kanssa Konjicessa ja Celjessä.[10] Kapinan kukistamisen jälkeen aateliset ryhtyivät kostotoimiin. Esimerkiksi Grazissa teloitettiin 161 kapinallista. Kapinallisille määrättiin myös lisävero.[11]

Kolmas kapina puhkesi 1573 Zagorjessa. Tämän slovenialais-kroattialaisen kapinan taustalla oli paroni Ferenc Tahyn julmuus. Talonpoikaisjoukoissa oli nyt ensimmäistä kertaa myös kapinallisia, joilla oli sotilastausta. Kapinalliset vaativatmuun muassa feodaalijärjestelmän korvaamista, keisarin sijaishallitsijan nimeämistä Agramiin, omaa rajavalvontaa sekä vapautusta tulleista ja maksuista.[11] Kapina tukahdutettiin Stubičke Toplicessa, jossa menetti henkensä noin 3 000 kapinallista. Tätäkin kapinaa seurasi aateliston kostoja. Slovenian alueella oli tämänkin jälkeen useita pienempiä kapinoita seuraavan 250 vuoden ajan, kunnes feodaalijärjestelmä lopetettiin.[12]

Ajanjakso 1573–1711[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisä-Itävallan hallitsijaksi nousi vuonna1590 Ferdinand. Ferdinand oli katolilainen ja aloitti pian protestanttisuuden vastaisen kampanjan. Vuonna 1593 Sisakissa käydyssä taistelussa baanin, markkien ja Saksan yhdistetyt joukot voittivat ottomaanit. Voittoa juhlittiin Kroatiassa, Sloveniassa sekä valtakunnan pääkaupungissa Prahassa. Tappio kuitenkin yllytti ottomaanit uuteen sotaan, ja Pitkä sota kesti vuodet 1593–1606. Sota päättyi Zsitvatorokin rauhaan.[13] Ottomaanit eivät onnistuneet valtaamaan alueita Kroatiassa, mikä nosti Kroatian alueen sotilaallista merkitystä. Karlovacin sotilasraja esti taisteluiden leviämisen muun muassa Sloveniaan. Alue muodostui tärkeäksi Sisä-Itävallan politiikassa, varsinkin Slovenian alueen maakunnissa. Näiden maakuntien tehtävänä oli kerätä verot sotilasrajan ylläpitämiseen. Lisäksi kruununmaiden aatelisille jaettiin rajalta sotilasvirkoja, mikä piti aateliset läheisinä vallanpitäjille.[14][15]

Arkkiherttua Ferdinand kielsi vuonna 1598 protestanttiset jumalanpalveluksen ja opetuksen kaikissa Sisä-Itävallan kaupungeissa. Vastauskonpuhdistuskomissiot tarkistavit sotilaiden avulla jokaisen kylän ja kauppalan ja häätivät protestanttisaarnaajia ja polttivat protestanttisia kirjoja. Slovenian asukkaat luopuivat protestanttisesta uskostaan, vain varakkaimmat kaupunkilaiset siirtyivät Saksan protestanttiseuduille. Vastauskonpuhdistuksen keskeytti vuosina 1615–1617 käyty Uskok-sota Venetsiaa vastaan, mutta sota kosketti vain Slovenian reuna-alueita. Sodassa arkkiherttua tarvitsi aatelisten apua, joten hän joutui keskeyttämään aatelisten käännyttämisen.[15]

Arkkiherttua Ferdinandin serkku Matias kuoli 1619, jolloin Ferdinand peri Ylä- ja Ala-Itävallan ja hänet kruunattiin Matiaksen seuraajaksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijaksi, keisari Ferdinand II:ksi.[15]

Ferdinand II ryhtyi lujittamaan valtaansa käännyttämällä Böömin katolilaisuuteen. Hänet tunnustettiin Böömin kuningaaksi hänen voitettuaan Valkeavuoren taistelun. Böömi katolilaistettiin, ja siitä tehtiin Habsburgien perintömaa. Sitten Ferdinand II keskittyi Itävallan maakuntien, mukaan lukien Slovenian alueen, käännyttämiseen. Ne aateliset, jotka kieltäytyivät kääntymästä, joutuivat vuodesta 1628 alkaen lähtemään Steiermarkista, Krainista ja Kärntenistä. Parin vuoden aikana lähti noin 750 aatelista. Heidän omaisuutensa takavarikoitiin ja joko lahjoitettiin tai myytiin alueelle muuttaneille katolilaisille.[15][16]

Habsburgit osallistuivat 1700-luvun alussa kahteen pitkään sotaan. Vuosina 1701–1714 sodittuun Espanjan perimyssotaan ja vuosina 1703–1711[17] sodittuun Rákóczin itsenäisyyssotaan Unkarissa. Espanjan perimyssodan jälkeisessä Rastattin rauhassa vuonna 1714 Habsburgit saivat Espanjalta muun maussa Milanon herttuakunnan alueen.[18] Rákóczin itsenäisyyssodan rauhassa Unkari sai poliittisen autonomian ja uskonnonvapauden, mutta joutui jälleen tunnustamaan Habsburgit hallitsijoikseen.[19]

Vastauskonpuhdistuksen merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vastauskonpuhdistus merkitsi sloveenien alueen poliittista ja kulttuurillista pysähtyneisyyttä. Aateliston valta maaorjiin kasvoi, mikä näkyi varsinkin verotuksessa. Kulttuurillinen ja poliittinen pysähtyneisyys jatkui 150 vuotta, jona aikana ei julkaistu sloveenin kielistä kirjallisuutta. Viimeisin sloveeninkielinen kirja oli vuonna 1615 Janez Čandekin julkaisema Mali katekizem eli Vähä katekismus. Tiede sen sijaan kehittyi, kun 1600-luvulla julkaistiin monia saksan ja latinan kielisiä tietoteoksia. Merkittävin näistä oli saksankielinen Die Ehre des Herzogthums Crain eli Krainin herttuakunnan maine. Kirjan kirjoitti Johann Weikhard von Valvasor (sloveeniksi Janez Vajkard Valvasor) vuonna 1689. Teos oli luonnontieteen, kansatieteen, topografian ja historian tutkimus. Hänet valittiin Englannin kuninkaalliseen tiedeakatemiaan.[16][20][19]

Vuonna 1701 ryhmä ljubljanalaisia oppineita perusti Italian esimerkkia mukailleen Academia Operosorum Labacensiumin. Yhdistys toimi 25 vuotta ja toimi kaikilla edustamillaan tieteenaloilla.[19]

Vuodesta 1717 Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hajoamiseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarle VI vapautti vuonna 1717 merenkulun Adrianmerellä. Sen joutui hyväksymään myös Venetsian tasavalta. Vuonna 1719 Trieste ja Fiume julistettiin vapaasatamiksi ja Wienissä perustettiin Itäinen komppania.[19] Wienistä ryhdyttiin rakentamaan tieosuutta Grazin,Mariborin, Celjen, Trojanen ja Ljubljanan kautta Triesteen. Savajoen uomaa säännösteltiin. Slovenian alueiden kaupunkien teollisuus kasvoi, ja esimerkiksi valtionkutomo perustettiin Ljubljanaan ja rautasulattoja Jeseniceen ja Bohinjiin. Sloveniaan muutti porvareita muun maussa Pohjois-Italiasta sekä Itävallan ja Böömin maakunnista.[21]

Myös rakennustoiminta kiihtyi alueella vuosituhannen alussa. Ljubljanaan rakennettiin muun muassa kolme barokkikirkkoa, tuomiokirkko, Ristin kirkko ja Ursulan ritarikunnan kirkko. Tuomiokirkon arkkitehti oli tunnettu italialainen Andrea Pozzo.[21]

Keisari Frans I:n puoliso keisarinna Maria Teresia aloitti vuonna 1747 valtionhallinnon uudistukset. Maria Teresia muun muassa poisti kruununmaiden väliset tullirajat, paransi liikenneyhteyksiä, mikä aiheutti manufaktuuriteollisuuden laajentumisen alueella. Maatalous kehittyi, ja muun muassa perunan, maissin ja apilan viljely aloitettiin. Karjaa pidettiin navetoissa, mikä mahdollisti peltomaiden lannoittamisen, jolloin voitiin siirtyä pois kolmivuoroviljelystä. Maaorjatilat lopetettiin ja ne korvattiin perintötiloilla.[22]

Maria Teresian asetuksella aloitettiin keisarikunnassa kolmivuotinen lastenkoulu vuonna 1774. Koulun tavoitteena oli tehostaa maataloutta, tehdastyötä ja sotilaspalvelua sekä yhdistää valtakuntaa saksankielisen koulutuksen ja kulttuurin kautta. Keisarinna kuitenkin suostui käytäntöön, että kouluissa käytettäisiin kansan ymmärtämään kieltä. Tämä tarkoitti sloveenin kielisen alkeiskoulun perustamista. Suunnitelman oli keisarinnalle esittänyt Blaž Kumerdej vuonna 1772.[22][23]

Frans I:n seuraaja oli keisari Joosef II, joka myönsi talonpojille henkilökohtaisen vapauden vuoden 1782 asetuksella, mikä edisti slovenialaisen keskiluokan syntymistä.[23]

Kirjallisen kultturin kehitys 1715–1808[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokainen joka unohtaa äidinkielensä sloveenin, hautaa samalla omat lahjansa tuhmasti, mutta jonakin päivänä Jumala vaatii vastausta, ja kaikki omaa rehellistä kieltään halveksineet hän viskaa syvimpään pimeyteen!

– pappi Anton Martin Slomšek (1800–1862)[24][25]

Myös Slovenian kirjallinen kulttuuri kehittyi. Prekmurjen alueen murre oli säästynyt vastauskonpuhdistukselta, ja murteella oli kirjoitettu useita tekstejä.Franc Temlin oli vuonna 1715 julkaissut Vähän katekismuksen, Štefan Küzmics vuonna 1754 laulukirjan Vöre krsztsanszke krátki návuk ja Nouvi Zákon (Uuden testamentin) vuonna 1771. Näiden protestanttikirjailijoiden jälkeen myös Prekmurjen katolilaiset julkaisivat teoksiaan. Tunnetuimmat heistä olivat Mikloš Küzmič (Szvéti evangyeliomi ja Szlovenszki Silabikar vuonna 1780) sekä Jožef Košič (A Magyar Országi Vendus-Tótokról 1824–1828 ja Krátki Návuk Vogrszkoga Jezika za Zacsetnike 1833).[26] Vuonna 1768 pappi Marko Pohlin julkaisi kielioppikirjan, Kranjska gramatika. Vuonna 1784 Ljubljanan piispa innosti sihteeriään Jurij Japeljia kääntämään Raamatun uudestaan sloveeniksi. Käännöstyö kesti Japeljilta kaksikymmentä vuotta.[23] Ensimmäisen tieteellisen teoksen Slovenian historiasta julkaisi vuosina 1788–1791 Anton Tomaž Linhart. Linhartin teosta pidetään 1700-luvun suurimpana slovenialaisena kulttuurisaavutuksena ja kansallisen identiteetin tunnustamisena. Linhartin teoksen jälkeen Jernej Kopitar julkaisi vuonna 1808 saksankielisen teoksen Grammatik der slavischen Sprache in Krain, Kärnten und Steyermark ({'Krainissa, Kärntenissä ja Steiermarkissa puhutun sloveenin kielen kielioppi'), jonka jälkeen syntyi termi slovenci eli sloveenit.[27][28]

Linhart kirjoitti vuosina ensimmäiset sloveeninkieliset näytelmät (Županova Micka 1789 ja Ta veseli dan ali Matiček se ženivuonna 1790, joskin teos oli kielletty vuoteen 1848 asti). Ensimmäisen sloveeninkielisen sanomalehden, Lublanske novice n('Ljubljanan uutiset'), julkaisi 1797 Valentin Vodnik.[28] Lisäksi Vodnik käänsi innokkaasti sloveeniksi koulukirjoja.[29]

Napoleonin sodista vuoden 1848 vallankumoukseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Napoleonin sodat ulottuivat Sloveniaan asti. Napoleon I saapui Sloveniaan ensimmäisen kerran vuonna 1797, kun hänen armeijansa seurasi Italiasta perääntyviä Itävallan armeijan sotilaita Ensimmäisen liittokunnan sodassa Leobeniin. Leobenin rauha solmittiin samana vuonna.[30][31]

Ranska voitti 1805 Itävallan keisarikunnan ja Venäjän keisarikunnan Austerlitzin taistelussa. Pressburgin rauhassa Ranska sai muun muassa Venetsian provinssit, joihin kuului Istria. Itävalta oli saanut alueen itselleen vuonna 1797 Campo Formion rauhassa. Pressburgin rauha lopetti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan 6. elokuuta 1806.[31][32]

Wagramin taistelussa Napoleonin Ranska löi itävaltalaiset ja katkaisi maan yhteyden Adrianmereen. Osasta Slovenian jaKroatian alueita luotiin Illyrian maakunta. Maakunta oli Italian pohjoisosien kautta yhteydessä Ranskan keisarikuntaan. Maakuntaan kuului Sloveniasta Kärntenin länsiosa, Krain, Görz, Trieste ja Istria. Nämä alueet olivat osa Ranskaa neljä vuotta, ja niissä asui yli kaksi kolmasosaa sloveeneista.[31] Ranskan valloitus aiheutti raskaan taloudellisen taakan maaseudun väestölle, joka joutui maksemaan sotaveroja ja mannermaasulkemuksen sekä Itävallan rajan sulkemisen vuoksi Fiumen ja Tristen kautta käyty kauppa väheni kymmenesosaan entisestä. Sloveenin kieli sen sijaan kasvatti asemaansa tuona aikanam ja feodaalihallitsijoiden oikeudet poistettiin. Täydellisesti maaorjuutta ranskalaiset eivät pystyneet poistamaan.[29] Ranskalaiset luopuivat Illyrian maakunnista vuonna 1813, kun he kärsivät tappion Leipzigin taistelussa. Itävalta palautti alueelle vanhan poliittisen järjestelmän. Itävallan ulkoministeri Klemens von Metternich lakkautti sloveenien kansallisen liikkeen, mutta kielellinen ja kulttuurillinen kehitys jatkui.[24]

Vapaa kuin aikaan isien
olkoon sloveenikotimme,
irrotkoon
murtukoon
viimeinenkin kahle kirvotkoon.

– France Prešeren – Zdravljica[33]

Runoilija Jovan Vesel Koseski kirjoitti vuonna 1844 runon "Slovenia keisari Ferdinandille hänen nimipäivänään". Tuolloin puhuttiin ensimmäisen kerran Slovenian alueesta. 1830-luvulla sloveenien keskuudessa syntyi ajatus kansakunnan kehityksestä. Ajattelun keskeinen hahmo oli runoilija France Prešeren. Hän puolusti sloveenin kielen yhtenäisyyttä, vastusti illyrismia ja onnistui nostamaan sloveenin kielen ja kulttuurin muiden Euroopan valtioiden tasolle. Prešeren kirjoitti myös runon Zdravljica ('Maljalaulu'), joka on nykyisin Slovenian kansallislaulu.[34]

Slovenia kehittyi hurjaa vauhtia ennen maaliskuun 1848 vallankumouksia. Perustettiin suuri sokeritehdas Ljubljanaan, useita kehräämöjä ja kutomoita, tehtaita Tristeen ja Koperiin, pankki- ja kauppayrityksiä sekä rakennettiin rautatie Wienistä Triesteen. Näiden lisäksi myös paikallistieverkostoa paranneltiin.[35]

Vuoden 1848 vallankumous ja Yhdistynyt Slovenia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaliskuun 1848 vallankumoukset syttyivät Wienissä, jonka seurauksena Klemens von Metternichin hallitus oli syrjäytetty Itävallan keisarikunnan johdosta. Slovenialaisten suhtautuminen oli samanlaista kuin muuallakin keisarikunnassa: lupaukset perustuslaista ja poliittisista oikeuksista tyydyttivät kaupunkilaisia ja maaseuduin väestö ymmärsi vallankumouksen merkinneen feodaalijärjestelmän loppua.[36]

Jo maaliskuun lopussa alkoi ilmestymään Slovenian kansallisia ohjelmia. Näistä ensimmäinen ja merkittävin oli Matija Majarin ajatusten pohjalta syntynyt Yhdistynyt Slovenia. Ohjelman tavoitteena oli liittää sloveenian asuttamat alueet yhdeksi kruununmaaksi, jossa sloveenin kieltä käytettäisiin kouluissa ja virastoissa. Tämä kruununmaa olisi edelleen osa keisarikuntaa, mutta nauttisi autonomiasta.[36][37]

Itävallan saksankielinen porvaristo ja konservatiivinen eliitti ei kuitenkaan hyväksynyt sloveenien eikä tšekkien autonomiapyrkimyksiä, koska nämä alueet olivat olennainen osa saksalaista Itävaltaa. Itävallan porvariston mielestä osat olisikin pitänyt liittää Saksan liittoon. Sekä tšekit että sloveenit torjuivat kuitenkin nopeasti ajatuksen. Sloveenit alkoivatkin harrastamaan ahkeraa propagandaa Frankfurtin kansalliskokouksen vaaleja vastaan toukokuussa 1848. Frankfurtin kansalliskokousta vastustijat Matija Majar sekä sloveenipolitiikko Jožef Krajnc. Krajncin sakalaisvastaisen puheen jälkeen maantieteilijä Peter Kozler laati yksityiskohtaisen tutkimuksen sloveenien etnisestä rajasta, joka ilmestyi vuonna 1853.[37][38]

Sloveenit alkoivat kerämään nimiä anomukseen Yhdistyneen Slovenian puolesta ja syksyllä 1848 anomus toimitettiinkin Itävallan valtiopäiville. Sloveenien ja saksalaisten väliset erimiellisyydet alkoivat kuitenkin samana syksynä kasvamaan. Tästä huolimatta saksalainen liberaali Ludwig von Löhner ehdotti Itävallan muuttamista kansallisuuksien liittovaltioksi, jonka yksi osa olisi Slovenialainen Itävalta. Ehdotus ei kuitenkaan saanut suosiota.[38][39]

Vuodesta 1848 muodostui tärkeä Slovenian historialle, vaikka omaa valtiota tai autonomiaa sloveenit eivät saaneet. Vallankumouksen myötä sloveenit tunnustettiin omaksi kansakunnaksi ja maaorjuuden loputtua myös käytännössä, oli sloveeneilla mahdollisuus osallistua politiikkaan. Poliittinen aktiivisiuus oli kuitenkin seuraavan vuosikymmenen aikana mahdotonta johtuen Alexander von Bachin toimista Itävallan sisäministerinä.[39][40] Bachin aikakauden jälkeen sloveenien kansallinen ja yleinen poliittinen tietoisuus vahvistui, ja eräänlainen sloveenien kansapuolue voitti vuoden 1867 Krainin maapäivillä.[41]¨

Sloveenien yhtenäisyys rikkoutui vuonna 1866, kun Itävalta joutui luovuttamaan Venetsien Italialle. Näin Venetsiassa eläneet sloveenit joutuivat erilleen muista sloveeneistä. Näiden sloveenien asema oli paljon huonompi kuin Itävallan sisälle olevien sloveenien ja heidän kansallinen liikkeensä oli heikko.[42]

Sloveenien kansanliike alkoi vuodesta 1868 järjestämään suuria kansankokouksia. Tämän mallin kansanliike oli kopioinut tšekkien kansaliikkeeltä. Kansankokouksissa yleensä vaadittiin sloveenien alueen yhdistämistä omaksi autonomiseksi alueeksi, sloveenin kielen aseman parantamista sekä oman yliopiston perustamista. Vuosina 1868–1871 kokouksia järjestettiin 18 kappaletta, joista suurin oli 17. toukokuuta 1869 Vižmarjessa järjestetty kokous, johon osallistui 25 000–30 000 ihmistä.[41][42]

Ajanjakso 1870–1914[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvun loppu oli kriisiaikaa Slovenian maataloudessa. Talonpojat olivat joutuneet lunastamaan maita ja maksamaan perintöosuuksia maistaan luopuneille lapsilleen. Hitaasti kehittynyt teollisuus ei helpottanut työttömyyttä, joten sloveeneja lähti paljon siirtolaisiksi muualle Eurooppaan ja Amerikkaan. Toisaalta vuosituhannen lopussa perustettiin kolme merkittävää teollisuusyritystä: Krainin teollisuusyhdistys, Trbovljen hiilikaivosyhdistys ja Rautateiden konepaja, joka sijaitsi Mariborissa. Yrityksissä oli runsaasti varsinkin ranskalaista ja saksalaista pääomaa. Siirtolaisuuden ja työttömyyden takia sloveenien väestönkasvu jäi kuitenkin muiden Euroopan valtioiden tasosta.[43]

Politiikan kehittyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Slovenian poliittinen kenttä oli 1860-luvulla jakautunut kahtia. Vastakkain olivat klerikalistit sekä vapaa-ajattelijat eli kansallisen edistyksen kannattajat. Jälkimmäisiin kuuluivat Slovenian liberaalit, jotka pyrkivät kohottomaan alueen mainetta vallassa olleiden itävaltalaisten silmissä. Sloveenit olivat kuitenkin poliittisesti hajallaan, mikä sopi saksalaistamistoimia tehneelle Itävalta-Unkarin hallitukselle.[44][45]

1880-luvulla kuitenkin syntyi suurempi klerikalistien ja liberaalien taistelu, jonka juurena oli Anton Mahničin julkaisema artikkelisarja. Mahnič korosti klerikalistisessa politiikassaan legitismiä, historiallisia oikeuksia ja katolilaisuutta. Myöhemmin Mahničia on syytetty aikakauden poliittisen taistelun ja vastakohtien kärjistämisestä.[45][46]

Mahničin puheiden johdosta vuonna 1892 syntyi Katolinen kansanpuolue (vuodesta 1905 Slovenian kansanpuolue). Puolueen johtoon nousi Ivan Šusteršič. Šusteršič oli taitava konservatiivinen poliitikko, joka johti melkein yksinvaltaisesti puoluetta. Katolinen kansanpuolue ei myöntynyt kompromisseihin, joten heitä vastustamaan muodostettiin liberaalien toimesta Kansallinen edistyspuolue vuonna 1894.[46]

Katolinen kansanpuolue nousi kansan suosioon 1890-luvun puolivälissä. Puolue paransi erilaisilla toimillaan talonpoikien asemaa ja elinoloja, vähentäen samalla maastamuuttoa. Talonpojat liittyivät Katoliseen kansanpuolueeseen ja heistä muodostui puolueen pitkäaikainen kannatusjoukko.[46]

Katolisen kansanpuolueen ja Kansallisen edistyspuolueen lisäksi Slovenian poliittiseen kenttään muodostui kolmas puolue ennen vuosituhannen vaihtumista: Sosiaalidemokraattinen puolue. Puolueiden väliset erot olivat isoja ja ne kävivät jatkuvaa poliittista kamppailua. Puolueista merkittävin oli kuitenkin Katolinen kansanpuolue.[47]

Yhdistynyt Slovenia pysyi mukana politiikassa vuosituhannen vaihteessakin. Saksalaistamistoimet olivat ajaneet Slovenian poliittiset päättäjät siihen tulokseen, että Itävalta-Unkarin sisäinen autonominen alue olisi ainoa ratkaisu poliittisen painostuksen lopettamiseksi. Katolinen kansanpuolue katkaisi poliittiset siteensä Saksaan vuonna 1897 ja aloitti yhteistyön Kroatian oikeuspuolueen kanssa. Kroaateille oli parempi poliittinen asema ja oikeuspuolue ajoi myös kroatialaisen alueen autonomiaa, joten sloveenit pyrkivät heidän siivellään omiin päämäärinsä. Samalla hyväksyttiin ajatus sloveenien yhdistymisestä kroatialaiseen valtioon, josta muodostui myöhemmin yksi kolmesta Itävalta-Unkarin osasta.[48][49]

Edellä kuvattua trialismia kannattivat myös jotkut Itävalta-Unkarin poliittiset piirit, muun muassa kruununperillinen Frans Ferdinand, mutta suurin osa vastusti trialismia. Valtaosa poliittisista piireistä halusi vain kroateille edellä mainitun alueen, koska se heikensi unkarilaisten asemaa. Sloveeneja ei alueeseen haluttu, koska heidän katsottiin kuuluvan edelleen saksan kieliseen vyöhykkeeseen. Liittyminen kroattivaltioon oli kuitenkin sloveenien ainoa realistinen mahdollisuus tuon ajanjakson tilanteessa. Ennen ensimmäistä maailmansotaa sloveenien poliittisessa piireissä levisi ajatus kaikkien eteläslaavilaisten kansojen yhdistymisestä. Enemmistö kuitenkin torjui tämän ajatuksen, kuten myös kirjailija Ivan Cankar, joka korosti eri kansojen historillisia eroja. Cankari tyrmäsi ajatuksen eteläslaavien valtiosta, mutta tarjosi poliittiseksi päämääräksi eteläslaavien liittovaltiota.[49][50]

Ensimmäisen maailmansodan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen maailmansota syttyi heinäkuussa 1914. Sodan syttyessä slovenialaiset olivat edelleen osa Itävalta-Unkaria. Slovenia koki heti sodan alusta alkaen poliittista painetta, niin keisarikunnan sisä- kuin ulkopuoleltakin. Ulkopuolista painetta antoi Ympärysvaltojen luvattua Italialle suuria alueita Habsburgien maista, jos maa liittyisi sotaan. Sloveenit pyysivät apua Venäjän keisarikunnalta, mutta ilman tuloksia. Tämän seurauksena itärintamalla taistelleet sloveenit antautuivat sotavangeiksi, kun taas Isonzon taisteluissa sloveenit taistelivat Itävalta-Unkarin riveissä kuolemaansa saakka.[51]

Sisäistä painetta loi Itävallan saksalaispuolue, joka vaati keväällä 1916 Itävallasta perustuslakimuutoksella saksalaista valtakuntaa. Tämä muutos olisi koitunut sloveenien lisäksi myös tšekkien kohtaloksi. Sloveenien poliittiset vaikutusmahdollisuudet olivat kadonneet sotatilan myötä, kun maapäivät ja Wienin parlamentti eivät kokoontuneet.[51]

Kyseinen tilanne ajoi sloveenit uudelleen yhteistyöhön Kroatian oikeuspuolueen kanssa. Toiminnan kärkihahmoina toimivat Janez Evangelist Krek ja Anton Korošec.[51] Sloveenit ja oikeuspuolueen edustajat onnistuivat kokoamaan Wienen parlamentissa vaikuttaneet eteläslaavien edustajat yhteen "Jugoslavian klubiksi". Niin kutsutun "Toukokuun julistuksen" klubi antoi ensimmäisessä sota-ajan istunnossaan 30. toukokuuta 1917. Kyseessä oli radikaalimpi versio sloveenien ja kroaattien trialistista vaatimuksista. Julistuksessa vaadittiin, että kaikki sloveenien, kroaattien ja serbien asuttamat alueet olisi yhdistettävä Habsburgien keisarikunnan alaisuudessa toimivaksi valtiomuodostelmaksi. Monarkiassa tämä vallankumouksellinen julistus ei saanut kannatusta, mutta syksyllä 1917 peustettiin liike ajamaan Toukokuun julistuksen vaatimuksia.[52]

Kevääseen 1918 mennessä liike oli kerännyt yli 250 000 allekirjoitusta.[52] Tästä huolimatta julistus ei saanut kannatusta Kroatian parlamentissa eikä pääkaupunki Wienissa. Sopimusneuvotteluiden huono eteneminen Wienessa lisäsi sloveenipoliitikkojen radikalisoimista ja Itävallan vastusta. Tämän seurauksena Slovenian johto päätti erota Habsburgien monarkiasta ja 16. elokuuta 1918 perustettiin Slovenian ja Istrian kansallisneuvosto. Perustamisen syynä oli painostaa kroaattien ja serbien liittoumaa muuttamaan politiikkaansa, jotta sloveenien, kroaattien ja serbien yhteinen edustuselin voitaisiin perustaa. Syyskuussa kansallisneuvosto siirsi itselleen hallintotehtäviä Itävallan toimivalta hallitukselta. Näitä olivat muun muassa oikeus koota varoja työskentelyä varten ja suunnitella Slovenian perustuslaki, oikeudenkäyttö sekä talous ja kulttuuri.[53]

Lopulta 6. lokakuuta 1918 perustettiin sloveenien, kroaattien ja serbin kansallisneuvosto.[54] Keisari Kaarle I ehdotti vielä 19. lokakuuta 1918 Habsburgien monarkian muuttamista liittovaltioksi, mutta kansallisneuvosto torjui manifestin. Kroatian parlamentti ja Ljubljanan suuri kansankokous antoivat samaan aikaan 29. lokakuuta 1918 julistuksen Sloveenien, kroaattien ja serbien valtion perustamisesta.[55]

Sloveenien erkaantumisen taustalla olivat Wienen parlamentin ja sloveenialueiden saksalaisten väliinpitämättömyys sloveenien kansallista autonomiaa ja Yhdistynyttä Sloveniaa kohtaan. Konservatiivisen laillisuusliikkeen suosio heikkeni sloveenien keskuudessa juurikin saksalaisen väestönosan vuoksi. Laillisuusliike kannatti autonomiaa Itävallan alaisuudessa tai korkeintaan yhteistä valtiota kroaattien kanssa.[54][55]

Jugoslavian kuningaskunta, 1918 – 1944[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sloveenien, kroaattien ja serbien valtion ja Serbian kuningaskunnan yhdistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Slovenia kuului Sloveenien, kroaattien ja serbien (vuodesta 1929 Jugoslavian kuningaskunta), noudatti se itsenäistä politiikkaa vielä kuukauden ajan. Ljubljanan kansallineuvosto nimitti lokakuussa 1918 Slovenian kansallisen hallituksen (sloveeniksi Narodna vlda SHS v Ljubljani eli suom. sloveenien, kroattien ja serbien kansallinen hallitus Ljubljanassa) johon kuului kaikki kolme Slovenian poliittista puoluetta. Hallitukselle kuului korkein lainsäädäntö- ja toimeenpanovalta, mutta ulko- ja sotapolitiikka säilyivät Zagrebin kansallineuvoston hallinassa.[56]

Maisterin taistelijat vuonna 1919 Notranjskassa.

Kansallishallitus antoi 14. marraskuuta asetuksen tilapäisestä hallinnosta siirtymäkaudelle. Siirtymäkausi oli odotusvaihe siihen, kun valtion korkein elin Zagrebin kansallisneuvosto julkaisisi uuden laillisen asetuksen. Slovenia joutui siirtymäkaudella huolehtimaan itse kansallisista tehtävistää eikä saanu tukea esimerkiksi alueensa puolustamiseen.[56][57]

Alueelliset ongelmat olivat alkaneet 31. lokakuuta kun Kärntenin maakunta julistautui jakamattomaksi ja ilmoitti liitettäväksi osaksi Itävallan tasavaltaa. Italian joukot tunkeutuivat maahan 5. marraskuuta ja ylittivät vuoden 1915 Lontoon sopimuksessa sovitun rajan. Italialaisten eteneminen pysäytettiin Logatecissa 11. marraskuuta kun SHS:n kansallishallituksen joukot alkoivat työntää niitä takaisin. Italialaiset vetäytyivät vain Planinaan saakka. Näin sloveenit menettivät Primorskan ja osan Notranjskan alueesta. Raja ja Italian miehitys vahvistettiin vuoden 1920 Rapallon sopimuksessa.[57]

Majuri Rudolf Maister otti 1. marraskuuta 1918 haltuunsa Mariborin varuskunnan ja julisti kaupungin osaksi Jugoslaviaa. Steiermarkin kansallisneuvosto ylensi Maisterin kenraaliksi. Sloveniankielisessä Kärntenissä sloveenien yksiköt olivat liian heikkoja vastustaakseen Heimwehria, joka onnistui tammikuussa 1919 karkottamaan sloveenien vapaaehtoisjoukot suurimmasta osasta Kärntenia. Keväällä 1919 sloveenit yrittivät ottaa alueet takaisin onnistumatta siinä. Toukokuussa Slovenian poliittisen johdon painostuksesta Belgradin hallitus lähetti Kärnteniin Jugoslavian vakinaisen armeijan joukkoja, jotka onnistuivat alueen takaisinvaltauksessa.[57]

Jugoslavialainen propaganda tarra liittyen Kärntenin kansanäänestykseen. Tarrassa lukee ”Jugoslaviassa maanviljeliä on prinssi, Saksan Itävallassa juutalaiset ja vapaaherrat”.

Huolimatta takaisinvaltauksesta, Pariisin rauhanneuvotteluissa päätettiin Kärntenissä järjestää kansanäänestys, jossa päätettiin alueen jakamisesta. Äänestys pidettiin 10. lokakuuta 1920 ja sen lopputuloksena Kärnten liitettiin Itävaltaan. Alueen sloveeneja alettiin järjestelmällisesti saksalaistaa. Siirtymisestä Itävalta-Unkarin alaisuudesta Jugoslavian alaisuuteen, yli neljännesosa sloveeneista jäi Jugoslavian ulkopuolelle.[58]

Slovenian autonomisen kehittymisen turvaamiseksi Oton Župančičin johtama Ljubljanan kansallisneuvoston kulttuurijaosto piti tärkeänä että sloveenit saisivat säilyä ja kehittyä itsenäisenä kansakuntana. Valtion rakenne tulisi järjestää tämän tavoitteen mukaisesti. Kaikki puolueet allerkirjoittivat päätöslauselman, mutta Slovenian liberaalinen puolue vaati jäseniään perumaan allekirjoituksen ennen lauselman julkaistamista. Puolueen tavoitteena oli keskusjohtoinen Jugoslavian valtio.[58]

Zagredin kansallisneuvosto järjesti marraskuussa 1918 istunnon valtion liittymisesta Serbian kuningaskuntaan. Serbia vaati välitöntä ja ehdotonta liittymistä. Serbien mielestä olosuhteet olivat oikeat Suur-Serbian luomiselle ja se halusi liittää kuningaskuntaan kaikki serbien asuttamat alueet. Alunperin Slovenia ei ollut osana liittymissuunnitelmaan, vaan se tuli mukaan liityttyään Sloveenien, kroaattien ja serbien valtioon. Liittymisen puolella olivat kroaatit, Bosnian serbit, dalmatialaiset ja tietyt puolueet kuten kroatialais-serbialainen koalatio sekä Slovenian liberaalinen puolue. Ehdotonta liittymistä vastustivat Slovenian kansanpuolue, Slovenian sosialistinen nuoriso ja Kroatian talonpoikaispuolue.[59]

Dalmatia halusi nopeuttaa yhdistymistä Serbiaan ja lähetti 19. marraskuuta Zagrebin kansallisneuvostolle vetoomuksen, jossa se vaati välitöntä yhdistymistä. Perusteluina olivat ”kansallisten etujen, Italiaa vastaan puolustamisen ja valtiojärjestyksen turvaamisen tähden”. Kansallisneuvosto välitti vetoomuksen kaikille valtion autonomiselle elimille. Jugoslavian demokraattinen puolue asettui vetoomuksen taakse 20. marraskuuta, mutta Slovenian kansanpuolue torjui sen kuitenkin seuraavana päivänä.[59][60]

Svetozar Pribićevićin johtama Zagrebin kansallisneuvosto kokoontui 23. marraskuuta 1918. Istunnossa enemmistönä oli liittoumista kannattavat. Vastustajat olisi voineet vedota Geneven sopimukseen, joka olisi taannut tasavertaisen aseman yhdistymisen osapuolille. Serbia oli kuitenkin hylännyt yksipuolisesti sopimuksen vain viikko allekirjoittamisensa jälkeen. Kroatian talonpoikauspuoleen johtaja Stjepan Radić puhui kiihkeästi liittämistä vastaan, mutta jäi ilman tarvittavaa tukea Slovenian kansanpuolueelta ja Kroatian oikeuspuolueelta. Lopulta kansallisneuvosto taipui liittymisen puolelle ja lähetti 28-henkisen valtuuskunnan neuvottelemaan liittymisen ehdoista Belgradiin. Valtuuskunnan oli huolehdittava, että sopimuksessa huolehdittaisiin hallinnon desentralisoinnista, jotta serbit eivät nousisi ylivaltaan perustuslaista päätättäessä. Valtuuskunta kuitenkin pyysi välitöntä ja ehdotonta liittymistä kuningaskuntaan 1. joulukuuta 1918.[60][61]

Sloveenit osana Jugoslavian kuningaskuntaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Slovenian politiikkaa Jugoslaviassa leimasi kaksi asiaa. Ensimmäinen näistä oli aatteellinen ja poliittinen vastakohtaisuus sekä keskinäinen kilpailu ja poliittinen taistelu konservatiivisen kristillisosiaalisen puolueen, Slovenian kansanpuolueen ja liberaalipuolueen kesken. Toinen asia oli Jugoslavian unitarismin ja keskusjohdon vastustus ja taistelu autonomian puolesta. Varsinkin kansanpuolueen ja liberaalien kiistat oli laajoja.[62]

Slovenian kansanhallitus lakkautettiin tammikuussa 1919, jonka korvasi virallinen aluehallitus. Aluehallituksen toimintaoikeudet olivat rajalliset, mikä aiheutti pettymystä ja tyytymättömyyden tunnetta uutta valtiota kohtaan.[62] Ensimmäiset Serbien, kroattien ja slovenialaisten kuningaskunnan parlamenttivaalit järjestettiin 21. marraskuuta 1920. Jugoslaviaa kannattavat puolueet voittivat vaalit. Yhtenäisyyttä ja keskusjohtoisuutta kannattivat kaikki puolueet lukuun ottamatta kansanpuoluetta.[63]

Vuosina 1920–1927 Slovenian liberaalit istuivat Belgradin hallituksessa. Liberaalien asema oli Sloveniassa vahvempi kuin vaalitulokset olisivat antaneet myöten. Liberaaleja tosin syytettiin tämän vuoksi sloveeneja vahingollistaneista toimista, kuten ORJUNA:n laajentamisesta ja sen väkivaltaan sekä Slovenian jakamisesta Ljubljanan ja Mariborin pormestaripiireihin.[64][65]

Slovenian kansanpuolue ja radikaalit muodostivat vuonna 1927 vaaliliiton ja sopivat hallitusyhteistyöstä. Tämän johdosta kansanpuolueen kanta autonomiaan ja liittovaltioon muuttui opportunistiseksi. Kansanpuolueen Anton Korošec nimettiin pääministeriksi 1928, mutta nimityksestä ei ollut hyötyä puolueelle tai sloveeneille. Nimityksen johdosta sloveenien ja kroaattien poliittisen johdon välit muuttuivat varautuneemmiksi.[65]

6. tammikuuta 1929 kuningas Aleksanteri I:n hajotti parlamentin ja julisti ”tammikuun 6. päivän diktatuurin”, jolloin valtion nimeksi tuli Jugoslavian kuningaskunta ja ainoa tunnustettu kansalaisuus oli jugoslaavi. Tämä oli seurausta serbien ja kroaattien poliittisten suhteuden kärjistymisestä sekä Serbien poliittisen kentän ristiriidoista.[65][66]

Kansanpuolue tuki valtiovaltaa vuodet 1929–1930. Korošec työskenteli Petar Živkovićin hallituksessa syksyyn 1930, kunnes erosi tajutessaan ettei hallitus pystynyt tekemään loppua eri kansalaisuuksien vastakkainasettelusta. Vanhojen ristiriiojen lisäksi ilmeni myös uusia ja näiden lisäksi myös talousongelmia.[66]

Ranskan ja Tšekkoslovakian painostuksen alaisena kuningas Aleksaneri I:n julisti uuden perustuslain ilman parlamentin hyväksyntää ja muodostettiin uusi hallitus. Entisen kansanpuolueen edustajat oltiin suljettu hallituksen ulkopuolelle ja Sloveniassa hallitusta pidetteenkin kirkonvastaisena. Uutta hallitusta kannatti liberaalipuolue sekä osa entisen Itsenäisen talonpoikaispuolueen jäsenistä.[67]

Joulukuussa 1932 kansanpuolueen johto julkaisi radikaalin kansallispoliittisen ohjelman tiiviin julistuksen muodossa (sloveeniksi punktacija), jossa vaadittiin sloveenien yhdistämistä yhden poliittisen yksikön alaisuuteen. Tämä olisi ainoa tapa suojella itseään ja turvata hyvinvointiaan. Julistuksen mukaan sloveenien oli taisteltava itselleen itsenäinen asema, joka toimisi kannustimena Jugoslavian ulkopuolella asuville sloveeneille. Tämän takia sloveenit tarvitsisivat kansallisen identiteetin, lipun, nimen, etnisen yhteisön, taloudellisen itsenäisyyden, poliittisen ja kulttuurillisen vapauden sekä radikaalin sosiaalilainsäädännön, joka turvaa kaikkien tuottavien ammattien edut ja kehityksen. Julistuksen mukaan sloveenien, kroaattien ja serbien tulisi perustaa vapaasta tahdostaan ja demokraattisin perustein itsehallinnollisista yksiköistä muodostettu valtio, jonka osana Slovenia olisi.[67][68] Belgradin hallitus ja Slovenian liberaalipuolue tuomitsi julistuksen ja leimasivat julistuksen tekijät separisteiksi. Julistuksen alullepanijat ja muutamat Šenčurin mielenosoituksen järjestäjistä tuomittiin vankeuteen. Korošec kirjoitti vankilasti kuninkaalle ja ilmoitti kansanpuolueen tukevan häntä jos Slovenia saisi autonomian. Kuningas kuoli kuitenkin 1934 eikä asia edennyt. Korošec piti yhteyttä tämän jälkeen sijaishallitsija, ruhtinas Pavel Karađorđevićiin ja serbien radikaalijohtajaan Milan Stojadinovićiin.[68]

Uuden perustuslain ensimmäisen vuosien aikana Slovenian sisäpolitiikka oli kiihkeää ja ristiriitoja esiintyi paljon. Keväällä 1932 kansanpuolueesta erosi sen ammattiyhdistys, Jugoslavian ammattiyhdistys. Kristillissosialistit, työläiset ja jotkin älymystöryhmät kritisoivat kansallispuoluetta liian vaisusta suhtautumisesta kansallisiin kysymyksiin Belgradin hallituksessa. Vuoden 1932 jälkeen kristillisosialisteista ja heidän ammattiliitostaan tuli merkittävä poliittinen voima.[68][69]

Keväällä 1935 kansallispuolue liittyi vastaperustettuun Jugoslavian radikaalien liittoon, jonka perustivat Belgradin poliittiset ryhmät. Kansanpuolue tunnusti keskusjohtoisen perustuslain ja lievensi vaatimuksiaan Slovenian autonomiasta. Kansanpuolue boikotoin 5. toukokuuta 1935 järjestettyjä vaaleja, mutta siitä huolimatta puolue sai kaikki korkeimmat virkapaikat Sloveniassa. Liberaalipuolue sekä monet pienpuolueet alkoi vaalien jälkeen vastustamaan kansanpuolueen ylivaltaa[70][71]

Slovenian kommunistit perustivat näennäisesti itsenäisen Slovenian kommunistisen puolueen, joka todellisuudessa oli täydellisesti Jugoslavian kommunistisen puolueen alaisuudessa. Tämän liiton takana olivat Josip Broz Tito ja Edvard Kardelj. Čebinessä järjestetyssä perustamiskokouksessa huhtikuussa 1937 kommunistinen puolue hyväksyi ohjelman, joka oli kansallisesti suuntautunut, kansanrintamaa tukeva ja demokraattinen. Puolue voitti paljon liittolaisia Slovenian poliittisesta kentästä. Kommunistit tekivät paljon propagandaa ja organisoivat pohjoisrajalla puolustusliikkeen natsismia ja fasismia vastaan. Tässä erityisen aktiivisesti toimi varsinkin vuonna 1939 Slovenia-yhdistys (sloveeniksi Slovensko društvo) johon kuului kommunistien lisäksi muita vasemmistolaisia.[71][72]

Slovenian katolisella kirkolla oli merkittävä rooli politiikassa, vaikka sen merkitys oli pienentynyt maailmansodan jälkeen. Jugoslavian ortodoksinen kirkko tunsi epäluulo katolista kirkkoa kohtaan. Katoliselta kirkolta takavarikoitiin muun muassa maa-alueita. Katolinen kirkko pysyi maailmansotien välisen ajan konservatiivisena ja poliittisesti aktiivisena. Kirkon järjestelmät kansankokoukset olivat osallistujamääriltään suurimpia Sloveniassa. Kirkko ja kansanpuolue tekivät läheistä yhteistyötä. Ljubljanassa myös opiskelijaliikkeet vaikuttivat suuresti politiikkaan.[73][74]

Toinen maailmansota ja miehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jugoslavia välttyi sodalta puolitoista vuotta sen alkamisesta. Kuningaskunnan ulkopuolella asuville sloveeneille sota tuli kuitenkin aikaisemmin: Kärntenin sloveenit joutuivat mukaan heti alusta ja Primorskan sloveenit kesäkuussa 1940. Jugoslavia liittyi sotaan, kun Natsi-Saksa pakotti sen allekirjoittamaan Kolmen vallan sopimuksen keväällä 1941. Tämän jälkeen Yhdistynyt kuningaskunta järjesti vallankaappauksen Jugoslaviassa ja sijaishallitsija Pavel Karađorđević syrjäytettiin. Vallankaappauksen jälkeen Adolf Hitlerin johtamat natsit hyökkäsivät Jugoslaviaan.[75]

Saksalaiset hyökkäsivät 6. huhtikuuta 1941 ja kymmenen päivää myöhemmin kuningaskunta oli valloitettu. Kroatian fasismimyönteiset nationalistit eli ustašat perustivat 10. huhtikuuta Itsenäisen Kroatian valtion, josta tuli Saksan ja Italian kuningaskunnan protektoraatti. Itsenäisen Kroatian valtion myötä Slovenia leikkautui irti muusta kuningaskunnasta ja kolme miehittäjävaltaa jakoivat sen miehitysvyöhykkeisiin 11. huhtikuuta. Saksan ja Italian lisäksi miehittäjävaltoihin kuului Unkari. Natsi-Saksa miehitti Štajerskan, Gorenjskan, pohjois-Dolenjskan ja Mežan laakson. Italian miehitysvyöhykkeeseen kuului Ljubljana sekä suurin osa Dolenjskaa ja Notranjskaa. Unkarin vyöhykkeeseen kuului suurin osa Prekmurjesta.[75]

Hitler ja Italian johtaja Benito Mussolini ilmaisivat julkisesti miehityksen tavoitteena olleen sloveenien kansakunnan tuhoaminen. Italian miehitysvyökkeellä tuhoamistoimet oli lievempiä, sillä sloveenien kulttuuriautonomia ja kuntatason hallinto jatkoivat olemassaoloaan. Saksalaiset ja unkarilaiset sen sijaan sulkivat sloveenien kouluja, hallinnon ja kansalliset instituutiot. Saksalaiset aloittivat myös ennaltasuunnitellun etnisen puhdistuksen. Sloveeneja murhattiin ja karkotettiin. Karkotuksen koki muun muassa slovenialainen sivistyneistö ja papisto. Sivistyneistö karkotettiin Serbiaan ja Kroatiaan, mutta maaseutuväestö kuljetttiin Saksaan.[76] Suunnitelmissa oli myös koko Kärntenin sloveeninkielisen väestön karkottaminen. Italialaiset ja saksalaiset karkottivat sloveeniväestön Ala-Savasta ja Posoteljeste ja alueelle muutti Kočevjen saksalaisväestö talvella 1941–42.[77]

Keväällä 1942 saksalaiset ja unkarilaiset alkoivat mobilisoida sloveeneja armeijaan. Saksalaiset lähettivät sloveeneja taisteluihin Afrikkaan, Neuvostoliittoon ja joitakin myös Suomeen. Saksan armeijaan rekrytoitiin noin 35 000 sloveenia koko sodan aikana.[77] Saksalaismiehittäjät karkottivat yhteensä 80 000 ihmistä Sloveniasta, italialaiset lähittivät 25 000 sloveenia keskitysleireille, joilla 9 000 kuoli. Taisteluissa miehittäjiä vastaan kuoli 16 000 partisaania, 18 000 siviiliä joko internointileirillä tai vankeudessa ja 7 000 sloveenia kuoli Saksan armeijan palveluksessa. Kaatuneista Italian tai Unkarin armeijan sloveeneista ei ole tietoa.[78]

Vastarintaliike ja poliittinen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen maailmansotaa Sloveniassa ei ollut fasistisia ryhmiä tai liikkeitä, jotka olisivat ideologisista syistä ryhtyneet yhteistyöhön miehittäjien kanssa. Vanha maahan jäänyt poliittinen johto pyrki rinnakkaiseloon miehittäjien kanssa, vaikka tunnustikin Lontooseen paenneen pakolaishallituksen.[78]

Slovenian johtavat puolueet, kansanpuolue ja liberaalipuolue, ottivat ilolla vastaan Italian 3. toukokuuta 1941 tekemän ilmoituksen, jossa kerrottiin Italian liittävän miehitysalueensa itseensä ”Provincia di Lubiana” nimellä. Liian innokas vastaanotto herätti paheksuntaa niin liittoutuneissa kuin poliittisissa vastustajissa.[79]

Kolme viikkoa miehityksen jälkeen pienet poliittiset ryhmät alkoivat muodostamaan Sloveniaan vastarintaliikettä. Näitä ryhmiä olivat vasemmistolaiset kansallisdemokraatit, katolilaiset kristillissosiaalit ja kommunistit. Yhteisjärjestö perustettiin 26. huhtikuuta 1941 ja sen nimeksi tuli kommunistien ehdotuksesta Imperialisminvastainen rintama. Muut ryhmät käyttivät kuitenkin nimitystä vapausrintama (sloveeniksi Osvobodilni front, OF). Vapausrintaman tavoitteena oli taistella Slovenian kansan vapauttamiseksi ja Yhdistyneen Slovenian muodostamiseksi.[80]

Kesäkuussa 1941 kommunistit perustivat partisaaneille ylijohdon.[81] Heinäkuussa vapausrintama alkoi luomaan maaseudulle partisaaniryhmiä ja kaupungeissa pieniä iskujoukkoja. Partisaanit ja iskujoukot saivat yhteiskuntapiirien tuen muutamassa kuukaudessa.[80] Vapausrintaman oma tiedustelupalvelu perustettiin elokuussa kommunistien toimessa, muiden ryhmien ollessa täysin tietämättömiä siitä. Tiedustelupalvelun tarkoituksena oli taistella miehittäjiä ja sen yhteistoiminnassa olevia sloveeneja vastaan, joskin yhteistoiminnaksi leimattiin hyvin mielivaltaisesti. Vapausrintaman korkein täysistonto pidettiin syyskuussa: siinä vapausrintama vaati yksinoikeutta edustaa kansaa miehittäjiä vastaan käydyn sodan aikana, koska kaikki järjestäytyminen rintaman ulkopuolella voi aiheuttaa vahinkoa sloveeneilla. Tälläinen järjestäytyminen voidaan tulkita maanpetokseksi. Istunnossa vapausrintama päätti alistaa Slovenian partisaanit Jugoslavian partisaanien johdon alaisuuteen. Nämä vaatimukset oli suunnattu poliittisia kilpailijoita vastaan. Tavoitteena oli myös tehdä vapausrintamasta osa yleisjugoslavialaista vastarintaliikettä, jonka kohdossa oli Jugoslavian kommunistisen puolueen pääsihteeri Josip Broz Tito.[81][82]

Vanha poliittinen johto aloitti lehdistössä aggressiivisen propaganda vapausrintamaa vastaan. Se kuvasi vapausrintaman aseellisia taisteluita ”seikkailuksi, joka vain ärsyttää miehittäjää ja tuottaa tarpeettomia uhreja”. Vapausrintamaa kritisoitiin siitä, että sen kommunistien vaikutuksen alla ja aikeissa aloittaa vallankumouksen. Vapausrintama vastaavasti korosti ohjelmassaa, ettei sen tarkoituksena ole aloittaa vallankumousta vaan taistella miehittäjää vastaan. Vapausrintaman mukaan kaikki poliittiset ja yhteiskunnalliset ongelmat ratkaistaan demokraattisesti sodan jälkeen.[82]

Syksyllä 1941 vapausrintama perusti sloveenien korkeimmaksi edustuselimeksi Slovenian kansallisen vapauskomitean. Komitea julkaisi useita päätöksiä ja julkilausimia, joiden pohjana oli sloveenien itsemääräämisoikeus ja suvereniteetti. Komitea vaati sloveeneille Yhdistynyttä Sloveniaa, joka olisi Jugoslavian liittovaltion itsenäinen valtiollinen yksikkö. Tämä valtiollinen alue olisi se etninen alue, joka oli sloveeneille kuulunut ennen miehittäjän puhdistuksia, mukaan luettuna Triste.[83]

Vanha poliittinen eliitti alkoi vuonna 1942 luomaan vastavoimaa kommunisteille ja vapausrintamalle, joten he perustivat huhtikuussa 1942 Sloveenien liiton (sloveeniksi Slovenska zaveza). Liitolla oli vasemmistolainen yhteiskunnallinen ohjelma, joka korosti sosiaalisen ja taloudellisen muutoksen tarvetta. Liitto toimi aluksi itsenäisesti, mutta keväällä 1942 se haki tukea miehittäjästä. Syynä tähän oli partisaanien menestys ja turvautuminen vallankumoukselliseen väkivaltaan. Sloveenien liitto muodosti kylävartioita (sloveeniksi vaška straža), joista osa sai aseistuksen italialaisilta. Italialaisten nimitys kylävartioille oli ”vapaaehtoinen kommunisminvastainen miliisi” (ital. milizia volontaria anticomunista). Kylävartioiden luominen johti tietyillä alueilla veljessotiin kylävartioiden ja vapausrintaman välillä.[84][85]

Vapausrintaman lokakuussa 1943 järjestämässä kokouksessa valittiin 120-jäseninen kansallinen vapauskomitea. Kokous päätti, että vapaa Slovenia ja Primorska liitetään osaksi Jugoslavian liittovaltiota, jota alettiin perustamaan marraskuussa 1942. Liittovaltion korkeimmaksi lakia säätäväksi elimeksi nousi Jugoslavian kansanvapautuksen fasisminvastainen neuvosto AVNOJ (sloveeniksi Antifašističko veće narodnog oslobođenja Jugoslavije) marraskuussa 1943. AVNOJ perusti oman hallituksen ja solmi sopimuksen Yhdistyneen kuningaskunnan hallituksen kanssa keväällä 1944. Sopimukseen AVNOJ:ta painostivat tärkeimmät fasismin vastaiset liittolaiset. Sopimuksen hyväksyivät liittoutuneet. Sopimus tiesi lopullesesti syksyllä 1943 perustettujen kodinturvajoukkojen (sloveeniksi domobranci) lopettamista.[83] Slovenian vastavallankumouksellinen johto sai Britanniasta käskyn solmia sopimus vapausrintaman kanssa, mutta sopimusta ei syntynyt. Britit palauttivat kodinturvajoukot partisaanien tai Jugoslavian armeijan käsiin: suurin osa heistä teloitettiin.[86]

Partisaanien taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksystä 1941 alkaen partisaanit kävivät taisteluita miehittäjää vastaan. Partisaanit kärsivät niin voittoja kuin tappioitakin. Lokakuussa Krimin pataljoona hyökkäsi Italian asemiin Ložissa ja Štajerskan pataljoona taisteli saksalaisia vastaan Dobrovljessä. Joulukuussa Cankar-pataljoona tuhosi saksalaisen poliisiosaston Rovte v Selški Dolinissa. Cankar-pataljoona taisteli 9.–11. tammikuuta 1942 saksalaisia vastaan menestyksekkäästi Dražgošessa kunnes vetätyi Jelovicaan. Saksalaiset kostivat tappamalla 41 kyläläistä ja internoivalla loput sekä polttamalla kylän.[87]

Kesään 1942 mennessä partisaanit olivat jakautuneet iskuprikaateiksi. Menestynein näistä oli 700:n sotilaan 2. iskuprikaati. Toukokuussa 2. iskuprikaati taisteli Jančessa saksalaisia vastaan. Muutama viikko tästä, 2. iskuprikaati taisteli italialaisia vastaan Muljavan ja Žužemberkin välisissä metsissä, saavuttaen suuren voiton. Kesäkuussa prikaati siirtyi Štajerskaan auttamaan paikallisia partisaaneja. Matkalla kuitenkin 2. iskuprikaati joutui useasti taisteluihin saksalaisia vastaan ja Štajerskaan selvisi vain 120 partisaania.[87] Heinä-marraskuun 1942 Ljubljanan maakunnan partisaanit joutuivat italialaisten sotatoimien alaisuuteen: arvioiden mukaan noin viidennes partisaaneista, eli tuhat taistelijaa, kaatui tai joutui vangiksi. Vapausrintama perusti tuona aikana kuitenkin neljä uutta iskuprikaatia.[88]

Tammikuussa 1943 Saksan armeijan 2000:n sotilaan vahvuinen yksikkö tuhosi Pohorjessa koko Pohorjen pataljoonan, jonka vahvuus oli 69 taistelijaa. Maaliskuun lopulla Cankar- ja Gubec-prikaatit tuhosivat italialaisen Macerata-divisioonan pataljoonan Jelenov Žlebin läheisyydessä.[88]


Italian armeija antautui syksyllä 1943, jolloin partisaaniarmeija riisui aseista Ljubljanan maakunassa kolme divisioonaan ja yhden fasistilegioonan. Primorskassa partisaanit riisuivat aseista yhden fasistilegioonan. Syyskuun puolivälissä partisaanit valloittivat četnikkiosaston Grčaricessa ja Turjakin, jonne kylävartiot olivat vetäytyneet. Partisaanien vangiksi jäi 695 sotilasta ja siviiliä ja partisaaneja vastustaneet kylävartiot oli tuhottu.[88]

Goriziassa partisaanit estivät saksalaisia kahden viikon ajan etenemästä Friulista idämmäksi. Tässä vaiheessa partisaanien vahvuus oli 35 000 taistelijaa, enemmän kuin koskaan. Gorizian rintaman murruttua Primorskan partisaaniliike pysyi voimakkaana. Sen 9. armeijakunta kävi parin vuoden ajan taisteluita saksalaisia ja Italian sosiaalista tasavaltaa vastaan.[89]

Slovenian partisaaniarmeija liitettiin vuoden 1943 lopussa osaksi Jugoslavian partisaaniarmeijaa ja tunnustettiin näin osaksi liittoutuneiden sotilasvoimaa. Kesällä 1943 Slovenian pääesikunnassa ollut William Jonesin sotilasvaltuuskunta oli tiedottanut partisaanien menestyksestä Iso-Britanniaan. Keväällä 1944 myös Neuvostoliiton sotilasvaltuuskunta vierali Sloveniassa.[89]

Pääesikunta lähetti tammikuussa 1944 14. divisioonan kohti Štajerskaa. Divisioonan koko oli 1 112 sotilasta, mutta Kozjanskossa divisioona ajautui taisteluihin saksalaisia vastaan. Päästyään Mozirjeen divisioonan kooksi oli supistunut 440 sotilasta. 14. divisioona saapui Štajerskaan keväällä ja lukuisat lähialueiden ihmiset liittyivät partisaaneihin. Kesällä partisaanit valloittivat vahvat Lučen ja Gornji Gradin saksalaisasemat ja vapauttivat Ylä-Savinjan laakson.[89]

Liittoutuneiden kanssa yhteistyössä ollut Slovenian partisaaniarmeija vapautti yhdessä Jugoslavian armeijan kanssa koko sloveenien asuttaman alueen. Huolimatta saksalaisten suurhyökkäyksestä, 9. armeijakunta oli valloittanut Triesten, Gorizian ja Cividale del Friulin. Koroškan partisaanit ja 4. operatiivisen vyöhykkeen yksiköt vapauttivat Koroškan ja miehittivät Etelä-Kärntenin ja Klagenfurtin. Saksan E-armeijaryhmän komentaja ja Kaakkois-Euroopan ylipäällikkö kenraali Alexander Löhr allekirjoitti antautumiskirjan 10. toukokuuta Topolšicassa. Vapausrintama otti vallan Sloveniassa, sen ollen täysin kommunistien hallinassa.[90]

Sloveenialueet yhdistettiin melkein kokonaan ja luotiin Slovenian tasavalta, joka liitettiin osaksi Jugoslavian liittovaltiota. Josip Broz Tito nousi liittovaltion presidentiksi. Huolimatta lupauksista kunnioittaa Slovenian itsenäisyyttä, liitettiin Slovenian partisaaniarmeija Jugoslavian armeijaan toukokuussa 1945. Armeijan Slovenian pääesikunta lakkautettiin ja näin vietiin sloveeneilta tärkeä kansallisen itsemääräämisoikeuden symboli.[90][91]

Miehitysajan hyödyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Miehityksen ensimmäiset vuodet merkitsivät jonkinlaista taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä, varsinkin Saksan miehitysvyöhykkeellä. Työllisyys kasvoi ja elintarvikesäännöstely jopa kohotti joiden elintasoa.[77] Saksalaiset rakennuttivat uusia teollisuuslaitoksia ja modernisoivat entisiä, suunnittelivat uusia voimalaitoksia ja laajensivat sähköverkkoa. Italialaiset tekivät samoin Ljubljanan seudulla. Saksalaiset nykyaikaistivat myös maatiloja, toivat halvempia maatalouskoneita, uusia viljelyskasveja ja jalostuseläimiä sekä neuvoivat uusien tuotteiden valmistuksesta.[78]

Jugoslavian sosialistinen tasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen perustettiinJosip Broz Titon johdolla Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta ja Sloveniasta tuli yksi sen tasavalloista (Slovenian sosialistinen tasavalta). Siihen liitettiin myös pieni osa aikaisemmin Italialle kuuluneesta Istrian niemimaasta. Sloveniassa alkoi kollektivisointi 1949, joka jatkui vuoteen 1952. Jugoslavian johto ryhtyi rakentamaan yhteiskuntajärjestelmää ei-neuvostoliittolaisten oppien mukaan, jonka seurauksena alettiin tammikuussa 1950 perustaa työläisten itsehallintoneuvostoja, jotka olivat vastavoima yksipuoluediktatuurille. Pienestä koostaan huolimatta Slovenia oli sosialistisen Jugoslavian talousveturi ja poliittisesti sen vapain.

Titon kuoleman jälkeen 1980 Belgrad pyrki vallan keskittämiseen. Alkoi talouden alamäki, ja kansallismieliset mielialat voimistuivat. Milan Kučan nousi vuonna 1986 Slovenian puoluejohtajaksi. Slovenian itsenäistymisliike alkoi voimistua vuonna 1988. Sloveenien tukiessa Kosovon albaaneja helmi-maaliskuussa 1989 Serbia alkoi saartaa Sloveniaa talouspakottein. Toukokuussa 1989 Sloveniassa julkistettiin julistus, jossa vaadittiin suvereniteettia, vaikka maa pysyisi Jugoslavian osana. 22. tammikuuta 1990 ensin sloveenit ja sitten kroaatit erosivat Jugoslavian kommunistien liitosta, jossa heitä painostettiin. Kommunistien liitto hajosi ja Jugoslavian hajoamiskehitys kiihtyi.

Puolueiden perustaminen tuli mahdolliseksi vuonna 1989, ja huhtikuussa 1990 pidettiin ensimmäiset monipuoluevaalit. Kommunistit nimesivät itsensä Demokraattisten uudistusten puolueeksi (SDP) ,ja se otti käyttöön sosiaalidemokraattisen ohjelman, mutta hävisi kuuden puolueen Slovenian demokraattiselle oppositiolle (DEMOS). Oikeistolainen ja nationalistinen DEMOS ajoi itsenäisyyttä, mutta SDP:n Kučan, joka valittiin vapaasti presidentiksi, loi uuden hallituksen joka ajoi löyhempää Jugoslavian liittovaltiota, mitä Serbia vastusti.[92]

Itsenäistyminen ja kymmenen päivän sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Slovenian sota

23. joulukuuta 1990 pidetyssä kansanäänestyksessä 88,2 prosenttia kannatti[93] Slovenian itsenäisyyttä, ja sitä alettiin valmistella. Keväällä 1991 perustettiin Slovenian alueellinen puolustusvoima. Kun toukokuussa 1991 oli ilmoitettu, että sekä Slovenian että Kroatia irtaantuisivat Jugoslaviasta, puhkesi maan rajoilla levottomuuksia, joissa kuoli yli sata ihmistä. Euroopan yhteisö neuvotteli tulitauon. Slovenian lykkäsi itsenäisyysjulistusta kolmella kuukaudella ja Jugoslavian kansallinen armeija (JNA) vetäytyi maasta.[92]

Slovenia julistautui itsenäiseksi 25. kesäkuuta 1991 samanaikaisesti Kroatian kanssa. Varsinaista sotaa ei käyty; vain kymmenen päivän ajan käytiin taisteluita. Sloveenit voittivat, koska Jugoslavian serbijohtoinen armeija ei ollut varautunut sloveenien lujaan, päättäväiseen ja nopeaan vastarintaan.[93] Hajoavan Jugoslavian keskukseksi jäävä Serbia ei tosissaan halunnut pitää hallussaan Sloveniaa, jonka alueella asui vain hiukan serbejä. JNA vetäytyi Kroatiaan, jossa oli suurempi serbivähemmistö. Sota päätyi Brionin sopimukseen.

Itsenäinen Slovenia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Slovenia otti uuden perustuslain käyttöön joulukuussa 1991 . Samassa kuussa DEMOS hajosi. Euroopan yhteisö ja Yhdysvallat tunnustivat Slovenian tammikuussa 1992.[92] Yhdistyneisiin kansankuntiin Slovenia liittyi 22. toukokuuta 1992.

Hallitus hajosi huhtikuussa 1992, ja uudeksi pääministeriksi nimettiin Janez Drnovšek. Joulukuun 1992 vaalit voittivat liberaalidemokraatit, sosialistit ja kristillisdemokraatit, ja Milan Kučan valittiin uudelleen presidentiksi. Tammikuussa 1993 parlamentti valitsi Janez Drnovšekin uudelleen pääministeriksi. Sosiaalidemokraatit (ZLSD) vetäytyivät hallituksesta tammikuussa 1996.[92]

Kesäkuussa 1996 Slovenia allekirjoitti lähentymissopimuksen Euroopan unionin kanssa ja haki jäsenyyttä. Marraskuun 1996 vaaleissa pääministeri Drnovšekin Liberaalidemokraatit menettivät asemiaan oikeistopuolueille. Yksi oikeiston edustaja kuitenkin vaihtoi puoluetta. ja konservatiivinen Kansanpuolue (SLS) liittyi myös Drnovšekin rinnalle, jolloin hän sai jatkaa. Myös Milan Kučan valittiin uudelleen marraskuussa 1997.[92]

Pankkiiri Andrej Bajukin oikeistohallitus nousi valtaan kesäkuussa 2000. Sen hallituskoalitio kesti kuitenkin vain kuukauden, ja Kučan määräsi uudet vaalit. Janez Drnovšekista tuli taas pääministeri marraskuussa.[92] Kučanin toinen kausi päättyi joulukuussa 2002, ja Drnovšek voitti vastaehdokkaansa merkittävällä enemmistöllä ja aloitti presidenttikautensa 22. joulukuuta 2002. Valtiovarainministeri Anton Rop seurasi häntä pääministerinä. Lokakuun 2002 vaaleissa oikeistolainen Slovenian demokraattinen puolue sai 29 prosenttia äänistä, ja sen johtajasta Janez Janšasta tuli pääministeri 9. marraskuuta 2004.[93]

Slovenia liittyi NATOon 29. maaliskuuta 2004 ja Euroopan unioniin 1. toukokuuta 2004 ja otti vuoden 2007 alusta käyttöön euron tolarin tilalle.

Sosiaalidemokraatteja edustava diplomaatti Danilo Türk valittiin presidentiksi marraskuussa. Syksyllä 2008 vasemmisto nousi valtaan myös parlamentissa.[94] Pääministeri Janša joutui hiukan ennen vaaleja Patria-kauppoja koskevien lahjusepäilyjen kohteeksi.[95] Vuonna 2011 järjestettiin ennenaikaiset vaalit.[93] Janša palasi pääministeriksi vuoden 2012 alussa.[96]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Prunk, Janko: Slovenian historia. päivitetty painos, suomentanut Kari Klemelä. Turku: Kirja-Aurora, 2004. ISBN 951-2-2678-4.
  • Lozny, Ludomir R.: Comparative Archaeologies: A Sociological View of the Science of the Past. Springer, 2011. ISBN 9781441982247. Teos Google Booksissa. (englanniksi)
  • Klemelä, Kari: Slovenian alueen historiaa 1999. Kari Klemelä.
  • Allcock, John B. ; Barker, Thomas M. ; Gosar, Anton ; Lavrencic, Karl: Slovenia britannica.com. Encyclopædia Britannica, Inc.. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Prunk, s. 17–24, viitattu 24.2.2012
  2. Lozny, s. 350
  3. a b c d e f g h i j Prunk, s. 21–28, viitattu 24.2.2012
  4. Cavendish, Richard: The Battle of Lechfeld historytoday.com. 2005. History Today Ltd.. Viitattu 15.10.2013. (englanniksi)
  5. a b c d e Prunk, s. 29–35, viitattu 15.10.2013
  6. Nenonen, Kaisu-Maija ; Teerijoki, Ilkka: Historian suursanakirja, s. 740-741. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  7. Prunk, s. 45–46, viitattu 31.1.2014
  8. Military history of Slovenes (.pdf) nato.gov.si. the Government Public Relations and Media Office, the Ministry of Defence and the Ministry of Foreign Affairs.. Viitattu 31.1.2014. (englanniksi)
  9. Savenc, Franci: Nesrečni kralj Matjaž Gore-ljudje.net. 1.7.2009. planID. Viitattu 31.1.2014. (sloveeniksi)
  10. a b Prunk, s. 46, viitattu 31.1.2014
  11. a b Prunk, s. 47, viitattu 31.1.2014
  12. Prunk, s. 48, viitattu 31.1.2014
  13. Woodward, Geoffrey: The Ottomans in Europe historytoday.com. 2001. History Today Ltd. Viitattu 2.2.2014. (englanniksi)
  14. Prunk, s. 53, viitattu 2.2.2014
  15. a b c d Prunk, s. 54, viitattu 2.2.2014
  16. a b Prunk, s. 55, viitattu 2.2.2014
  17. Rákóczi Kiáltványa – a keresztény világhoz a szabadságharc okairól és céljáról mek.niif.hu. Lilium Aurum. Viitattu 8.2.2014. (unkariksi)
  18. Peace of Rastatt King George I spanishsuccession.nl. The Spanish Succession. Viitattu 8.2.2014. (englanniksi)
  19. a b c d Prunk, s. 57, viitattu 2.2.2014
  20. Prunk, s. 56, viitattu 2.2.2014
  21. a b Prunk, s. 58 viitattu 8.2.2014
  22. a b Prunk, s. 60 viitattu 8.2.2014
  23. a b c Prunk, s. 61 viitattu 8.2.2014
  24. a b Prunk, s. 67 viitattu 8.2.2014
  25. Anton Martin Slomsek newadvent.org. Kevin Knight. Viitattu 9.2.2014. (englanniksi)
  26. Prunk, s. 59 viitattu 8.2.2014
  27. Prunk, s. 62 viitattu 8.2.2014
  28. a b Prunk, s. 63 viitattu 8.2.2014
  29. a b Prunk, s. 66 viitattu 8.2.2014
  30. Treaty of Leoben 1797 emersonkent.com. Emerson Kent. Viitattu 9.2.2014. (englanniksi)
  31. a b c Prunk, s. 65 viitattu 8.2.2014
  32. 68. The Legs of Iron – Napoleon end the Holy Roman Empire on August 6, 1806 kimmillerconcernedchristians.com. Viitattu 9.2.2014. (englanniksi)
  33. Prunk, s. 69 viitattu 8.2.2014
  34. Prunk, s. 68–70 viitattu 8.2.2014
  35. Prunk, s. 70–71 viitattu 8.2.2014
  36. a b Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 75 viitattu 09.03.2014
  37. a b Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 76 viitattu 09.03.2014
  38. a b Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 76 viitattu 09.03.2014
  39. a b Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 78 viitattu 09.03.2014
  40. Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 79 viitattu 09.03.2014
  41. a b Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 80 viitattu 09.03.2014
  42. a b Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 81 viitattu 09.03.2014
  43. Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 82 viitattu 12.03.2014
  44. Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 84 viitattu 12.03.2014
  45. a b Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 85 viitattu 12.03.2014
  46. a b c Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 86 viitattu 12.03.2014
  47. Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 87 viitattu 12.03.2014
  48. Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 88 viitattu 12.03.2014
  49. a b Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 89 viitattu 12.03.2014
  50. Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 90 viitattu 12.03.2014
  51. a b c Prunk, s. 91 viitattu 10.10.2014
  52. a b Prunk, s. 92 viitattu 10.10.2014
  53. Prunk, s. 93 viitattu 10.10.2014
  54. a b Prunk, s. 94 viitattu 10.10.2014
  55. a b Prunk, s. 95 viitattu 10.10.2014
  56. a b Prunk, s. 99 viitattu 11.10.2014
  57. a b c Prunk, s. 100 viitattu 11.10.2014
  58. a b Prunk, s. 101 viitattu 11.10.2014
  59. a b Prunk, s. 102 viitattu 11.10.2014
  60. a b Prunk, s. 103 viitattu 11.10.2014
  61. Prunk, s. 104 viitattu 11.10.2014
  62. a b Prunk, s. 105 viitattu 11.10.2014
  63. Prunk, s. 106 viitattu 11.10.2014
  64. Prunk, s. 110 viitattu 11.10.2014
  65. a b c Prunk, s. 111 viitattu 11.10.2014
  66. a b Prunk, s. 112 viitattu 11.10.2014
  67. a b Prunk, s. 113 viitattu 11.10.2014
  68. a b c Prunk, s. 114 viitattu 11.10.2014
  69. Prunk, s. 115 viitattu 11.10.2014
  70. Prunk, s. 116 viitattu 11.10.2014
  71. a b Prunk, s. 117 viitattu 11.10.2014
  72. Prunk, s. 118 viitattu 11.10.2014
  73. Prunk, s. 119 viitattu 11.10.2014
  74. Prunk, s. 120 viitattu 11.10.2014
  75. a b Prunk, s. 139 viitattu 13.10.2014
  76. Prunk, s. 140 viitattu 13.10.2014
  77. a b c Prunk, s. 141 viitattu 11.10.2014
  78. a b c Prunk, s. 142 viitattu 11.10.2014
  79. Prunk, s. 144 viitattu 11.10.2014
  80. a b Prunk, s. 145 viitattu 11.10.2014
  81. a b Prunk, s. 146 viitattu 11.10.2014
  82. a b Prunk, s. 147 viitattu 11.10.2014
  83. a b Prunk, s. 153 viitattu 11.10.2014
  84. Prunk, s. 148 viitattu 11.10.2014
  85. Prunk, s. 149 viitattu 11.10.2014
  86. Prunk, s. 154 viitattu 11.10.2014
  87. a b Prunk, s. 150 viitattu 11.10.2014
  88. a b c Prunk, s. 151 viitattu 11.10.2014
  89. a b c Prunk, s. 152 viitattu 11.10.2014
  90. a b Prunk, s. 155 viitattu 11.10.2014
  91. Prunk, s. 156 viitattu 11.10.2014
  92. a b c d e f Hutchinson Encyclopedia Tiscali
  93. a b c d Background note: Slovenia U.S. State Department: Bureau of European and Eurasian Affairs, 2007
  94. Timeline: Slovenia BBC
  95. HS: Slovenian pääministeri kieltää lahjuskaupat Taloussanomat
  96. The World Factbook: Slovenia CIA. (englanniksi)
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Slovenian historia.