Slovenian historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Slovenian historia kattaa Slovenian valtion alueen lisäksi sloveenien historiaa.

Antiikki ja Rooman imperiumi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paleoliittisen kauden jälkiä on löydetty niukasti, mutta jo neoliittisella kaudella tulleita jälkiä Karstin ja Pannonian alangon välillä on löydetty enemmän. Ljubljanan suoalueelta on löydetty aikakaudelle tyypillisiä rakennuksia.[1]

Slovenian alue siirtyi esihistoriasta kulttuurikauteen kelttien myötä. Keltit olivat saapuneet alueelle noin 400-luvulla eaa. Kelttiläiset perustivat alueelle myös alkeellisen valtion, Noricumin kuningaskunnan. Tämä norikkien kuningaskunnan keskuspaikka sijaitsi nykyisen Itävallan puolella, mutta Celjen alueella lyötiin heidän hopeakolikoita 100-luvulla eaa. Rooman valtakunta taisteli vuosina 35–33 eaa. norikkiheimoja vastaan, jotka lopulta joutuivat antautumaan. Noricum liitettiin Roomaan taisteluitta vuonna 10 eaa.[1]

Nykyisen Slovenian länsiosa kuului Rooman vallan aikana Italian provinssiin osana Regio X Venetia et Histriaa, ja pohjois- ja itäosat kuuluivat Noricumin ja Ylä-Pannonian provinsseihin.[2] Ensimmäinen roomalainen kaupunki Slovenian alueella oli Emona, joka syntyi nykyisen Ljubljanan alueelle. Alueelle johtavaa Roomalaisten rakentamaa tietä kutsuttiin nimellä Via Gemina, jonka varrelle syntyi huomattavia asutuskeskuksia. Näistä tärkeimmät olivat,Celeia sekä Poetovio, joista Poetoviosta tuli antiikin tärkein kaupunki Slovenian alueella.[1]

Länsigootit ryöstivät Poetovion vuonna 379. Nykyisen Vipavajoen lähellä käytiin vuonna 394 Frigiduksen taistelu Itä-Rooman keisarin Theodosius I:n ja Länsi-Rooman usurpaattorin Eugeniuksen välillä.[1]

Itägooteista tuli Italian hallitsijoita vuonna 489, kun kuningas Theoderik kukisti germaanijohtaja Odovakarin. Viitisenkymmentä vuotta he hallitsivat myös Slovenian aluetta. Langobardit siirtyivät Slovenian alueelle 500-luvulla Pannonian alangolta. Tämä germaanikansa siirtyi kuitenkin jo vuonna 568 Italiaan, jossa he lopettivat Bysantin vallan.[1] Heidän jälkeensä Slovenian alueen otti haltuun jokin slaavilainen kansa, sloveenien esi-isät.[3]

Karantania[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karantanian alue. Karttaan merkitty myös Krnin linna.

Vuosien 580 ja 590 välisenä aikana slaavit valloittivat useita kaupunkeja Noricumin alueelta ja löivät vuonna 595 baijerilaiset Lienzin lähellä käydyssä taistelussa. Slaavit tukivat taistelussa avaareja. Tämän jälkeen slaavien asutus alkoi levitä baijerilaisten alueilla ja 600-luvun alussa yhä pohjoisemmaksi ja idemmäksi. Slaavien alue ylsi Pohjois-Istriaan ja Cividaleen.[3]

Alueen slaavit elivät heimoyhteisöissä ja tekivät sotilaallista yhteistyötä avaarien kanssa. Ajoittain slaaviheimot joutuivat kuitenkin avaarien sotilaallisen ylivallan alle, koska alueella oli huomattavan vähän pysyvää avaariasutusta. 600-luvun alussa slaavit tunkeutuivat avaarien kanssa langobardien valtakuntaan ja piirittivät Cividalen.[3]

Yhteydet baijerilaisiin ja langobardeihin helpottivat slaavien oman yhteiskunnan muodostamista. Slaavit nousivat vuonna 626 kapinaan avaareja vastaan, jolloin muodostui Karantania. Karantania on ensimmäinen mainittu slaavivaltio. Sen keskuspaikka oli Krnin linna ja valtiolla oli yhteyksiä 600-luvun puolivälissä Böömiin ja Määriin.[3]

Karantania säilyi itsenäisenä valtiona 700-luvun puoliväliin. On myös mahdollista, että Karantanian eteläpuolella olisi ollut toinen slaavivaltio, Karniola. Karniolaa ovat kuvanneet varsinkin langobardien historioitsijat.[3]

Baijeri ja Frankkien valtakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Frankkien valtakunnan laajentuminen vuosina 481–814.

Avaarit alkoivat vuonna 740 lisätä hyökkäyksiään Karantaniaa vastaan. Vuonna 745 Karantania pyysi Baijerilta apua, jota se saikin. Vastineeksi avusta Karantania joutui tunnustamaan Baijerin ylivallan. Useita Karantanian ruhtinassuvun jäseniä joutui lähtemään Baijeriin panttivangeiksi vasalliuskollisuuden takuiksi.[3]

Kristinusko alkoi levitä Baijerista myös Karantaniaan. Ensimmäisenä kristinuskoon kääntyivät Baijerissa olleet ruhtinassuvun panttivangit, jotka Karantaniaan palatessaan jatkoivat käännytystä. Baijerilaiset perustivat alueelle myös kaksi lähtetysasemaa, Itä-Tiroliin ja Ylä-Itävaltaan. Osa kansasta vastusti kristinuskoa, mutta vasalliruhtinas Valtunk tyrehdytti suurimman kapinan vuonna 772 baijerilaisten kanssa. Karantanian käännytyksessä oli mukana myös irlantilaisia lähetyssaarnaajia, jotka käännyttivät kansaa Salzburgista käsin.[3]

Vuonna 788 frankit alistivat Baijerin, ja siinä yhteydessä myös sisäisesti itsenäinen Karantania päätyi frankkien valtaan. Karantania säilytti isäisen autonomian ja osallistui yhdessä Karniolan kanssa frankkien rinnalla vuosina 794–796 avaareja vastaan tehtyihin sotaretkiin. Sotaretkien seurauksena avaarikansat tuhottiin.[3]

Sekä Karantania että Karniola nousivat vuonna 819 kapinaan frankkeja vastaan. Kapina kesti vuoteen 823, mutta frankit onnistuivat tyrehdyttämään sen useiden sotaretkien avulla. Kapinoiden jälkeen frankit liittivät molemmat vasalliruhtinaskunnat tiivimmin omaan valtakuntaansa. Alueiden autonomia poistettiin ja alueet liitettiin länsieurooppalaiseen kulttuuripiiriin.[3]

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Unkarilaiset eli madjaarit aloittivat frankkien valtakunnassa invaasion 900-luvulla. Madjaarit alkoivat vetäytyä alueelta vuonna 955, kun Otto I Suuren johtamat itäfrancialaiset löivät heidät Lechfeldin taistelussa Augsburgissa[4]. Frankkien alueen itäiset rajaseudut jäivät näin tyhjiksi, ja germaanisaksalaiset asuttivat alueen ja perustivat siirtokuntia. Näin Tonavan eteläpuolella asuvat slaavit joutuivat erilleen Böömin ja Määrin slaaveista.[3]

Germaanisaksalaiset alkoivat perustaa alueelle markkeja valtansa vakauttamiseksi. Markkien oli tarkoitus myös lujittaa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan rajoja Unkaria ja Kroatiaa vastaan. Kyseinen raja myös muodosti etnisen itärajan sloveeneille. Tämä raja erotti sloveenit unkarilaisista ja kroaateista.[5]

Vuonna 976 Kärntenin markki nostettiin herttuakunnan asemaan, koska keisari Otto II halusi heikentää Baijerin herttuakunnan asemaa. Kärnteniin liitettiin lukuisia ympäröiviä markkeja, jolloin Suur-Kärnten nosti herttuakunnan poliittista ja strategista merkitystä. Kärnteniin liitetyt markit alkoivat kuitenkin 1000-luvun puolivälissä lisätä itsenäisyyttään ja muokata alueitaan sotien, avioliittojen ja sopimusten avulla. Siten luotiin pohjaa tulevien maakuntien rajoille.[5]

Sloveenialuella oli 1200-luvulle mentäessä syntynyt kaksi vahvaa feodaalidynastiaa: Babenberg-suku Steiermarkissa sekä Spanheim-suku Kärntenissa. Babenberg-suku sammui vuonna 1246 ja Spanheim-suku vuonna 1269. Se oli merkittävä käännekohta sloveenimaakuntien kehityksessä. Runsaassa 20 vuodessa Böömin kuningas Ottokar II Přemysl anasti molempien sukujen omaisuuden itselleen. Ottokarin virkamiehet ja keskitetty hallinto synnyttivät kapinoita valloitettujen maakuntien alueella, muun muassa Steiermarkissa.[5]

Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Rudolf I vaati Ottakaria palauttamaan maakunnat vuonna 1273. Ottokarin kieltäydyttyä palauttamasta maakuntia keisarin ja kuninkaan välille syttyi sota. Ottokar kuoli vuonna 1278 Marchfeldin taistelussa, ja Rudolf otti anastetut maakunnat haltuunsa. Osan alueista Habsburgin sukuun kuuluva Rudolf antoi pojilleen, osan Meinhardin suvulle. Meinhard-suvun sammuttua 1335 Habsburgit ottivat kaikki suvun maat itselleen, lukuun ottamatta Görzin kreivikuntaa. Lähes koko sloveenien alue oli Habsburgien hallinnassa 1300-luvun loppupuolella. Poikkeuksina olivat Görzin kreivikunta sekä Länsi-Istria, joka kuului Venetsian tasavallalle vuoteen 1797, jolloin Napoleon I jakoi alueen Italian ja Ranskan kesken[6].[5]

Habsburgit saivat kilpailijan sloveenien alueesta 1400-luvun alussa, kun Celjen kreivit kasvattivat valtaansa alueella. Celjen kreivisuku käytti viisaasti ulkomaansuhteita ja liittoutui muun muassa Sigismund Luxemburgilaisen kanssa. Vuonna 1418 Celjet perivät alueita Kärntenista ja Krainista. Vuonna 1423 Habsburgit joutuivat luopumaan feodaalivallastaan kreivisuvun alueella, ja vuonna 1436 keisari Sigismund nosti Celjet keisarillisten ruhtinassukujen joukkoon, jolloin Celjen kreivien alueista tuli ruhtinaskuntia. Celjen suku sammui 1456, kun kreivi Ulrich II murhattiin Belgradissa. Lyhyen sodan jälkeen Habsburgit ottivat itselleen Celjen suvun omaisuuden.[5]

Kapinat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1400-luvun lopulla alkoi talonpoikaiskapinoiden aika. Ensimmäinen suuri kapina puhkesi, kun Kärntenin talonpojat yhdistyivät Bundin talonpoikaisliitoksi vuosina 14731476. Kapinan keskus oli Dravan laakso, mutta 1478 kapina ulottui melkein koko Slovenian alueella ja Kärnteniin. Kapinoitsijat kieltäytyivät veromaksuistaan ja alkoivat kerätä veroja itsenäisesti. Keisari kielsi talonpoikia keräämästä veroja. Kapinallisarmeija tuhoutui turkkilaisia vastaan käydyssä Kokovon taistelussa 26. kesäkuuta 1478.[7] Kapinallisarmeijan koko oli 600 miestä, kun taas turkkilaisia oli 20 000 miestä.[8] Legendan mukaan kapinallisarmeijaa johti Kuningas Matjaž[9].

Seuraavan kapinan alkuna voidaan pitää vuoden 1515 alussa syntynyttä talonpoikaisliittoa. Liiton taustalla oli keisari Maksimilian I:n 1500-luvun alussa aloittama sota Venetsian tasavaltaa vastaa. Tämä lisäsi talonpoikien verotusta. He kärsivät jo ennestään Italian kaupan romahtamisesta, kun Italian ja Unkarin väliset tavarantoimitukset olivat katkenneet. Talonpoikaisliittoa kutsutaan laajuutensa vuoksi yleisslovenialaiseksi talonpoikaisliitoksi.[10]

Liitto lähetti valtuuskunnan Augsburgiin tapamaan keisaria. Liiton vaatimuksena oli uusien verojen peruutus ja vanhojen olojen palautus. Keisari Maksimilian lupasi harkita ehdotusta, mutta vaati liiton hajottamista. Kapinalliset eivät suostuneet, ja liitto kasvoi entisestään. Keväällä 1515 liittoon kuului 80 000 kapinallista. Lopulta kapina muuttui avoimeksi, ja talonpojat ryöstivät ja polttivat linnoja ja murhasivat isäntiään. Lopulta aateliset pyysivät keisaria apuun. Keisarin palkkasoturijoukot kukistivat kapinan yhdessä Sisä-Itävallan maakunta-armeijan kanssa Konjicessa ja Celjessä.[10] Kapinan kukistamisen jälkeen aateliset ryhtyivät kostotoimiin. Esimerkiksi Grazissa teloitettiin 161 kapinallista. Kapinallisille määrättiin myös lisävero.[11]

Kolmas kapina puhkesi 1573 Zagorjessa. Tämän slovenialais-kroattialaisen kapinan taustalla oli paroni Ferenc Tahyn julmuus. Talonpoikaisjoukoissa oli nyt ensimmäistä kertaa myös kapinallisia, joilla oli sotilastausta. Kapinalliset vaativatmuun muassa feodaalijärjestelmän korvaamista, keisarin sijaishallitsijan nimeämistä Agramiin, omaa rajavalvontaa sekä vapautusta tulleista ja maksuista.[11] Kapina tukahdutettiin Stubičke Toplicessa, jossa menetti henkensä noin 3 000 kapinallista. Tätäkin kapinaa seurasi aateliston kostoja. Slovenian alueella oli tämänkin jälkeen useita pienempiä kapinoita seuraavan 250 vuoden ajan, kunnes feodaalijärjestelmä lopetettiin.[12]

Ajanjakso 1573–1711[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisä-Itävallan hallitsijaksi nousi vuonna1590 Ferdinand. Ferdinand oli katolilainen ja aloitti pian protestanttisuuden vastaisen kampanjan. Vuonna 1593 Sisakissa käydyssä taistelussa baanin, markkien ja Saksan yhdistetyt joukot voittivat ottomaanit. Voittoa juhlittiin Kroatiassa, Sloveniassa sekä valtakunnan pääkaupungissa Prahassa. Tappio kuitenkin yllytti ottomaanit uuteen sotaan, ja Pitkä sota kesti vuodet 1593–1606. Sota päättyi Zsitvatorokin rauhaan.[13] Ottomaanit eivät onnistuneet valtaamaan alueita Kroatiassa, mikä nosti Kroatian alueen sotilaallista merkitystä. Karlovacin sotilasraja esti taisteluiden leviämisen muun muassa Sloveniaan. Alue muodostui tärkeäksi Sisä-Itävallan politiikassa, varsinkin Slovenian alueen maakunnissa. Näiden maakuntien tehtävänä oli kerätä verot sotilasrajan ylläpitämiseen. Lisäksi kruununmaiden aatelisille jaettiin rajalta sotilasvirkoja, mikä piti aateliset läheisinä vallanpitäjille.[14][15]

Arkkiherttua Ferdinand kielsi vuonna 1598 protestanttiset jumalanpalveluksen ja opetuksen kaikissa Sisä-Itävallan kaupungeissa. Vastauskonpuhdistuskomissiot tarkistavit sotilaiden avulla jokaisen kylän ja kauppalan ja häätivät protestanttisaarnaajia ja polttivat protestanttisia kirjoja. Slovenian asukkaat luopuivat protestanttisesta uskostaan, vain varakkaimmat kaupunkilaiset siirtyivät Saksan protestanttiseuduille. Vastauskonpuhdistuksen keskeytti vuosina 1615–1617 käyty Uskok-sota Venetsiaa vastaan, mutta sota kosketti vain Slovenian reuna-alueita. Sodassa arkkiherttua tarvitsi aatelisten apua, joten hän joutui keskeyttämään aatelisten käännyttämisen.[15]

Arkkiherttua Ferdinandin serkku Matias kuoli 1619, jolloin Ferdinand peri Ylä- ja Ala-Itävallan ja hänet kruunattiin Matiaksen seuraajaksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijaksi, keisari Ferdinand II:ksi.[15]

Ferdinand II ryhtyi lujittamaan valtaansa käännyttämällä Böömin katolilaisuuteen. Hänet tunnustettiin Böömin kuningaaksi hänen voitettuaan Valkeavuoren taistelun. Böömi katolilaistettiin, ja siitä tehtiin Habsburgien perintömaa. Sitten Ferdinand II keskittyi Itävallan maakuntien, mukaan lukien Slovenian alueen, käännyttämiseen. Ne aateliset, jotka kieltäytyivät kääntymästä, joutuivat vuodesta 1628 alkaen lähtemään Steiermarkista, Krainista ja Kärntenistä. Parin vuoden aikana lähti noin 750 aatelista. Heidän omaisuutensa takavarikoitiin ja joko lahjoitettiin tai myytiin alueelle muuttaneille katolilaisille.[15][16]

Habsburgit osallistuivat 1700-luvun alussa kahteen pitkään sotaan. Vuosina 1701–1714 sodittuun Espanjan perimyssotaan ja vuosina 1703–1711[17] sodittuun Rákóczin itsenäisyyssotaan Unkarissa. Espanjan perimyssodan jälkeisessä Rastattin rauhassa vuonna 1714 Habsburgit saivat Espanjalta muun maussa Milanon herttuakunnan alueen.[18] Rákóczin itsenäisyyssodan rauhassa Unkari sai poliittisen autonomian ja uskonnonvapauden, mutta joutui jälleen tunnustamaan Habsburgit hallitsijoikseen.[19]

Vastauskonpuhdistuksen merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vastauskonpuhdistus merkitsi sloveenien alueen poliittista ja kulttuurillista pysähtyneisyyttä. Aateliston valta maaorjiin kasvoi, mikä näkyi varsinkin verotuksessa. Kulttuurillinen ja poliittinen pysähtyneisyys jatkui 150 vuotta, jona aikana ei julkaistu sloveenin kielistä kirjallisuutta. Viimeisin sloveeninkielinen kirja oli vuonna 1615 Janez Čandekin julkaisema Mali katekizem eli Vähä katekismus. Tiede sen sijaan kehittyi, kun 1600-luvulla julkaistiin monia saksan ja latinan kielisiä tietoteoksia. Merkittävin näistä oli saksankielinen Die Ehre des Herzogthums Crain eli Krainin herttuakunnan maine. Kirjan kirjoitti Johann Weikhard von Valvasor (sloveeniksi Janez Vajkard Valvasor) vuonna 1689. Teos oli luonnontieteen, kansatieteen, topografian ja historian tutkimus. Hänet valittiin Englannin kuninkaalliseen tiedeakatemiaan.[16][20][19]

Vuonna 1701 ryhmä ljubljanalaisia oppineita perusti Italian esimerkkia mukailleen Academia Operosorum Labacensiumin. Yhdistys toimi 25 vuotta ja toimi kaikilla edustamillaan tieteenaloilla.[19]

Vuodesta 1717 Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hajoamiseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarle VI vapautti vuonna 1717 merenkulun Adrianmerellä. Sen joutui hyväksymään myös Venetsian tasavalta. Vuonna 1719 Trieste ja Fiume julistettiin vapaasatamiksi ja Wienissä perustettiin Itäinen komppania.[19] Wienistä ryhdyttiin rakentamaan tieosuutta Grazin,Mariborin, Celjen, Trojanen ja Ljubljanan kautta Triesteen. Savajoen uomaa säännösteltiin. Slovenian alueiden kaupunkien teollisuus kasvoi, ja esimerkiksi valtionkutomo perustettiin Ljubljanaan ja rautasulattoja Jeseniceen ja Bohinjiin. Sloveniaan muutti porvareita muun maussa Pohjois-Italiasta sekä Itävallan ja Böömin maakunnista.[21]

Myös rakennustoiminta kiihtyi alueella vuosituhannen alussa. Ljubljanaan rakennettiin muun muassa kolme barokkikirkkoa, tuomiokirkko, Ristin kirkko ja Ursulan ritarikunnan kirkko. Tuomiokirkon arkkitehti oli tunnettu italialainen Andrea Pozzo.[21]

Keisari Frans I:n puoliso keisarinna Maria Teresia aloitti vuonna 1747 valtionhallinnon uudistukset. Maria Teresia muun muassa poisti kruununmaiden väliset tullirajat, paransi liikenneyhteyksiä, mikä aiheutti manufaktuuriteollisuuden laajentumisen alueella. Maatalous kehittyi, ja muun muassa perunan, maissin ja apilan viljely aloitettiin. Karjaa pidettiin navetoissa, mikä mahdollisti peltomaiden lannoittamisen, jolloin voitiin siirtyä pois kolmivuoroviljelystä. Maaorjatilat lopetettiin ja ne korvattiin perintötiloilla.[22]

Maria Teresian asetuksella aloitettiin keisarikunnassa kolmivuotinen lastenkoulu vuonna 1774. Koulun tavoitteena oli tehostaa maataloutta, tehdastyötä ja sotilaspalvelua sekä yhdistää valtakuntaa saksankielisen koulutuksen ja kulttuurin kautta. Keisarinna kuitenkin suostui käytäntöön, että kouluissa käytettäisiin kansan ymmärtämään kieltä. Tämä tarkoitti sloveenin kielisen alkeiskoulun perustamista. Suunnitelman oli keisarinnalle esittänyt Blaž Kumerdej vuonna 1772.[22][23]

Frans I:n seuraaja oli keisari Joosef II, joka myönsi talonpojille henkilökohtaisen vapauden vuoden 1782 asetuksella, mikä edisti slovenialaisen keskiluokan syntymistä.[23]

Kirjallisen kultturin kehitys 1715–1808[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokainen joka unohtaa äidinkielensä sloveenin, hautaa samalla omat lahjansa tuhmasti, mutta jonakin päivänä Jumala vaatii vastausta, ja kaikki omaa rehellistä kieltään halveksineet hän viskaa syvimpään pimeyteen!

– pappi Anton Martin Slomšek (1800–1862)[24][25]

Myös Slovenian kirjallinen kulttuuri kehittyi. Prekmurjen alueen murre oli säästynyt vastauskonpuhdistukselta, ja murteella oli kirjoitettu useita tekstejä,.Franc Temlin oli vuonna 1715 julkaissut Vähän katekismuksen, Štefan Küzmics vuonna 1754 laulukirjan Vöre krsztsanszke krátki návuk ja Nouvi Zákon (Uuden testamentin) vuonna 1771. Näiden protestanttikirjailijoiden jälkeen myös Prekmurjen katolilaiset julkaisivat teoksiaan. Tunnetuimmat heistä olivat Mikloš Küzmič (Szvéti evangyeliomi ja Szlovenszki Silabikar vuonna 1780) sekä Jožef Košič (A Magyar Országi Vendus-Tótokról 1824–1828 ja Krátki Návuk Vogrszkoga Jezika za Zacsetnike 1833).[26] Vuonna 1768 pappi Marko Pohlin julkaisi kielioppikirjan, Kranjska gramatika. Vuonna 1784 Ljubljanan piispa innosti sihteeriään Jurij Japeljia kääntämään Raamatun uudestaan sloveeniksi. Käännöstyö kesti Japeljilta kaksikymmentä vuotta.[23] Ensimmäisen tieteellisen teoksen Slovenian historiasta julkaisi vuosina 1788–1791 Anton Tomaž Linhart. Linhartin teosta pidetään 1700-luvun suurimpana slovenialaisena kulttuurisaavutuksena ja kansallisen identiteetin tunnustamisena. Linhartin teoksen jälkeen Jernej Kopitar julkaisi vuonna 1808 saksankielisen teoksen Grammatik der slavischen Sprache in Krain, Kärnten und Steyermark ({'Krainissa, Kärntenissä ja Steiermarkissa puhutun sloveenin kielen kielioppi'), jonka jälkeen syntyi termi slovenci eli sloveenit.[27][28]

Linhart kirjoitti vuosina ensimmäiset sloveeninkieliset näytelmät (Županova Micka 1789 ja Ta veseli dan ali Matiček se ženivuonna 1790, joskin teos oli kielletty vuoteen 1848 asti). Ensimmäisen sloveeninkielisen sanomalehden, Lublanske novice n('Ljubljanan uutiset'), julkaisi 1797 Valentin Vodnik.[28] Lisäksi Vodnik käänsi innokkaasti sloveeniksi koulukirjoja.[29]

Napoleonin sodista vuoden 1848 vallankumoukseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Napoleonin sodat ulottuivat Sloveniaan asti. Napoleon I saapui Sloveniaan ensimmäisen kerran vuonna 1797, kun hänen armeijansa seurasi Italiasta perääntyviä Itävallan armeijan sotilaita Ensimmäisen liittokunnan sodassa Leobeniin. Leobenin rauha solmittiin samana vuonna.[30][31]

Ranska voitti 1805 Itävallan keisarikunnan ja Venäjän keisarikunnan Austerlitzin taistelussa. Pressburgin rauhassa Ranska sai muun muassa Venetsian provinssit, joihin kuului Istria. Itävalta oli saanut alueen itselleen vuonna 1797 Campo Formion rauhassa. Pressburgin rauha lopetti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan 6. elokuuta 1806.[31][32]

Wagramin taistelussa Napoleonin Ranska löi itävaltalaiset ja katkaisi maan yhteyden Adrianmereen. Osasta Slovenian jaKroatian alueita luotiin Illyrian maakunta. Maakunta oli Italian pohjoisosien kautta yhteydessä Ranskan keisarikuntaan. Maakuntaan kuului Sloveniasta Kärntenin länsiosa, Krain, Görz, Trieste ja Istria. Nämä alueet olivat osa Ranskaa neljä vuotta, ja niissä asui yli kaksi kolmasosaa sloveeneista.[31] Ranskan valloitus aiheutti raskaan taloudellisen taakan maaseudun väestölle, joka joutui maksemaan sotaveroja ja mannermaasulkemuksen sekä Itävallan rajan sulkemisen vuoksi Fiumen ja Tristen kautta käyty kauppa väheni kymmenesosaan entisestä. Sloveenin kieli sen sijaan kasvatti asemaansa tuona aikanam ja feodaalihallitsijoiden oikeudet poistettiin. Täydellisesti maaorjuutta ranskalaiset eivät pystyneet poistamaan.[29] Ranskalaiset luopuivat Illyrian maakunnista vuonna 1813, kun he kärsivät tappion Leipzigin taistelussa. Itävalta palautti alueelle vanhan poliittisen järjestelmän. Itävallan ulkoministeri Klemens von Metternich lakkautti sloveenien kansallisen liikkeen, mutta kielellinen ja kulttuurillinen kehitys jatkui.[24]

Vapaa kuin aikaan isien
olkoon sloveenikotimme,
irrotkoon
murtukoon
viimeinenkin kahle kirvotkoon.

– France Prešeren – Zdravljica[33]

Runoilija Jovan Vesel Koseski kirjoitti vuonna 1844 runon "Slovenia keisari Ferdinandille hänen nimipäivänään". Tuolloin puhuttiin ensimmäisen kerran Slovenian alueesta. 1830-luvulla sloveenien keskuudessa syntyi ajatus kansakunnan kehityksestä. Ajattelun keskeinen hahmo oli runoilija France Prešeren. Hän puolusti sloveenin kielen yhtenäisyyttä, vastusti illyrismia ja onnistui nostamaan sloveenin kielen ja kulttuurin muiden Euroopan valtioiden tasolle. Prešeren kirjoitti myös runon Zdravljica ('Maljalaulu'), joka on nykyisin Slovenian kansallislaulu.[34]

Slovenia kehittyi hurjaa vauhtia ennen maaliskuun 1848 vallankumouksia. Perustettiin suuri sokeritehdas Ljubljanaan, useita kehräämöjä ja kutomoita, tehtaita Tristeen ja Koperiin, pankki- ja kauppayrityksiä sekä rakennettiin rautatie Wienistä Triesteen. Näiden lisäksi myös paikallistieverkostoa paranneltiin.[35]

Vuoden 1848 vallankumous ja Yhdistynyt Slovenia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaliskuun 1848 vallankumoukset syttyivät Wienissä, jonka seurauksena Klemens von Metternichin hallitus oli syrjäytetty Itävallan keisarikunnan johdosta. Slovenialaisten suhtautuminen oli samanlaista kuin muuallakin keisarikunnassa: lupaukset perustuslaista ja poliittisista oikeuksista tyydyttivät kaupunkilaisia ja maaseuduin väestö ymmärsi vallankumouksen merkinneen feodaalijärjestelmän loppua.[36]

Jo maaliskuun lopussa alkoi ilmestymään Slovenian kansallisia ohjelmia. Näistä ensimmäinen ja merkittävin oli Matija Majarin ajatusten pohjalta syntynyt Yhdistynyt Slovenia. Ohjelman tavoitteena oli liittää sloveenian asuttamat alueet yhdeksi kruununmaaksi, jossa sloveenin kieltä käytettäisiin kouluissa ja virastoissa. Tämä kruununmaa olisi edelleen osa keisarikuntaa, mutta nauttisi autonomiasta.[36][37]

Itävallan saksankielinen porvaristo ja konservatiivinen eliitti ei kuitenkaan hyväksynyt sloveenien eikä tšekkien autonomiapyrkimyksiä, koska nämä alueet olivat olennainen osa saksalaista Itävaltaa. Itävallan porvariston mielestä osat olisikin pitänyt liittää Saksan liittoon. Sekä tšekit että sloveenit torjuivat kuitenkin nopeasti ajatuksen. Sloveenit alkoivatkin harrastamaan ahkeraa propagandaa Frankfurtin kansalliskokouksen vaaleja vastaan toukokuussa 1848. Frankfurtin kansalliskokousta vastustijat Matija Majar sekä sloveenipolitiikko Jožef Krajnc. Krajncin sakalaisvastaisen puheen jälkeen maantieteilijä Peter Kozler laati yksityiskohtaisen tutkimuksen sloveenien etnisestä rajasta, joka ilmestyi vuonna 1853.[37][38]

Sloveenit alkoivat kerämään nimiä anomukseen Yhdistyneen Slovenian puolesta ja syksyllä 1848 anomus toimitettiinkin Itävallan valtiopäiville. Sloveenien ja saksalaisten väliset erimiellisyydet alkoivat kuitenkin samana syksynä kasvamaan. Tästä huolimatta saksalainen liberaali Ludwig von Löhner ehdotti Itävallan muuttamista kansallisuuksien liittovaltioksi, jonka yksi osa olisi Slovenialainen Itävalta. Ehdotus ei kuitenkaan saanut suosiota.[38][39]

Vuodesta 1848 muodostui tärkeä Slovenian historialle, vaikka omaa valtiota tai autonomiaa sloveenit eivät saaneet. Vallankumouksen myötä sloveenit tunnustettiin omaksi kansakunnaksi ja maaorjuuden loputtua myös käytännössä, oli sloveeneilla mahdollisuus osallistua politiikkaan. Poliittinen aktiivisiuus oli kuitenkin seuraavan vuosikymmenen aikana mahdotonta johtuen Alexander von Bachin toimista Itävallan sisäministerinä.[39][40] Bachin aikakauden jälkeen sloveenien kansallinen ja yleinen poliittinen tietoisuus vahvistui, ja eräänlainen sloveenien kansapuolue voitti vuoden 1867 Krainin maapäivillä.[41]¨

Sloveenien yhtenäisyys rikkoutui vuonna 1866, kun Itävalta joutui luovuttamaan Venetsien Italialle. Näin Venetsiassa eläneet sloveenit joutuivat erilleen muista sloveeneistä. Näiden sloveenien asema oli paljon huonompi kuin Itävallan sisälle olevien sloveenien ja heidän kansallinen liikkeensä oli heikko.[42]

Sloveenien kansanliike alkoi vuodesta 1868 järjestämään suuria kansankokouksia. Tämän mallin kansanliike oli kopioinut tšekkien kansaliikkeeltä. Kansankokouksissa yleensä vaadittiin sloveenien alueen yhdistämistä omaksi autonomiseksi alueeksi, sloveenin kielen aseman parantamista sekä oman yliopiston perustamista. Vuosina 1868–1871 kokouksia järjestettiin 18 kappaletta, joista suurin oli 17. toukokuuta 1869 Vižmarjessa järjestetty kokous, johon osallistui 25 000–30 000 ihmistä.[41][42]

Ajanjakso 1870–1914[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvun loppu oli kriisiaikaa Slovenian maataloudessa. Talonpojat olivat joutuneet lunastamaan maita ja maksamaan perintöosuuksia maistaan luopuneille lapsilleen. Hitaasti kehittynyt teollisuus ei helpottanut työttömyyttä, joten sloveeneja lähti paljon siirtolaisiksi muualle Eurooppaan ja Amerikkaan. Toisaalta vuosituhannen lopussa perustettiin kolme merkittävää teollisuusyritystä: Krainin teollisuusyhdistys, Trbovljen hiilikaivosyhdistys ja Rautateiden konepaja, joka sijaitsi Mariborissa. Yrityksissä oli runsaasti varsinkin ranskalaista ja saksalaista pääomaa. Siirtolaisuuden ja työttömyyden takia sloveenien väestönkasvu jäi kuitenkin muiden Euroopan valtioiden tasosta.[43]

Politiikan kehittyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Slovenian poliittinen kenttä oli 1860-luvulla jakautunut kahtia. Vastakkain olivat klerikalistit sekä vapaa-ajattelijat eli kansallisen edistyksen kannattajat. Jälkimmäisiin kuuluivat Slovenian liberaalit, jotka pyrkivät kohottomaan alueen mainetta vallassa olleiden itävaltalaisten silmissä. Sloveenit olivat kuitenkin poliittisesti hajallaan, mikä sopi saksalaistamistoimia tehneelle Itävalta-Unkarin hallitukselle.[44][45]

1880-luvulla kuitenkin syntyi suurempi klerikalistien ja liberaalien taistelu, jonka juurena oli Anton Mahničin julkaisema artikkelisarja. Mahnič korosti klerikalistisessa politiikassaan legitismiä, historiallisia oikeuksia ja katolilaisuutta. Myöhemmin Mahničia on syytetty aikakauden poliittisen taistelun ja vastakohtien kärjistämisestä.[45][46]

Mahničin puheiden johdosta vuonna 1892 syntyi Katolinen kansanpuolue (vuodesta 1905 Slovenian kansanpuolue). Puolueen johtoon nousi Ivan Šusteršič. Šusteršič oli taitava konservatiivinen poliitikko, joka johti melkein yksinvaltaisesti puoluetta. Katolinen kansanpuolue ei myöntynyt kompromisseihin, joten heitä vastustamaan muodostettiin liberaalien toimesta Kansallinen edistyspuolue vuonna 1894.[46]

Katolinen kansanpuolue nousi kansan suosioon 1890-luvun puolivälissä. Puolue paransi erilaisilla toimillaan talonpoikien asemaa ja elinoloja, vähentäen samalla maastamuuttoa. Talonpojat liittyivät Katoliseen kansanpuolueeseen ja heistä muodostui puolueen pitkäaikainen kannatusjoukko.[46]

Katolisen kansanpuolueen ja Kansallisen edistyspuolueen lisäksi Slovenian poliittiseen kenttään muodostui kolmas puolue ennen vuosituhannen vaihtumista: Sosiaalidemokraattinen puolue. Puolueiden väliset erot olivat isoja ja ne kävivät jatkuvaa poliittista kamppailua. Puolueista merkittävin oli kuitenkin Katolinen kansanpuolue.[47]

Yhdistynyt Slovenia pysyi mukana politiikassa vuosituhannen vaihteessakin. Saksalaistamistoimet olivat ajaneet Slovenian poliittiset päättäjät siihen tulokseen, että Itävalta-Unkarin sisäinen autonominen alue olisi ainoa ratkaisu poliittisen painostuksen lopettamiseksi. Katolinen kansanpuolue katkaisi poliittiset siteensä Saksaan vuonna 1897 ja aloitti yhteistyön Kroatian oikeuspuolueen kanssa. Kroaateille oli parempi poliittinen asema ja oikeuspuolue ajoi myös kroatialaisen alueen autonomiaa, joten sloveenit pyrkivät heidän siivellään omiin päämäärinsä. Samalla hyväksyttiin ajatus sloveenien yhdistymisestä kroatialaiseen valtioon, josta muodostui myöhemmin yksi kolmesta Itävalta-Unkarin osasta.[48][49]

Edellä kuvattua trialismia kannattivat myös jotkut Itävalta-Unkarin poliittiset piirit, muun muassa kruununperillinen Frans Ferdinand, mutta suurin osa vastusti trialismia. Valtaosa poliittisista piireistä halusi vain kroateille edellä mainitun alueen, koska se heikensi unkarilaisten asemaa. Sloveeneja ei alueeseen haluttu, koska heidän katsottiin kuuluvan edelleen saksan kieliseen vyöhykkeeseen. Liittyminen kroattivaltioon oli kuitenkin sloveenien ainoa realistinen mahdollisuus tuon ajanjakson tilanteessa. Ennen ensimmäistä maailmansotaa sloveenien poliittisessa piireissä levisi ajatus kaikkien eteläslaavilaisten kansojen yhdistymisestä. Enemmistö kuitenkin torjui tämän ajatuksen, kuten myös kirjailija Ivan Cankar, joka korosti eri kansojen historillisia eroja. Cankari tyrmäsi ajatuksen eteläslaavien valtiosta, mutta tarjosi poliittiseksi päämääräksi eteläslaavien liittovaltiota.[49][50]

Osa Jugoslaviaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Sloveniasta tuli osa Jugoslaviaa.[51] Jugoslavian nimi olikin aluksi (1918–1929) Serbien, Kroaattien ja Sloveenien kuningaskunta. Päinvastoin kuin naapurisa Kroatiassa, maassa ei ollut juuri autonomiahaaveita. Toisessa maailmansodassa Italia, Unkari ja Saksa miehittivät Slovenian.

Toisen maailmansodan jälkeen perustettiinJosip Broz Titon johdolla Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta ja Sloveniasta tuli yksi sen tasavalloista (Slovenian sosialistinen tasavalta). Siihen liitettiin myös pieni osa aikaisemmin Italialle kuuluneesta Istrian niemimaasta. Sloveniassa alkoi kollektivisointi 1949, joka jatkui vuoteen 1952. Jugoslavian johto ryhtyi rakentamaan yhteiskuntajärjestelmää ei-neuvostoliittolaisten oppien mukaan, jonka seurauksena alettiin tammikuussa 1950 perustaa työläisten itsehallintoneuvostoja, jotka olivat vastavoima yksipuoluediktatuurille. Pienestä koostaan huolimatta Slovenia oli sosialistisen Jugoslavian talousveturi ja poliittisesti sen vapain.

Titon kuoleman jälkeen 1980 Belgrad pyrki vallan keskittämiseen. Alkoi talouden alamäki, ja kansallismieliset mielialat voimistuivat. Milan Kučan nousi vuonna 1986 Slovenian puoluejohtajaksi. Slovenian itsenäistymisliike alkoi voimistua vuonna 1988. Sloveenien tukiessa Kosovon albaaneja helmi-maaliskuussa 1989 Serbia alkoi saartaa Sloveniaa talouspakottein. Toukokuussa 1989 Sloveniassa julkistettiin julistus, jossa vaadittiin suvereniteettia, vaikka maa pysyisi Jugoslavian osana. 22. tammikuuta 1990 ensin sloveenit ja sitten kroaatit erosivat Jugoslavian kommunistien liitosta, jossa heitä painostettiin. Kommunistien liitto hajosi ja Jugoslavian hajoamiskehitys kiihtyi.

Puolueiden perustaminen tuli mahdolliseksi vuonna 1989, ja huhtikuussa 1990 pidettiin ensimmäiset monipuoluevaalit. Kommunistit nimesivät itsensä Demokraattisten uudistusten puolueeksi (SDP) ,ja se otti käyttöön sosiaalidemokraattisen ohjelman, mutta hävisi kuuden puolueen Slovenian demokraattiselle oppositiolle (DEMOS). Oikeistolainen ja nationalistinen DEMOS ajoi itsenäisyyttä, mutta SDP:n Kučan, joka valittiin vapaasti presidentiksi, loi uuden hallituksen joka ajoi löyhempää Jugoslavian liittovaltiota, mitä Serbia vastusti.[52]

Itsenäistyminen ja kymmenen päivän sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Slovenian sota

23. joulukuuta 1990 pidetyssä kansanäänestyksessä 88,2 prosenttia kannatti[53] Slovenian itsenäisyyttä, ja sitä alettiin valmistella. Keväällä 1991 perustettiin Slovenian alueellinen puolustusvoima. Kun toukokuussa 1991 oli ilmoitettu, että sekä Slovenian että Kroatia irtaantuisivat Jugoslaviasta, puhkesi maan rajoilla levottomuuksia, joissa kuoli yli sata ihmistä. Euroopan yhteisö neuvotteli tulitauon. Slovenian lykkäsi itsenäisyysjulistusta kolmella kuukaudella ja Jugoslavian kansallinen armeija (JNA) vetäytyi maasta.[52]

Slovenia julistautui itsenäiseksi 25. kesäkuuta 1991 samanaikaisesti Kroatian kanssa. Varsinaista sotaa ei käyty; vain kymmenen päivän ajan käytiin taisteluita. Sloveenit voittivat, koska Jugoslavian serbijohtoinen armeija ei ollut varautunut sloveenien lujaan, päättäväiseen ja nopeaan vastarintaan.[53] Hajoavan Jugoslavian keskukseksi jäävä Serbia ei tosissaan halunnut pitää hallussaan Sloveniaa, jonka alueella asui vain hiukan serbejä. JNA vetäytyi Kroatiaan, jossa oli suurempi serbivähemmistö. Sota päätyi Brionin sopimukseen.

Itsenäinen Slovenia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Slovenia otti uuden perustuslain käyttöön joulukuussa 1991 . Samassa kuussa DEMOS hajosi. Euroopan yhteisö ja Yhdysvallat tunnustivat Slovenian tammikuussa 1992.[52] Yhdistyneisiin kansankuntiin Slovenia liittyi 22. toukokuuta 1992.

Hallitus hajosi huhtikuussa 1992, ja uudeksi pääministeriksi nimettiin Janez Drnovšek. Joulukuun 1992 vaalit voittivat liberaalidemokraatit, sosialistit ja kristillisdemokraatit, ja Milan Kučan valittiin uudelleen presidentiksi. Tammikuussa 1993 parlamentti valitsi Janez Drnovšekin uudelleen pääministeriksi. Sosiaalidemokraatit (ZLSD) vetäytyivät hallituksesta tammikuussa 1996.[52]

Kesäkuussa 1996 Slovenia allekirjoitti lähentymissopimuksen Euroopan unionin kanssa ja haki jäsenyyttä. Marraskuun 1996 vaaleissa pääministeri Drnovšekin Liberaalidemokraatit menettivät asemiaan oikeistopuolueille. Yksi oikeiston edustaja kuitenkin vaihtoi puoluetta. ja konservatiivinen Kansanpuolue (SLS) liittyi myös Drnovšekin rinnalle, jolloin hän sai jatkaa. Myös Milan Kučan valittiin uudelleen marraskuussa 1997.[52]

Pankkiiri Andrej Bajukin oikeistohallitus nousi valtaan kesäkuussa 2000. Sen hallituskoalitio kesti kuitenkin vain kuukauden, ja Kučan määräsi uudet vaalit. Janez Drnovšekista tuli taas pääministeri marraskuussa.[52] Kučanin toinen kausi päättyi joulukuussa 2002, ja Drnovšek voitti vastaehdokkaansa merkittävällä enemmistöllä ja aloitti presidenttikautensa 22. joulukuuta 2002. Valtiovarainministeri Anton Rop seurasi häntä pääministerinä. Lokakuun 2002 vaaleissa oikeistolainen Slovenian demokraattinen puolue sai 29 prosenttia äänistä, ja sen johtajasta Janez Janšasta tuli pääministeri 9. marraskuuta 2004.[53]

Slovenia liittyi NATOon 29. maaliskuuta 2004 ja Euroopan unioniin 1. toukokuuta 2004 ja otti vuoden 2007 alusta käyttöön euron tolarin tilalle.

Sosiaalidemokraatteja edustava diplomaatti Danilo Türk valittiin presidentiksi marraskuussa. Syksyllä 2008 vasemmisto nousi valtaan myös parlamentissa.[54] Pääministeri Janša joutui hiukan ennen vaaleja Patria-kauppoja koskevien lahjusepäilyjen kohteeksi.[55] Vuonna 2011 järjestettiin ennenaikaiset vaalit.[53] Janša palasi pääministeriksi vuoden 2012 alussa.[56]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Prunk, Janko: Slovenian historia. päivitetty painos, suomentanut Kari Klemelä. Turku: Kirja-Aurora, 2004. ISBN 951-2-2678-4.
  • Lozny, Ludomir R.: Comparative Archaeologies: A Sociological View of the Science of the Past. Springer, 2011. ISBN 9781441982247. Teos Google Booksissa. (englanniksi)
  • Klemelä, Kari: Slovenian alueen historiaa 1999. Kari Klemelä.
  • Allcock, John B. ; Barker, Thomas M. ; Gosar, Anton ; Lavrencic, Karl: Slovenia britannica.com. Encyclopædia Britannica, Inc.. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Prunk, s. 17–24, viitattu 24.2.2012
  2. Lozny, s. 350
  3. a b c d e f g h i j Prunk, s. 21–28, viitattu 24.2.2012
  4. Cavendish, Richard: The Battle of Lechfeld historytoday.com. 2005. History Today Ltd.. Viitattu 15.10.2013. (englanniksi)
  5. a b c d e Prunk, s. 29–35, viitattu 15.10.2013
  6. Nenonen, Kaisu-Maija ; Teerijoki, Ilkka: Historian suursanakirja, s. 740-741. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  7. Prunk, s. 45–46, viitattu 31.1.2014
  8. Military history of Slovenes (.pdf) nato.gov.si. the Government Public Relations and Media Office, the Ministry of Defence and the Ministry of Foreign Affairs.. Viitattu 31.1.2014. (englanniksi)
  9. Savenc, Franci: Nesrečni kralj Matjaž Gore-ljudje.net. 1.7.2009. planID. Viitattu 31.1.2014. (sloveeniksi)
  10. a b Prunk, s. 46, viitattu 31.1.2014
  11. a b Prunk, s. 47, viitattu 31.1.2014
  12. Prunk, s. 48, viitattu 31.1.2014
  13. Woodward, Geoffrey: The Ottomans in Europe historytoday.com. 2001. History Today Ltd. Viitattu 2.2.2014. (englanniksi)
  14. Prunk, s. 53, viitattu 2.2.2014
  15. a b c d Prunk, s. 54, viitattu 2.2.2014
  16. a b Prunk, s. 55, viitattu 2.2.2014
  17. Rákóczi Kiáltványa – a keresztény világhoz a szabadságharc okairól és céljáról mek.niif.hu. Lilium Aurum. Viitattu 8.2.2014. (unkariksi)
  18. Peace of Rastatt King George I spanishsuccession.nl. The Spanish Succession. Viitattu 8.2.2014. (englanniksi)
  19. a b c d Prunk, s. 57, viitattu 2.2.2014
  20. Prunk, s. 56, viitattu 2.2.2014
  21. a b Prunk, s. 58 viitattu 8.2.2014
  22. a b Prunk, s. 60 viitattu 8.2.2014
  23. a b c Prunk, s. 61 viitattu 8.2.2014
  24. a b Prunk, s. 67 viitattu 8.2.2014
  25. Anton Martin Slomsek newadvent.org. Kevin Knight. Viitattu 9.2.2014. (englanniksi)
  26. Prunk, s. 59 viitattu 8.2.2014
  27. Prunk, s. 62 viitattu 8.2.2014
  28. a b Prunk, s. 63 viitattu 8.2.2014
  29. a b Prunk, s. 66 viitattu 8.2.2014
  30. Treaty of Leoben 1797 emersonkent.com. Emerson Kent. Viitattu 9.2.2014. (englanniksi)
  31. a b c Prunk, s. 65 viitattu 8.2.2014
  32. 68. The Legs of Iron – Napoleon end the Holy Roman Empire on August 6, 1806 kimmillerconcernedchristians.com. Viitattu 9.2.2014. (englanniksi)
  33. Prunk, s. 69 viitattu 8.2.2014
  34. Prunk, s. 68–70 viitattu 8.2.2014
  35. Prunk, s. 70–71 viitattu 8.2.2014
  36. a b Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 75 viitattu 09.03.2014
  37. a b Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 76 viitattu 09.03.2014
  38. a b Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 76 viitattu 09.03.2014
  39. a b Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 78 viitattu 09.03.2014
  40. Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 79 viitattu 09.03.2014
  41. a b Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 80 viitattu 09.03.2014
  42. a b Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 81 viitattu 09.03.2014
  43. Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 82 viitattu 12.03.2014
  44. Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 84 viitattu 12.03.2014
  45. a b Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 85 viitattu 12.03.2014
  46. a b c Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 86 viitattu 12.03.2014
  47. Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 87 viitattu 12.03.2014
  48. Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 88 viitattu 12.03.2014
  49. a b Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 89 viitattu 12.03.2014
  50. Prunk, Janko: Slovenian historia, s. 90 viitattu 12.03.2014
  51. Geographica maailmankartasto: maanosat, maat, kansat, s. 258.
  52. a b c d e f Hutchinson Encyclopedia Tiscali
  53. a b c d Background note: Slovenia U.S. State Department: Bureau of European and Eurasian Affairs, 2007
  54. Timeline: Slovenia BBC
  55. HS: Slovenian pääministeri kieltää lahjuskaupat Taloussanomat
  56. The World Factbook: Slovenia CIA. (englanniksi)
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Slovenian historia.