Ustaša

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ustašan lippu
Ustašan puolisotilaalliset joukot teloittamassa vankeja.

Ustaša (kroatiaksi Ustaša - Hrvatski Revolucionarni Pokret, monikko Ustaše) oli kansallismielis-kansallissosialistinen kroaattijärjestö, jonka akselivallat nostivat valtaan toisessa maailmansodassa vuonna 1941. Ustašan politiikka sai vaikutteita kansallissosialismista ja fasismista, ja sillä oli puolisotilaallinen osasto, joka teki julmia tuhoamisretkiä serbikyliin.

Ustašan tunnus oli U ja sen lippu Kroatian puna-valko-sininen trikolori, jossa oli keskellä Kroatian ruudullinen vaakuna ja vasemmassa yläkulmassa tyylitellyn vinoneliön ympäröimä U-kirjain.

Ustaša halusi rakentaa yhtenäisen kroaattivaltion kovin ottein. Se vainosi serbejä ja juutalaisia pyrkien etnisesti puhdistamaan Kroatian käännyttämällä ortodoksiserbejä katolilaisiksi, murhaamalla serbejä ja ajamalla heitä maanpakoon. Ustaša surmasi Jasenovacin keskitysleirillä arviolta 100 000–200 000 ihmistä ja Jugoslavian maaseudulla vielä enemmän. Järjestön toimet kauhistuttivat jopa saksalaisiakin, jotka samaan aikaan toteuttivat kansanmurhaa. Ustaša ei vainonnut bosniakkeja, joita liittyi Ustašaan ja Waffen-SS:ään. Puna-armeija ja kommunistipartisaanit kukistivat Ustašan vuonna 1945.

Äärikansallismielisiä tukenut Jugoslavian presidentti Slobodan Milošević perusteli Jugoslavian hajoamissodissa 1990-luvulla kroaatteihin kohdistuneita hirmutöitä Ustašan puoli vuosisataa aiemmin serbikyliin kohdistamilla puhdistuksilla. Näin koston kierre jatkui Balkanilla.

Ustaša 1920- ja 1930-luvuilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ustaša perustettiin vuosina 1928–1929, aikana jolloin oikeistoradikalismin ja kansallismielisyyden aalto levisi Euroopassa. Ustašan nimellä järjestö alkoi kulkea vuonna 1933. Nimi tarkoittaa kapinallista. Kroaatit käyttivät vanhaa nimitystä, jota oli käytetty vuoden 1875 Turkkia vastaan taistelleista serbikapinallisista.

Ustaša oli alussa pelkkä kansalliseen itsenäisyyteen pyrkivä liike. 1930-luvulla Ustaša ajoi kroaattien irrottautumista Jugoslaviasta ja teki terrori-iskuja. Huonon maineensa erityisesti serbien silmissä Ustaša hankki vasta toisen maailmansodan aikana. Silloin Ustašalla oli kymmenien tuhansien miesten vahvuinen armeija. Kun Jugoslavian kuningas Aleksanteri murhattiin vuonna 1934, syytettiin teosta Ustašaa joka joutui ajojahdin kohteeksi. Ustašan jäseniä pakeni muun muassa Italiaan. Pian Italia ja Jugoslavia solmivat sopimuksen, ja Ustašan jäseniä alkoi palata Jugoslaviaan.

Ustaša toisen maailmansodan aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun saksalaiset tarjosivat Jugoslavian vahvimmalle puolueelle HSS:lle yhteistyötä Jugoslavian hallitsemisessa, nämä kieltäytyivät. Ustaša asettui kansallissosialistien puolelle huhtikuussa 1941 ja satoja Ustašan jäseniä palasi maanpaosta Italiasta.

Ustašalla ei juurikaan ollut kannatusta Kroatiassa. Ustaša perusti NDH:n (Nezavisna Država Hrvatska, Itsenäinen Kroatian valtio), johon kuului myös suuri osa Bosnia-Hertsegovinasta ja Serbiastakin. Italia ja Saksa jakoivat Kroatian kahteen vyöhykkeeseen. Pian valtion perustamisen 20. huhtikuuta 1941 jälkeen palasi Ante Pavelić, 1930-luvulla maanpakoon lähtenyt Ustašan johtaja. Hänestä tuli nyt Führeriä vastaava poglavnik, johtaja, joka esiintyi Adolf Hitlerin tapaan univormussa.

Ustaša aloitti heti muiden kansallisuuksien kuin kroaattien surmaamisen. 27. huhtikuuta 1941 massamurhattiin serbejä Gudovacissa Bjelovarin lähellä. Kaikki, minkä Ustaša koki uhkaksi kiellettiin, esimerkiksi aikaisempi pääpuolue HSS kesäkuussa. Kesällä 1941 alettiin rakentaa keskitysleirejä. Heinäkuussa 1941 aloittivat toimintansa Ustašaa vastustavat četnikit ja partisaanit.

Ustaša pyrki käännyttämään serbejä katolilaisiksi, ajamaan heitä pois ja tappamaan heitä. Ustaša nostatti väestössä voimakasta vihaa ylimielisyytensä, korruption, ryöstöjen ja murhien takia[1]. Järjestö tuhosi serbikyliä sellaisella vimmalla, että saksalaisetkin olivat aivan ihmeissään ja kauhuissaan. Arviot Ustašan uhreista vaihtelevat noin 100 000:sta miljoonaan. Vuonna 1942 Ustašan serbikyliä puhdistavissa puolisotilaallisissa ”paramilitääreissä” oli arviolta 10 000 jäsentä. Kotikaarti eli Domobrani taisteli heikosti partisaaneja vastaan ja toimi partisaanien ”asetäydentäjänä”, sillä partisaanit kukistivat sen joukot helposti.

Italia alkoi tukea Ustašan sijasta četnikkejä, Hitlerin monista pyynnöistä huolimatta. Vuonna 1943 partisaanit saivat suuren alueen hallintaansa. Samana vuonna saksalaiset kärsivät tappion itärintamalla. Četnikit murhasivat myös omiaan ja vihaamiaan muslimeja. Tämä käänsi mielialoja četnikkejä vastaan. Puna-armeija saapui Kroatiaan sodan lopussa. Ustaša taisteli vielä maaliskuussa 1945, mutta kukistettiin verisesti. Kun ustashan sotilaat pakenivat yhdessä Slovenian valkokaartilaisten kanssa Itävaltaan, brittien joukot palauttivat heidät takaisn. Tällöin Titon partisaanit tappoivat kaikki paitsi naiset ja alaikäiset[2], yhteensä jopa 20000[3].

Ustaša toisen maailmansodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ustašalla ja vuonna 1991 syntyneellä Kroatialla ei ole virallista yhteyttä. Toisen maailmansodan aikainen Itsenäinen Kroatian valtio oli vain saksalaisten nukkevaltio. 1960-luvulla Kroatiassa virisi kansallisen sovinnon liike, joka ajoi sopua entisten Ustašan ja partisaanien jäsenten välillä.

Franjo Tudjmanin mielestä Ustašan Kroatia oli kiinteä, hyväksyttävä osa Kroatian itsenäisyystaistelun historiaa. Jotkut kroaatit halusivat palauttaa Ustašan ideologian itsenäisyyssodassa. Muutamat kroaattijoukot lauloivat vanhoja Ustaša-lauluja heinäkuussa 1991 Kroatian sodan kynnyksellä. Kroaattien enemmistö ei kuitenkaan nykyään tue Ustašaa. Isänmaallisuudella ja kansallismielisyydellä on luonnollisesti kannatusta, mutta Kroatiassa se ei ole enää ilmennyt laajana Ustašan kaltaisten väkivaltaisten ääriliikkeiden toimintana.


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Yrjö Lautela ja Jyrki Palo: Jugoslavia – kansakunta, jota ei ollut, VAPK-Kustannus 1992,ISBN 9513709566

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lautela 1992, s 156
  2. Lautela 1992, s 161
  3. Lautela 1992, s 161