Kroatian kieli

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kroatia eli kroaatti
Oma nimi hrvatski
Tiedot
Alue Kroatia
Bosnia ja Hertsegovina
Serbia
Montenegro
Virallinen kieli Kroatia, Bosnia ja Hertsegovinan lippu Bosnia ja Hertsegovina
Puhujia 7 miljoonaa
Sija 90
Kirjaimisto latinalainen
Kielenhuolto Institut za hrvatski jezik i jezikoslovlje
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta indoeurooppalaiset kielet
Kieliryhmä slaavilaiset kielet
eteläslaavilaiset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1 hr
ISO 639-2 hrv
ISO 639-3 hrv

Kroatian eli kroaatin kieli on pääasiassa kroaattien puhuma eteläslaavilainen kieli, joka aikaisemmin kuului bosnian kanssa serbokroaatin kielen läntiseen, ijekaaviseen varianttiin. Kroatian kieli jakautuu kolmeen päämurteeseen: štokaaviin, kajkaaviin ja čakaaviin. Kroatiaa puhuu äidinkielenään 5,5 miljoonaa ihmistä, joista 3,98 miljoonaa asuu Kroatiassa.[1]

Alueet, joilla kroatiaa puhutaan (vuonna 2006).

Luokittelu ja piirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kroaatin kieli kuuluu slaavilaisten kielten eteläslaavilaiseen haaraan. Se muodostaa lähisukuisten kielten diasysteemin yhdessä serbian kielen, bosnian kielen ja montenegron kielen kanssa. Jugoslaviassa näitä keskenään ymmärrettäviä kielimuotoja on kutsuttu serbokroaatin kieleksi. Nykyisin niistä käytetään myös nimitystä keskinen eteläslaavi. Kroaatin kirjallinen traditio on syntynyt latinalaisen kirjaimiston katolisen kulttuuritradition yhteydessä kun taas serbian kirjakieli on alun perin perustunut kyrillisin kirjaimin kirjoitettuun kirkkoslaavin paikalliseen varianttiin ja serbialainen kirjallinen kulttuuri ortodoksiseen kulttuuritraditioon.

Kroaatin kieli on pääpiirteissään säilyttänyt kantaslaavin sija- ja sukujärjestelmän. Siinä on seitsemän sijamuotoa (nominatiivi, vokatiivi, genetiivi, akkusatiivi, lokatiivi, datiivi ja instrumentaali) ja kolme sukua (maskuliini, feminiini ja neutri).

Kroaatin kielessä on 30 foneemia, joista 5 vokaalia ja 25 konsonanttia. Kirjoittaessa käytetään Ljudevit Gajin tekemää Jan Husin tšekin kielen kirjoitusjärjestelmään perustuvia latinalaisia ja pääasiassa olevia foneemisia aakkosia:

A a B b C c Č č Ć ć D d Dž dž Đ đ E e F f
[a] [b] [ts] [tʃ] [tɕ] [d] [dʒ] [dʑ] [e] [f]
G g H h I i J j K k L l Lj lj M m N n Nj nj
[g] [x] [i] [j] [k] [l] [ʎ] [m] [n] [ɲ]
O o P p R r S s Š š T t U u V v Z z Ž ž
[o] [p] [r] [s] [ʃ] [t] [u] [ʋ] [z] [ʒ]

Kroaatissa esiintyy myös erityinen intonaatio eli sävelkulku, joka erottaa homografit toisistaan — vokaali voi siis olla joko pitkä tai lyhyt (aivan niin kuin suomen kielessä), ja kun vokaali painotetaan niin se lausutaan laskevalla tai nousevalla toonilla. Sanaintonaatioita on yhteensä neljä: lyhyt laskeva   ̏ (kaksoisgravis), lyhyt nouseva ` (gravis), pitkä laskeva ˘ (ylösalaisin käännetty breve eli lyhyysmerkki), ja pitkä nouseva ´ (akuutti). Painottamattomat pitkät vokaalit merkitään pituusmerkillä ¯, ja painottamattomia lyhyitä vokaaleja ei merkitä millään tarkkeella. Näitä tarkkeita ei kuitenkaan käytetä arkikirjoituksessa.

Kroatian kirjakielen historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kroatian kieltä n. 1000–1100.
Kroatian kieltä n. 1380–1400.

Kielimuodolla, jota nykyisin kutsutaan kroaatin kieleksi, on historiansa aikana ollut useita eri nimiä. Sitä on kutsuttu eri aikoina mm. nimillä ilirski, slavonski, dalmatinski, srpskohrvatski/hrvatskosrpski ja srpski ili hrvatski/hrvatski ili srpski.

1300–1400-luvulle asti kroaatin kirjakielen kehitys perustui glagoliittisilla kirjaimilla kirjoitettuun kroatialaiseen versioon kirkkoslaavista. 1400-luvulla alkoi kehittyä paikallisia kirjallisia traditioita, jotka perustuivat paikallisiin murreryhmiin čakaaviin, kajkaaviin ja läntiseen štokaaviin, joka jakautui vielä ijekaaviseen, ekaaviseen ja ikaaviseen varianttiin. Ensimmäinen yleisempi kirjakieli pohjautui čakaaviin ja tuli tunnetuksi 1500-luvulla Marko Marulićin näytelmästä Judita (1521), jota pidetään kroatialaisen kansallisen kirjallisuuden perustana.

Voimakkaat murre-erot tekivät vaikeaksi yhtenäisen kirjakielen luomisen. Dubrovnikin alueen štokaavinen kirjallisuus oli kuitenkin arvostettua yli murrerajojen ja 1800-luvun alussa kiinnostus štokaaviin perustuvan kirjakielen kehittämiselle kasvoi. Erityisesti yhtenäisen kirjakielen kehittämiseen kannusti poliittinen tilanne – pelko kulttuurisesta assimilaatiosta unkarilaisiin.

1800-luvulla panslavismin hengessä toiminut illyristinen liike ja heidän johtohahmonsa Ljudevit Gaj pyrkivät yhdistämään kaikki eteläslaavit (ensisijaisesti sloveenit, kroaatit ja serbit) yhteisen illyyri-nimikkeen alle. He toivoivat myös, että Ljudevit Gajn kehittelemästä uudesta kirjoitussysteemistä ja štokaavin ijekaaviseen varianttiin perustuvasta kirjakielestä tulisi yhteinen kieli koko alueelle.

Kroatian kirjakielen pohjaksi tuli kuitenkin lopulta serbialaisen Vuk Karadžićin luoma, štokaaviin pohjautuva kielioppi. Vuonna 1850 useat kroatialaisen älymystön edustajat yhdessä Karadžićin ja toisen serbin Đura Daničićin kanssa allekirjoittivat Wienin kirjakielisopimuksen (Bečki književni dogovor), jossa hyväksyttiin Karadžićin ortografiset periaatteet. Yhteisellä kirjakielipohjalla serbien kanssa oli helpompi nousta vastustamaan unkarilaistamista.

Sopimuksen hyväksyminen ei kuitenkaan vielä tarkoittanut uuden standardin omaksumista kroaattien tai serbien keskuudessa. Se kohtasi paljon vastustusta eivätkä edes kaikki sopimuksen allekirjoittajista noudattaneet uutta standardia. Sopimusta voikin pitää enemmän serbien ja kroaattien kansallisen yhtenäisyyden ja siihen kuuluvan yhteisen kielen julistuksena kuin serbokroaatin tai kroatoserbian perustamisasiakirjana. Varsinainen kirjakielen standardisaatio tapahtui polarisoidusti Serbian ja Kroatian keskuksissa.

Kartta kroatian murteista; čakaavi sinisellä, kajkaavi violetilla ja štokaavi vihreällä.

Jugoslavian perustamisen myötä syntynyt oppi kansallisesta yhtenäisyydestä (narodno jedinstvo) kielsi kaikki kansalliset tai kielelliset erot kroaattien, serbien ja sloveenien välillä. Jugoslavian keskusvaltainen politiikka herätti kuitenkin vastustusta kroaattien keskuudessa, jotka kokivat, että heidät pyrittiin assimiloimaan serbeihin. Sotien välisenä aikana syntynyt käsitys, että kroaatit eivät ole kielellisesti tasa-arvoisessa asemassa serbien kanssa, hajotti kielipoliittista yhtenäistämisohjelmaa.

Toisen maailmansodan aikana luotiin saksalaisten suojeluksessa vuonna 1941 Kroatian itsenäinen valtio NDH (Nezavisna Država Hrvatska). Vastapainona aikaisemmille yhdistämispyrkimyksille pyrittiin nyt erottamaan kroaatin kirjakieltä mahdollisimman paljon serbiasta. Kirjakieleen tuotiin vuonna 1942 takaisin vuotta 1892 edeltänyt etymologinen ortografia (Koriensko pisanje).

Kroaatin sanastoa kehitettiin mahdollisimman puristiseen suuntaan ja jokapäiväiseen kielenkäyttöön alettiin palauttaa aikaisemmin käytössä olleita kroatialaisina pidettyjä sanoja. Erityisesti serbismeinä pidettyjä sanoja pyrittiin poistamaan kielestä. Sellaisten sanojen tilalle, joilla ei ollut olemassa kroatialaista vastinetta luotiin suuri joukko uudissanoja. Voimakas purismi herätti kuitenkin paljon vastustusta eikä tämän aikakauden laina- ja uudissanoista yksikään juurtunut jokapäiväiseen kielenkäyttöön. Kirjakielestäkin ne poistettiin vuonna 1945 saksalaisvallan ja NDH:n kaaduttua.

Toisen maailmansodan jälkeen muodostettu sosialistinen Jugoslavian kansantasavalta (vuodesta 1963 alkaen Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta) perustui ainakin näennäisesti kaikkien sen kansallisuuksien tasa-arvoisuuteen. Tähän sisältyi kaikkien kansojen – ainakin niiden, jotka Jugoslaviassa käsitettiin kansoiksi – oikeus käyttää omaa kieltään. Vuoden 1945 perustuslaissa tunnustettiin neljä virallista kansallista kieltä: serbia, kroaatti, sloveeni ja makedonian kieli. Kielikysymys nousi kuitenkin taas esiin 1950-luvulla, jolloin alettiin uudestaan keskittää hallintoa ja yhtenäistää kieltä.

Serbialainen kirjallisuusjärjestö Matica Srpska järjesti joulukuussa 1954 johtavien asiantuntijoiden tapaamisen Novi Sadissa. Siellä syntyneessä sopimuksessa (Novi Sadski dogovor) vahvistettiin latinalaisen ja kyrillisen kirjaimiston sekä ijekaavisen ja ekaavisen variantin tasa-arvoinen asema. Samalla siinä kuitenkin painotettiin, että serbien, kroaattien ja montenegrolaisten puhuma kieli oli yksi ja sama. Samoin todettiin kirjakielen suhteen. Sillä katsottiin kuitenkin olevan kaksi varianttia.

Novi Sadin sopimus ei kuitenkaan ollut kaikkien mieleen. Vastustajat tarttuivat erityisesti dokumentin ilmaisuun saman kielen kahdesta variantista. Maaliskuussa 1967 joukko johtavia kroatialaisia kulttuurihenkilöitä julkaisi julistuksen kroaatin kirjakielen nimestä ja asemasta (Deklaracija o nazivu i položaju hrvatskog književnog jezika), jossa vaadittiin kroaateille oikeutta kutsua omaa kieltään kroaatiksi. Allekirjoittajien joukossa oli monia, jotka olivat aikaisemmin olleet allekirjoittamassa Novi Sadin sopimusta.

Vuonna 1974 Jugoslavian perustuslakiin kirjattiin, että kroaatin kirjakieli oli Kroatian sosialistisen tasavallan virallinen kieli.

Kroatian itsenäistyttyä vuonna 1991 kroatian kieltä on pyritty kehittämään puristisempaan suuntaan ja erilaisia serbismejä on pyritty poistamaan sanastosta ja korvaamaan niitä mm. NDH:n aikaisilla uudissanoilla.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ethnologue: Croatian (englanniksi) Viitattu 10.11.2013.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Banac, Ivo. 1991. Hrvatsko jezično pitanje. Preveo s engleskoga Ivan Matković. Ed. T. Mastrović, K. Nemec, S. P. Novak, Z. Zima: Most / The Bridge. A Journal of Croatian Literature. Croatian Literature Series vol. 6. Zagreb: Mladost.
  • Franolic, Branko. 1980. A Short History of Literary Croatian. Paris: Nouvelles éditions latines.
  • Naylor, Kenneth. 1980. Serbo-Croatian. Ed. Alexander M. Schenker & Edward Stankiewicz. The Slavic Literary Languages. Yale Russian and East European Publications, No. 1. New Haven: Yale Concilium on International and Area Studies. s.65–83.
  • Nuorluoto, Juhani. 2003. Slaavien kirjalliset traditiot ja kirjakielet: Aatehistoriallisia taustoja, kielellisiä valintoja, identiteettien kehityksiä. Helsinki: Yliopistopaino.
  • Olin, Satu. 1998. O purizmu kod hrvata i u njihovoj jezičnoj praksi. Pro gradu -tutkielma. Slavistiikan ja baltologian laitos.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikipedia
Kroatiankielinen Wikipedia, vapaa tietosanakirja