Allofoni

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Allofoni on kielitieteellinen termi, jolla tarkoitetaan tiettyä foneemia edustavan äännejoukon jäsentä. Esimerkiksi englannin [p] ja [pʰ] -äänteet edustavat molemmat samaa foneemia /p/. Foneemi on siis itse asiassa äännejoukko (esim. { [p], [pʰ] } ). Foneemi /p/ toteutuu [pʰ]-ääntenä sanan alussa ja [p]-äänteenä muualla (esim. /pepr/ → [pʰeɪpə̩] 'paperi'). Äänteet [p] ja [pʰ] ovat allofoneja eli kombinatorisia variantteja.

Äännös, äänne, foneemi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äännös on fysikaalinen tapahtuma, joka synnyttää ääniaaltoja ja on aina yksilöllinen. Äänne on konkreettisesta äännöksestä abstrahoitu kuvausyksikkö, jossa ei oteta huomioon yksilöpuhujan piirteitä. Foneemianalyysin kannalta äänteitä on maailman kielissä äärellinen määrä. Kyse on tällöin hyvin määritellystä äännejoukosta, jonka jäsenillä on kullakin oma kirjoitussymbolinsa.[1] Jokaisen yksittäisen kielijärjestelmän äänteistö käsittää tämän universaalisen äänteistön osajoukon, ts. kaikki äänteet eivät esiinny kaikissa kielissä.

Foneemi on kielen rakenteen osa, pienin distinktiivinen eli merkityksiä erottava yksikkö. Eräs tapa määritellä foneemi on sanoa, että se on äännejoukko, jonka jäsenet ovat komplementaarisessa distribuutiossa eli täydennysjakaumassa ja lisäksi foneettisesti samankaltaisia. Myös keskenään vapaasti vaihtelevat foneettisesti samankaltaiset äänteet edustavat samaa foneemia, ts. ne ovat yhden ja saman foneemin realisaatioita eli toteutumia. Tällaiset "subfonemaattiset" yksiköt ovat allofoneja. Erään näkemyksen mukaan ihminen ei "kuule" allofoneja vaan ainoastaan foneemeja. Näin ollen foneemit olisivat kognitiivisia yksikköjä, eräänlaisia suodattimia tai tulkintakehikkoja.

Allofoninen vaihtelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

On kahdenlaista allofonien välistä vaihtelua, toinen perustuu täydennysjakaumaan, toinen taas vapaaseen vaihteluun.

Täydennysjakauma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskenään täydennysjakaumassa olevat foneettisesti samankaltaiset äänteet ovat allofoneja. Esimerkiksi suomen kielen foneemi /r/ toteutuu yleensä alveolaarisena soinnillisena tremulanttina [r], kuten sanassa [koira].[2] Toisaalta [s]-äänteen jäljessä /r/ pyrkii toteutumaan muunlaisena äänteenä kuin tremulanttina. Esimerkiksi sanoissa sellaisissa kuin Yleisradio ja Israel /r/ saattaa toteutua frikatiivina [ɹ̝] edeltävän sibilantin assimilatiivisesta vaikutuksesta.

Vapaa vaihtelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Silloin, kun foneemin allofonit eroavat toisistaan huomattavasti ilman ehdollistavaa äänneympäristöä (esimerkiksi erilaiset allofonit eri murteissa), puhutaan vapaasta vaihtelusta. Suomen /d/ saattaa vaihdella vapaasti soinnillisesta dentaalisesta klusiilista [d̪] soinnittomaan alveolaariseen klusiiliin [t] (joka tällöin eroaa /t/:stä siten, että tämä edustuu dentaalisena) ja jopa soinnilliseen dentaaliseen frikatiiviin tai approksimanttiin [ð] (joissain länsirannikon konservatiivisissa paikallismurteissa) kaikissa äänneympäristöissä ja ilman ymmärtämisvaikeuksia.[3]

Vielä selkeämpi esimerkki vapaasta vaihtelusta on suomen /s/, joka voi totetutua soinnittomana tai (puoli)soinnillisena, teräväsointisena tai pehmeämpänä sen mukaan, onko kielen kärki aivan etuhampaiden takana tai vähän etäämpänä suussa. Tällaiset /s/-foneemin toteutumat ovat vapaassa vaihtelussa keskenään identtisessä äänneympäristössä.

Ekstrinsinen ja intrinsinen allofoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

On kahdentyyppistä allofonista vaihtelua. Jos allofoninen vaihtelu on kokonaan selitettävissä ympäristön perusteella, kyse on intrinsisistä allofoneista. Esimerkiksi suomen /k/-foneemi toteutuu erilaisina äänteinä seuraavan vokaalin kvaliteeteista riippuen.

  • /k/ → [ki]: sanassa kipu huulet ovat laveat ja ääntöpaikka jo valmiiksi palataalinen seuraavan vokaalin varalta, kun taas
  • /k/ → [ku]: sanassa kupu huulet ovat pyöreät seuraavan vokaalin pyöreyden johdosta.

Äänteet [ki] ja [ku] ovat intrinsisiä allofoneja. Tällainen äännedistribuutio on koartikulaation seurausta. Vierekkäiset äänteet assimiloituvat eli samankaltaistuvat motorisen optimointiautomatiikan vuoksi. Ääntöelimet eivät voi luontevasti siirtyä jyrkästi toisenlaiseen tilaan jatkumollisessa motorisessa suorituksessa.

Osa allofonisesta vaihtelusta on konventionaalista, totunnaista joskin automaattista, eli ekstrinsistä. Esimerkiksi ruotsin kielen labiaalinen puolisuppea etuvokaali ö, fonologisesti /ø/, toteutuu [r]-äänteen edellä väljempänä varianttina, ts. " /ø/ → [œ:] / __ r ", muualla taas [ø]-äänteenä (esim. [dø:] 'kuolla', dör [dœ:r] 'kuolee'). Ruotsin [ø] ja [œ] ovat ekstrinsisiä allofoneja, sillä äidinkielinen puhuja huomaa niiden välisen äänne-eron heti, jos joku ei äännäkään tämän allofonisen säännön mukaan. Ekstrinsinen allofoninen vaihtelu on (heikossa mielessä) normatiivista. Suomen kielessä se on poikkeuksellisen vähäistä.

Huomautukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Esimerkiksi IPA eli kansainvälinen foneettinen aakkosto edustaa tällaista sovinnaista äännejoukkoa.
  2. Sivuutamme tässä sen tosiasian, että joka kerta, kun [koira] lausutaan, [r]-äänne toteutuu hieman eri lailla. Joskus tremulantin artikulointiin liittyviä lyhyitä suuväylän sulkeumia voi olla kaksi, joskus kolme; äänihuulet voivat eri kerroilla väristä eri tavoin aiheuttaen eri tasoista soinnillisuutta. Nämä foneettiset hienosäädöt ovat [r]-äänteen äännöksiin liittyvää huojuntaa.
  3. On syytä huomata, että esimerkiksi sanan meidän ääntämisessä muodossa [meiæn] ei ole kyse /d/:n vapaasta vaihtelusta, vaan kyseessä on tässä yhteydessä koko foneemin katoaminen.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Carr, Philip (1993) Phonology. Basingstoke: Macmillan. ISBN 0-312-10102-3
  • Clark, John E. & Yallop, Colin & Fletcher, Janet (2007) An introduction to phonetics and phonology. Third edition. Malden: Blackwell. ISBN 978-1-4051-3083-7
  • Lass, Roger (1984) Phonology. An introduction to basic concepts. Cambridge: Cambridge University Press. ISBN 0521281830
  • Wiik, Kalevi (1989) Taksonomista fonologiaa. 5. painos. Turku: Turun yliopisto.