Kielitiede

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kielitiede eli lingvistiikka on kieltä tutkiva tiede. Varsinaisessa kielitieteessä kieltä tutkitaan itsenäisenä järjestelmänä ilman kytköksiä kielen ulkopuoliseen todellisuuteen. Kielitieteessä tutkimuksen kohteena voi olla

  • ihmiskielen yleiset ominaisuudet. Tämä ala on yleistä kielitiedettä.
  • yksi kieli tai murre.
  • yhden henkilön kieli eli idiolekti, tai ryhmän kieli.

Yleisemmin kielitieteessä tutkitaan muun muassa kielten universaaleja yhtäläisyyksiä, kielen ja ajattelun yhteyksiä, kielissä tapahtuvia muutoksia ja niiden syitä. Kielten universaalit kuuluvat kielitieteen haaraan, jota kutsutaan yleiseksi kielitieteeksi. Kielitieteellinen tutkimus voi olla

  • synkronista, jolloin tutkitaan jollakin hetkellä vallitsevaa kielen tilaa. Yleensä tutkitaan käsitteellisen nykyhetken kieltä.
  • diakronista, jolloin tutkitaan kieltä ajan kuluessa muuttuvana ilmiönä. Diakronisessa tutkimuksessa ilmiöiden muutoksia kuvataan vanhojen tekstien ja sukukielten antaman aineiston avulla.

Kielitieteen juuret ovat filosofiassa. Antiikin filosofit pohtivat esineiden ja asioiden oikeita nimiä. Näistä pohdinnoista syntyivät sanaluokat, ja samalla syntyi uusi tieteenala, kielitiede, eli kielitieteen käsitykset kielen olemuksesta ovat filosofien luomia. Antiikin filosofi-kielitieteilijät loivat nykyiset sanaluokkakäsitteet, jotka osoittavat, mitkä luokat olivat tärkeitä kreikassa ja latinassa. Nämä sanaluokat eivät kuitenkaan ole yleismaailmallisia, esimerkiksi suomessa olisi tarpeen deverbaalinominien oma luokka (sana voi saada sekä verbin määritteet että substantiivin sijapäätteet), ja turkkilaiskielissä adverbi (verbin attribuutti) ja adjektiivi (substantiivin attribuutti) eivät useinkaan eroa muodollisesti toisistaan.

Kielitieteen tutkimuskohteena on muun muassa kielioppi, eli säännöt, jotka tekevät kielen mahdolliseksi ja ymmärrettäväksi. Kyse on siis eri asiasta kuin kielenhuoltajien käsitys yhteisöllisesti hyväksyttävästä kielestä. Kielioppi koostuu sanojen morfologiasta eli muoto-opista, syntaksista eli lauseopista ja ortografiasta. Puheääniä yleensä kielestä riippumatta tutkii fonetiikka, kun taas fonologia on keskittynyt yhden tietyn kielen foneemeihin eli äänteisiin ja niiden funktioihin.

Vuorovaikutuslingvistiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuorovaikutuslingvistiikan tavoitteena on tutkia ja ymmärtää kieltä ja kielen käyttöä eri vuorovaikutustilanteissa. Siinä yhdistyvät kielitiede, keskusteluanalyysi ja antropologinen tutkimus.[1]

Kielitieteen osa-alueita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielitieteeseen liittyviä tieteenaloja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielitieteeseen liittyviä henkilöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Häkkinen, Kaisa: Kielitieteen perusteet. Tietolipas 133. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994 (7. painos 2007). ISBN 951-717-820-4.
  • Karlsson, Fred: Yleinen kielitiede. Uudistettu laitos. Helsinki: Gaudeamus, 1998 (3. painos 2008). ISBN 951-570-417-0.
  • Ojutkangas, Krista & Larjavaara, Meri & Miestamo, Matti & Ylikoski, Jussi: Johdatus kielitieteeseen. Helsinki: WSOY oppimateriaalit, 2009. ISBN 978-951-0-32577-3.
  • Philip Lieberman: Eeva puhui. Ihmisen kieli ja ihmisen evoluutio. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2000. ISBN 952-5202-31-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä kieliin tai kielitieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.