Kielitiede
Wikipedia
Kielitiede eli lingvistiikka on kieltä tutkiva tiede. Varsinaisessa kielitieteessä kieltä tutkitaan autonomisena järjestelmänä ilman kytköksiä kielen ulkopuoliseen todellisuuteen. Kielitieteessä tutkimuksen kohteena voi olla
- ihmiskielen yleiset ominaisuudet. Tämä ala on yleistä kielitiedettä.
- yksi kieli tai murre, eli dialekti.
- yhden henkilön kieli eli idiolekti, tai ryhmän kieli.
Yleisemmin kielitieteessä tutkitaan muun muassa kielten universaaleja yhtäläisyyksiä, kielen ja ajattelun yhteyksiä, kielissä tapahtuvia muutoksia ja niiden syitä. Kielitieteellinen tutkimus voi olla
- synkronista, jolloin tutkitaan jollakin hetkellä vallitsevaa kielen tilaa. Yleensä tutkitaan käsitteellisen nykyhetken kieltä.
- diakronista, jolloin tutkitaan kieltä ajan kuluessa muuttuvana ilmiönä. Diakronisessa tutkimuksessa ilmiöiden muutoksia kuvataan vanhojen tekstien ja sukukielten antaman aineiston avulla.
Kielitieteen juuret ovat filosofiassa. Antiikin filosofit pohtivat esineiden ja asioiden oikeita nimiä. Näistä pohdinnoista syntyivät sanaluokat, ja samalla syntyi uusi tieteenala, kielitiede, eli kielitieteen käsitykset kielen olemuksesta ovat filosofien luomia. Antiikin filosofi-kielitieteilijät loivat nykyiset sanaluokkakäsitteet, jotka osoittavat, mitkä luokat olivat tärkeitä kreikassa ja latinassa. Nämä sanaluokat eivät kuitenkaan ole universaaleja, esim. suomessa olisi tarpeen deverbaalinominien oma luokka (sana voi saada sekä verbin määritteet että substantiivin sijapäätteet), ja turkkilaiskielissä adverbi (verbin attribuutti) ja adjektiivi (substantiivin attribuutti) eivät useinkaan eroa muodollisesti toisistaan.
Kielitieteen tutkimuskohteena on muun muassa kielioppi, eli säännöt, jotka tekevät kielen mahdolliseksi ja ymmärrettäväksi. Kyse on siis eri asiasta kuin kielenhuoltoihmisten käsitys yhteisöllisesti hyväksyttävästä kielestä. Kielioppi koostuu sanojen morfologiasta eli muoto-opista, syntaksista eli lauseopista ja ortografiasta. Puheääniä yleensä kielestä riippumatta tutkii fonetiikka, kun taas fonologia on keskittynyt yhden tietyn kielen foneemeihin eli äänteisiin ja niiden funktioihin.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kielitieteen osa-alueita
- fonetiikka (äänneoppi)
- fonologia (funktionaalinen äänneoppi)
- kielioppi
- morfologia (muoto-oppi)
- syntaksi (lauseoppi)
- ortografia (oikeinkirjoitus)
- leksikologia (sanasto-oppi)
- onomasiologia (nimitysoppi)
- leksikografia (sanakirjaoppi)
- terminologia (oppisanasto)
- nimistöntutkimus (onomastiikka)
- historiallis-vertaileva kielitiede
- äännehistoria
- etymologia (sanojen alkuperän tutkimus)
- kontaktilingvistiikka (lainautumisen tutkimus)
- semantiikka (merkitysoppi)
- stilistiikka (tyylintutkimus)
- pragmatiikka (kielen käytön tutkimus)
[muokkaa] Kielitieteeseen liittyviä tieteenaloja
- kielifilosofia
- kielipsykologia
- neurolingvistiikka
- sosiolingvistiikka
- semiotiikka (yleinen merkkioppi)
- eri kielten filologiat
- vanhojen tekstien tutkimus
- paleografia (vanhojen kirjoitusjärjestelmien tutkimus)
- kieliteknologia
- psykolingvistiikka
- käännöstiede
- tekstilingvistiikka
- keskusteluntutkimus
- kognitiivinen kielentutkimus
[muokkaa] Kielitieteeseen liittyviä henkilöitä
- Walter Benjamin
- Noam Chomsky
- Umberto Eco
- Roman Jakobson
- Philip Lieberman
- Charles Morris
- Charles Sanders Peirce
- Ferdinand de Saussure
- George Lakoff
- Louis Hjelmslev
- Nikolai Trubetzkoy
- William Jones
- Jens Allwood
[muokkaa] Kirjallisuus
- Kaisa Häkkinen: Kielitieteen perusteet. Tietolipas 133. Helsinki: SKS, 2003. ISBN 951-717-820-4.
- Fred Karlsson: Yleinen kielitiede. Helsinki: Yliopistopaino Kustannus, 2003. ISBN 951-570-569-X.
- Philip Lieberman: Eeva puhui. Ihmisen kieli ja ihmisen evoluutio. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2000. ISBN 952-5202-31-3.
[muokkaa] Aiheesta muualla
