Ferdinand de Saussure

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ferdinand de Saussure

Ferdinand-Mongin de Saussure (26. marraskuuta 1857 Geneve, Geneven kantoni, Sveitsi22. helmikuuta 1913 Vufflens-le-Château, Vaud, Sveitsi) oli sveitsiläinen indoeurooppalaisten kielten tutkija, jonka esittämät ajatukset vaikuttivat suuresti kielen tieteellisen tutkimuksen painopisteen muuttumisessa rakenteellisen kuvauksen suuntaan. Häntä on pidetty strukturalismin ja semiotiikan edelläkävijänä sekä suunnannäyttäjänä siirryttäessä historiallis-vertailevasta kielentutkimuksesta nykyaikaiseen kielitieteeseen.

Nykyään Saussure muistetaan ennen kaikkea kirjasta Cours de linguistique générale (1916), jonka hänen nuoremmat kollegansa Charles Bally ja Albert Sechehaye julkaisivat. Kirja perustuu ajatuksiin, joita Saussure oli esittänyt kolmella yleistä kielitiedettä käsittelevällä luentokurssillaan. Saussuren kuoleman jälkeen Bally ja Sechehaye keräsivät opiskelijoiden luennoilla tekemät muistiinpanot ja kokosivat kirjan niiden pohjalta.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saussure syntyi perheeseen, jolla oli jo pitkään ollut hyvin huomattava asema geneveläisessä yliopistomaailmassa. Hänen isänsä Henri de Saussure (18291905) oli taustaltaan mineralogi, mutta teki tieteellisen uransa entomologina. Saussuren äiti Louise s. de Pourtalès (18371906) oli geneveläistä ylhäisaatelia. Perheeseen syntyi kaikkiaan yhdeksän lasta, joista Ferdinand oli vanhin. Muita kuuluisuuksia sisarusparvessa olivat sinologina ja erityisesti kiinalaisen astrologian asiantuntijana tunnettu Léopold de Saussure (18661925) sekä kansainvälisten apukielten kehittäjänä kuuluisaksi tullut matemaatikko René de Saussure (18681943).

Kuuluisin Saussuren sukulaisista lienee kuitenkin Horace-Bénédict de Saussure (17401799), Ferdinandin isoisän isä, poliitikko ja monialainen luonnontieteilijä, jota on usein pidetty mm. Alppien tieteellisen tutkimuksen perustajana. Kemisti ja kasvifysiologian tutkija Nicolas-Théodore de Saussure (17671845) oli Horace-Bénédicten poika ja siis Ferdinandin isosetä.[1]

Nuoruus ja opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saussure oli jo nuorena kiinnostunut kielistä, mutta perheen perinteiden mukaisesti hän kirjoittautui Geneven yliopistoon luonnontieteiden opiskelijaksi. Jo ensimmäisen vuoden jälkeen, vuonna 1876 hän kuitenkin siirtyi Leipzigiin opiskelemaan kielitiedettä. Juuri samaan aikaan Leipzigin yliopistossa alkoi kehkeytyä vuosisadan loppupuolen tärkein kielitieteellinen koulukunta nuorgrammaatikot (Junggrammatiker tai die Jungrammatische Richtung). Saussurea ei kuitenkaan yleensä pidetä tämän koulukunnan edustajana. Opiskeltuaan Leipzigistä kaksi vuotta, hän siirtyi vuodeksi Berliiniin täydentämään sanskritin opintojaan.

Joulukuussa 1878 Saussure julkaisi ainoaksi jäävän täysimittaisen tieteellisen monografiansa: Mémoire sur le système primitif des voyelles dans les langues indo-européennes ('Tutkielma indoeurooppalaisten kielten alkuperäisestä vokaalijärjestelmästä'). Tämä nuoruudentyö oli uraauurtava niin metodologisesti kuin sisällöltäänkin: Saussure postuloi siinä täysin formaaleihin menetelmiin perustuen indoeurooppalaiseen kantakieleen vokaalin, joka ei ollut säilynyt yhdessäkään tuolloin tunnetussa kielessä. 1920-luvulla tulkittujen heetinkielisten piirtokirjoitusten on usein katsottu tukevan Saussuren kirjassaan esittämää hypoteesia. Osittain näihin Saussuren esittämiin ajatuksiin pohjautuen kehitettiin historiallis-vertailevassa kielitieteessä paljon keskustelua herättänyt laryngaaliteoria.

Väitöskirjansa Saussure kirjoitti sanskritin syntaksista (De l’emploi du génitif absolu en sanscrit, 'Absoluuttisen genetiivin käytöstä sanskritissa', 1881). Se oli kuitenkin selvästi Mémoirea vaatimattomampi työ. Väiteltyään keväällä 1880 Leipzigissa Saussure teki kenttätyömatkan Liettuaan, tutkiakseen heikosti dokumentoituja murteita siellä missä niitä todella puhuttiin. Liettuan kieli kiinnosti noihin aikoihin kovasti indoeurooppalaisten kielten tutkijoita: sitä pidettiin nimittäin poikkeuksellisen vanhakantaisena ja siten sen ajateltiin tarjoavan erityisen arvokasta aineistoa indoeurooppalaisen kantakielen rekonstruointia silmällä pitäen.[2]

Aika Pariisissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samana syksynä Saussure muutti Pariisiin. Hän oli liittynyt jo vuonna 1876 arvovaltaisen Pariisin kielitieteellisen seuran (Société de Linguistique de Paris) jäseneksi. Pariisissa Saussure aluksi täydensi opintojaan kuuluisassa École pratique des Hautes Études -korkeakoulussa (EPHE), mutta jo seuraavana vuonna, syksyllä 1881 hänet kutsuttiin kouluun opettamaan.

Aluksi virka rajattiin gootin ja muinaisyläsaksan opetukseen, mutta jo muutaman vuoden kuluttua kielirajoitus poistettiin ja Saussure laajensi opetuksensa sisältämään myös latinan, klassisen kreikan sekä liettuan kursseja.

Kaiken kaikkiaan Saussure toimi opettajana EPHE:ssä yhdeksän vuotta ja menestyi tehtävässään varsin hyvin: hänellä oli huomattavan paljon oppilaita, joiden joukkoon lukeutui myös useita seuraavan sukupolven tärkeimpiin kuuluneita ranskalaisia kielitieteilijöitä, kuten Antoine Meillet ja Maurice Grammont.

Paitsi opettajana, Saussure toimi Pariisissa myös kielitieteellisen seuran apulaissihteerinä sekä seuran aikakausjulkaisun (Mémoires de la Société de Linguistique de Paris) vastaavana toimittajana. Tänä aikana Saussure myös julkaisi pääosan tieteellisistä artikkeleistaan, joista useimmat tosin ovat varsin lyhyitä etymologisia katsauksia yksittäisiin sanoihin.[3]

Paluu Geneveen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1891 Saussure palasi kotikaupunkiinsa Geneveen, jonka yliopistoon hänelle perustettiin henkilökohtainen ylimääräinen professuuri. Opetusalaksi määriteltiin indoeurooppalaisten kielten historia ja vertailu. Käytännössä hänestä tuli yliopiston sanskritin professori.

Pian paluunsa jälkeen Saussure avioitui Marie Faeschin (18671950) kanssa. He saivat kolme poikaa, joista vanhimmasta Jacques de Saussuresta (18921969) tuli diplomaatti ja poliitikko, keskimmäisestä Raymond de Saussuresta (18941971) tuli huomattava psykoanalyytikko, nuorin André kuoli vain kolmen kuukauden ikäisenä vuonna 1895.

Geneveen paluunsa jälkeen Saussure ei enää juurikaan julkaissut. Ainoat laajempaa huomiota herättäneet tutkimukset olivat kaksi 1890-luvun puolivälin paikkeilla julkaistua liettuan aksentuaatiota käsittelevää artikkelia. Artikkeleissa muotoillaan säännönmukaisuus, josta on sittemmin käytetty myös nimeä Saussuren laki.[4]

Opetus Genevessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mutta jos Saussure ei enää julkaissutkaan, niin hän opetti sitäkin enemmän: tärkein opetusala oli sanskrit, jonka kursseja hän opetti joka vuosi kuolemaansa saakka, muita keskeisiä olivat latina, klassinen kreikka, germaaniset kielet sekä nykyranska.

Lisäksi Saussure opetti koko joukon kursseja satunnaisemmista aiheista. Näistä tärkeimmät ovat kuuluisat yleisen kielitieteen kurssit. Vuonna 1906 Geneven yliopiston kielitieteen ja vertailevan filologian professori Joseph Wertheimer (18331908) jäi eläkkeelle ja hänen virkansa opetusvelvoitteisiin kuulunut kielitieteen kurssi (Linguistique) määrättiin Saussuren opetettavaksi.[5]

Kaikkiaan Saussure opetti kurssia kolmeen otteeseen, vuosina 1907, 1908–1909 ja 1910–1911. Kaikki kolme kurssia olivat sisällöltään erilaisia ja sikäli kuin Saussure käsitteli samoja aiheita, hänen eri kursseilla esittämänsä näkemykset monesti vaihtelivat.

Kesällä 1912 Saussure sairastui ja joutui anomaan virkavapautta koko seuraavaksi lukuvuodeksi. Syksyn mittaan sairaus vain paheni ja 22. helmikuuta 1913 hän kuoli. Kuolinsyynä oli todennäköisesti valtimokovettumatauti yhdistyneenä influenssaaan.[6]

Cours de linguistique générale[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saussure itse ei julkaissut mitään yleisestä kielitieteestä. Hänen omien säilyneiden muistiinpanojen ja kirjeenvaihdon perusteella on kuitenkin ilmeistä, että hän oli suunnitellut 1890-luvulla kirjoittavansa kirjan kielentutkimukseen liittyvistä yleisistä ongelmista.[7] Vuosisadan vaihteeseen mennessä hän kuitenkin oli mitä ilmeisimmin lopullisesti luopunut näistä haaveista ja suunnannut huomionsa toisiin aiheisiin. Kun hänet sitten vuonna 1906 määrättiin opettamaan kielitieteen kurssia, kyse oli pikemminkin siitä, että hän joutui palaamaan aiheisiin, jotka oli jo jättänyt taakseen, kuin siitä että hän olisi saanut tervetulleen mahdollisuuden esittää itselleen tärkeitä ajatuksia, kuten Bally ja Sechehaye antavat ymmärtää Cours de linguistique généralen esipuheessa.[8]

Kirjan keskeisiksi teoreettisiksi oivalluksiksi nostettiin jo ensimmäisistä arvosteluista lähtien tietyt uudet teoreettiset käsitteet sekä vastakkainasettelut. Valitettavan usein Saussuresta puhuttaessa nämä vastakkainasettelut on tulkittu kategorisina ja kärjistetymmin kuin mihin kirja oikeastaan antaa aihetta. Vastakkainasetteluiden keskinäisiä suhteita ei ole myöskään aina osattu nähdä kovin selkeästi. Historiallisesti tärkeimmät Saussuren nimeen yhdistettävistä käsitteistä ja erotteluista ovat seuraavat: kielenkäytön, kielen ja puheen erottaminen sekä käsitys kielestä merkkien järjestelmänä; diakronisen ja synkronisen lähestymistavan erottaminen; kielen ja kirjoittamisen erottaminen; ajatus semiologiasta eli yleisestä merkkiopista; merkin, muodon ja merkityksen erottaminen; kielellisen merkin arbitraarisuus ja merkitsevän yksiulotteisuus; kielellisen merkin arvo; syntagmaattisten ja assosiatiivisten suhteiden erottaminen.

Näitä aiheita käsitellään lähinnä kirjan johdanto-osassa sekä ensimmäisessä (Yleiset periaatteet) ja toisessa osassa (Synkroninen kielitiede). Niiden lisäksi kirjassa käsitellään laajasti myös esimerkiksi historiallis-vertailevaa kielitiedettä (kolmas osa: Diakroninen kielitiede) ja murremaantiedettä (neljäs osa: Maantieteellinen kielitiede). Nämä osuudet ovat laajuudestaan huolimatta monesti ohitettu, eikä niissä esitettyjä ajatuksia ole pidetty mitenkään erityisesti Saussurelle tyypillisinä. Kirjassa on myös Saussuren hahmottama foneettinen teoria, joka on jäänyt varsin vähälle huomiolle (johdanto-osan liitteenä oleva Fonologian[9] periaatteet). Myöskään Saussuren peräänkuuluttamat metateoreettiset kysymyksenasettelut (esimerkiksi kielitieteen tutkimuskohteesta ja sen suhteesta tutkimuksessa käytettyyn aineistoon) eivät välttämättä ole saaneet kielitieteen sisällä kovin suurta huomiota osakseen.

Joskus Saussuren teoriassa esiintyvien erotteluiden ja termienparien yhteydessä on käytetty termejä antinomia, dikotomia, dualismi, (binaarinen) oppositio tai antiteesi, jotka korostavat kaksijakoisuutta sekä termien keskinäistä vastakkaisuutta ja poissulkevuutta. Varsinkin Saussuren omien muistiinpanojen, mutta myös Course de linguistique généralen valossa tällaisten termien käyttäminen on usein vähintään kyseenalaista. Kaikissa tapauksissa kyse ei ole vain kahden termin vastakkainasettelusta (esim. kieli ja puhe ovat ymmärrettävissä vain suhteessa kielenkäyttöön), tai ne eivät ole toisiaan poissulkevia vaan päinvastoin edellyttävät toisensa(esim. merkitty ja merkitsevä), puhumattakaan siitä, että "saussurelaiset" termiparit eivät suinkaan olen kaikki luonteeltaan samanlaisia.[10]

Kielenkäyttö, kieli ja puhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eräs keskeisimpiä erotteluita Saussuren kieliteoriassa tehdään käsitteen kielenkäyttö sisällä. Kielenkäyttö (le langage) on Saussurella tekninen termi, jolla hän tarkoittaa kaikkia mahdollisia kielen ilmenemismuotoja, eli sitä kokonaisuutta, johon usein viitataan arkisemmissa yhteyksissä sanalla kieli. Pohdittaessa kysymystä siitä mitä kielitiede tutkii, tai mikä on sen tutkimuskohde, tullaan Saussuren mukaan nopeasti huomaamaan, ettei kielenkäyttö voi olla vastaus tähän kysymykseen. Se on luonteeltaan yksinkertaisesti liian monimuotoinen ja häilyvä, jotta se voisi toimia tieteellisen tutkimuksen kohteena.[11] Tämän ongelmallisen tilanteen Saussure katsoo voivansa ratkaista esittämällä kielitieteen tutkimuskohteeksi selkeästi määriteltävissä olevan asian, josta hän käyttää termiä kieli (la langue). Kieli on Saussurelle osa kielenkäyttöä, se on "yhtä aikaa sekä kielikyvyn sosiaalinen tuote että joukko välttämättömiä konventioita, jotka sosiaalinen yhteisö omaksuu, jotta yksilöt voisivat käyttää tuota kykyä".[12] Saussurelle kieli on siis nimitys sille järjestelmällisyydelle ja säännönmukaisuudelle, joka kieltä käytettäessä ilmenee. Toisin sanoen se on luonteeltaan sosiaalinen konventio.

Mutta jos kielenkäyttö ja kieli eivät tarkoita Saussurelle samaa, niin mikä ne erottaa toisistaan? Saussuren muistiinpanoissa olevan kuuluisan kaavan mukaan kielenkäyttö = kieli + puhe. Puheella (la parole) Saussure tarkoittaa kaikkea sitä, mikä kielenkäytössä on luonteeltaan yksilöllistä ja satunnaista.[13] Puhe on toisin sanoen kielenkäytön se osa, jota kielen järjestelmä eli kieli ei määrää. On kuitenkin syytä huomata, että kielen ja puheen erottelussa on kyse ennen kaikkea käsitteellisestä erottelusta, jonka Saussure tekee taatakseen kielitieteelle legitiimin tutkimuskohteen, joka voidaan määritellä riippumatta kielenkäytön todellisuuteen liittyvästä monimuotoisuudesta. Vaikka voitaisiin ajatella, että kieli näin määriteltynä olisi vain abstraktio kielenkäytöstä, Saussure kuitenkin vakuuttaa että "kieli on luonteeltaan konkreettinen" ja että jopa kielelliset merkit ovat luonteeltaan konkreettisia koska ne ovat kollektiivisen kokemuksen vahvistamia.[14]

Saussuren teoriassa kieli on merkkien järjestelmä. Tämä ei tarkoita, että kielen voisi ajatella rakentuvan yksittäisistä kielellisistä merkeistä ikään kuin niiden summana, vaan kieli on päinvastoin aina lähtökohtana, koska viime kädessä kielelliset merkit saavat arvonsa pelkästään suhteessa toisiin merkkeihin eli ne voidaan käsittää vain kielen kautta. Tällä tavoin saussurelaiseen käsitys kielestä merkkien järjestelmänä nivoutuu tiiviisti tiettyyn hänen teoriaansa merkistä ja merkin arvosta. Kielellisen merkin arvo-käsitteen kautta käsitys kielestä merkkien järjestelmänä liittyy edelleen kiinteästi esimerkiksi Saussuren tekemään erotteluun synkronisen ja diakronisen näkökulman välillä.[15]

Diakroninen ja synkroninen näkökulma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen keskeinen jako, jonka merkitys kirjan myötä vakiintui kielitieteelliseen keskusteluun, oli diakronisen ja synkronisen näkökulman välinen erottelu. Usein tämä erottelu on samaistettu erontekoon historiallisen ja kuvailevan tutkimuksen välillä niin, että sanaa diakroninen on toisinaan jopa käytetty historiallisen synonyyminä. Saussurelle asia ei ollut aivan näin yksinkertainen.[16]

Saussure esitti diakronisen ja synkronisen välisen eron nimenomaan näkökulmaerona, siis kahtena erilaisena tapana tarkastella kielenkäyttöä. Erottelua hän havainnollisti yksinkertaisella kuviolla, jossa synkroniaa kuvaavan vaakasuoran janan läpi kulkee 90 asteen kulmassa nuoli, joka puolestaan kuvaa diakroniaa. Vaakasuora, samanaikaisuutta hahmottava akseli kuvaa kielessä tietyllä hetkellä olemassa olevien asioiden keskistä suhdeverkostoa, josta aika on suljettu pois; kun taas pystysuora, eli perättäisyyden akseli kuvaa vaakasuoran akselin yksittäisen yksikön muuttumista suhteessa aikaan.[17] Synkronisesta kielitieteestä puhuttaessa kyse on aina monien merkkien suhteista toisiinsa kielen – eli merkkien järjestelmän – sisällä, kun taas diakronisesta näkökulmasta asioita tarkasteltaessa kyse on aina yhden yksikön suhteesta itseensä – eli identiteetistä – ajan tarjoaman viitekehyksen sisällä.[18] Asioita synkronisesta näkökulmasta tarkasteltaessa, abstrahoidaan kielenkäytön todellisuuden kuvauksesta ajan välttämättä mukanaan tuomat muutokset, jolloin kielenkäyttöä voidaan tarkastella kieltä käyttävän subjektin olennaisesti ahistoriallisesta näkökulmasta. Diakronisesta näkökulmasta asioita tarkasteltaessa taas joudutaan uhraamaan kielen käyttäjän näkökulmalle olennainen kielen järjestelmällisyys – ja sitä myöten myös merkityksellisyys – jotta kielen historiallisen muuttumisen prosessi voidaan tehdä näkyväksi.

1800-luvun kielentutkimusta oli hallinnut luonnontieteistä omaksuttu alkuperän ja kausaalisten muutosten merkitystä korostava käsitys tieteellisestä selittämisestä,[19] jonka seurauksena "tieteellisenä" pidetty kielentutkimus keskittyi hyvin pitkälle juuri kielen historiallisten muutosketjujen rekonstruoimiseen. Saussuren yhtenä tavoitteena koko erottelun esittelemisessä epäilemättä olikin juuri yritys tehdä myös ei-historiallisesta kielentutkimuksesta tieteellisesti kunniallista. Implisiittisesti erottelu oli tietysti ollut olemassa viimeistään siitä lähtien, kun kielen historiallista muutosta oli alettu tutkia. Vaikka 1800-luvun kielitiedettä hallinnut historiallis-vertaileva suuntaus saattaakin ensi näkemältä vaikuttaa läpikotaisin diakroniselta, niin esimerkiksi kantakielen käsitteen kautta myös synkronisesti kielentila oli kuin olikin läsnä myös tuon ajan tutkimuksessa.[20] Tämä seikka ei vain ollut tuolloin yhtä ilmeinen kuin myöhemmästä näkökulmasta asioita tarkasteltaessa.

Kielen ja kirjoituksen erottaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cours de linguistique généralen johdanto-osassa omistetaan koko kuudes luku kielen ja kirjoituksen suhteen käsittelylle. Nykyisestä näkökulmasta katsottuna se vaikuttaa hiukan yllättävältä. Erottelu kielen ja kirjoituksen välillä ei kuitenkaan ole niin itsestään selvä, kuin helposti ajatellaan. Vaikka tieteellinen kielentutkimus oli periaatteessa jo 1800-luvun alkupuolelta lähtien – epäilemättä ainakin osittain romantiikan vaikutuksesta – korostanut puhutun kielen merkitystä, esimerkiksi kansanrunouteen kohdistetun kiinnostuksen myötä, ei erottelu puheen ja kirjoituksen välillä ollut mitenkään itsestään selvä. Kiinnostus kielten historian rekonstruointiin pakotti usein turvautumaan kirjallisiin lähteisiin, jolloin oli suuri kiusaus tulkita kirjainten ja äänteiden suhde yksiselitteisenä ja vakaana. Viime kädessä vasta fonetiikan synnyn myötä saatiin selkeät teoreettiset välineet äänteiden identifioimiseksi neutraalilla tavalla ja siten myös keinon erottaa ne yksiselitteisesti kirjaimista.

Saussure ottaa kirjassa asiaan hyvin yksiselitteisen kannan: kirjoitus ja kieli ovat kaksi erillistä merkkien järjestelmää ja kirjoituksen olemassaolon ainoa oikeutus on kielen kuvaaminen[21] Koska esimerkiksi tiede on hyvin pitkälle nojautunut juuri kirjoitettuun kieleen, on kirjoituksen merkitys kulttuurissamme jo hyvin kauan ollut keskeinen. Saussuren mukaan kuitenkin juuri tämä kirjoituksen ja sen kautta kirjoitetun kielen arvovalta puhuttuun kieleen nähden saattaa saada meidät toisinaan unohtamaan, että puhuttu kieli on kuitenkin näistä kahdesta alkuperäinen ja ensisijainen. Tästä unohduksesta johtuva kirjoituksen ylenmääräinen arvostus, sekä kyvyttömyys pitää näitä kahta järjestelmää selvästi erillisinä on puolestaan tuottanut paljon väärinkäsityksiä myös kielentutkijoiden piirissä.[22]

Kirjoituksen Cours de linguistique généralessa saama suuri huomio vaikutti käytännössä myös siihen, että kielentutkijoiden piirissä kirjoituksen huomio väheni 1900-luvun mittaan entisestäänkin. Kirjoituksen tulkitsemista sekundaarisena puhuttuun kieleen nähden on usein pidetty nimenomaan yhtenä saussurelaisen kieliteorian leimallisena piirteenä. Niinpä esimerkiksi Jacques Derrida hyökkäsikin jyrkästi esimerkiksi Saussurea vastaan teoksessaan De la grammatologie (1967) syyttäen tätä kirjoittamisen marginalisoimisesta.

Semiologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merkitsijä ja merkitty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saussurelaisen merkkikäsityksen mukaan merkin (signe) voidaan tulkita muodostuvan kahdesta osatekijästä, jotka ovat merkitsijä (signifiant) ja merkitty (signifié). Sanalla merkitsijä viitataan merkin akustiseen puoleen (image acoustique tai image verbale), kun taas merkitty viittaa sen käsitteelliseen puoleen (concept (verbal)).[23] Nämä puoliskot määrittävät toisiaan vastavuoroisesti, eikä niiden siis voi sanoa olevan edes olemassa muuten kuin merkin elementteinä ja suhteessa merkin merkityksellisyyteen (signification).[24] Merkin molemmat puoliskot ovat luonteeltaan psyykkisiä, ja ne määrittyvät tai rajautuvat paitsi suhteessa toiseen puoliskoon – eli merkitty suhteessa merkitsijään ja merkitsijä suhteessa merkittyyn – niin myös suhteessa muiden merkkien elementteihin – eli merkitty suhteessa ympärillä oleviin toisiin merkittyihin ja merkitsijä suhteessa toisiin merkitsijöihin.[25]

Toisinaan niitä on verrattu stoalaisten filosofien esittelemiin käsitteisiin sēmaĩnon ja sēmainómenon. Tämä vertaus ei kuitenkaan ole osuva, sillä stoalaiselle merkkiteoriassa on keskeisenä elementtinä merkkijärjestelmän ulkopuolella olevan tarkoitteen käsite (tugkhánon), joka puolestaan on saussurelaisen merkkiteorian kannalta toisarvoinen.[26] Sen sijaan Saussuren ajattelussa korostuu ajatus elementtien yhdessä muodostamasta kokonaisuudesta, eli merkistä, sekä edelleen merkkien järjestelmästä (système), eli kielestä (langue). Aivan samoin kuin merkitty ja merkitsijä vastavuoroisesti määrittävät toisiaan ja muodostavat tällä tavoin merkin, voidaan myös merkkien ajatella määrittävän toisiaan ja muodostavan tällä tavoin merkkien järjestelmän eli kielen.

Louis Hjelmslevin terminologiassa ilmauksen muoto (form of expression) vastaa merkitsijää ja sisällön muoto (form of content) taas merkittyä.

Kielellisen merkin arbitraarisuus ja merkitsevän lineaarisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cours de linguistique généralen mukaan kielessä on kaksi keskeistä periaatetta, joilla on lukuisia pitkälle meneviä seurauksia, mutta joita kielentutkijat eivät kuitenkaan ole osanneet ottaa tarpeeksi hyvin huomioon. Nämä periaatteet ovat merkin arbitraarisuus (arbitraire du signe) sekä merkitsevän lineaarinen luonne (caractère linéaire du signifiant).

Aina kirjan ilmestymisestä saakka on käyty vilkasta keskustelua, siitä kuinka arbitraarisuus tulisi ymmärtää. Kirjassa esitetyn määritelmän mukaan "Merkitsevän ja merkityn yhdistävä side on arbitraarinen, tai – koska ymmärrämme merkin merkitsevän ja merkityn yhteenliittymänä – voimme jopa sanoa yksinkertaisemmin, että kielellinen merkki on arbitraarinen."[27] Kielellisen merkin arbitraarisuus ei siis Saussuren teoriassa tarkoita sanan – tai sen äänteellisen ilmiasun – ja sanan tarkoitteen välistä satunnaisuutta, kuten usein ajatellaan, vaan kyse paljon syvemmällä tasolla vaikuttavasta ilmiöstä. Toki merkin sisällä toteutuvan perustavanlaatuisen motivoitumattomuuden seurauksena myös sanan ja sen mahdollisen kielenulkoisen tarkoitteen välinen suhde näyttäytyy kielenkäyttäjälle motivoitumattomana, mutta kyse on pikemminkin arbitraarisuuden seurauksesta kuin arbitraarisuudesta itsestäänlähde?.

Arbitraarisuuskäsityksensä vuoksi Saussure ei myöskään halunnut käyttää kielellisestä merkistä termiä symboli; hänen näkemyksensä mukaan "Symbolin luonteeseen kuuluu, ettei se ole koskaan täysin arbitraarinen; se ei ole tyhjä, siinä on aina säilyneenä jäänne merkitsevän ja merkityn välisestä luonnollisesta suhteesta."[28]

Arbitraarisuutta ei kuitenkaan tule tulkita niin, että kyse olisi puhujan vapaasta valinnasta; siitä että olisi jotenkin mahdollista päättää, mitä esimerkiksi sanat merkitsevät. Kielen muokkautuminen tietynlaiseksi tapahtuu kielenkäyttämisen sosiaalisissa käytännöissä, jotka puolestaan muovautuvat hyvin pitkälle ulkopuolisesta ohjailusta riippumatta. Lopulta ihmiset kuitenkin puhuvat niin kuin haluavat, varsin pitkälle riippumatta siitä miten esimerkiksi kielenhuollossa kieltä haluttaisiin muokata. Paradoksaalista kyllä, paitsi että kielen arbitraarisuus estää muuttamasta kieltä tietoisilla päätöksillä, se samalla aiheuttaa ajan mittaan tapahtuvan kielen muuttumisen: koska jonkun tietyn merkitsevän suhde vastaavaan merkittyyn ei ole yhtään "luonnollisempi" kuin johonkin muuhun merkittyy, ei myöskään ole mitään estettä sille, että merkityn ja merkitsevän välisessä suhteessa tapahtuu siirtymiä.[29]

Tämän yllä kuvatun ns. radikaalin tai absoluuttisen arbitraarisuuden ohella kirjassa puhutaan myös toisenlaisesta, suhteellisesta arbitraarisuudesta. Tällä termillä kuvataan sitä hyvin tunnettua ilmiötä, että osa kielen merkeistä rakentuu toisten merkkien yhdistelmistä, jolloin näiden voidaan ajatella olevan suhteellisesti motivoituneita. Usein mainittuja esimerkkejä ovat erityyppiset lukusanat: kolme vs. kaksikymmentäyksi, joista ensin edellinen on absoluuttisesti arbitraarinen, mutta jälkimmäinen vain suhteellisesti, koska se voidaan tulkita rakentuneeksi kolmesta absoluuttisesti arbitraarisesta merkistä (kaksi + kymmentä + yksi). Myös suhteellinen arbitraarisuus on kuitenkin arbitraarisuutta, sillä vaikka kompleksisen merkin voidaan tulkita muodostuneen yksinkertaisten merkkien pohjalta, ei vastaavasti rakentumisen logiikka ole tyypillisesti yhtään luonnollisempi kuin radikaalisti arbitraarisen merkin sisäinen rakenne; kompleksisen merkin merkitystä ei esimerkiksi voi päätellä varmasti sen osina toimivien merkkien merkityksistä.[30]

Merkitsevän lineaarisuus puolestaan on jäänyt paljon vähäisemmälle huomiolle, vaikka sillä Saussuren mukaan on yhä paljon seurauksia kuin arbitraarisuudella. Hän itsekin huomauttaa, että vaikka tämä periaate on ilmeinen, jätetään yleensä aina mainitsematta "epäilemättä koska se on liian yksinkertainen". Puhutun kielen merkkien merkitsevä nojaa kuuloaistimukseen ja siksi sillä on tiettyjä aikaan liittyviä ominaisuuksia: a) ensinnäkin se voidaan esittää ulottuvuutena ("étendue") ja b) tämä ulottuvuus on mitattavissa yhdellä dimensiolla, joka on jana. Toisin kuin siis esimerkiksi näköön perustuvien merkkien ollessa kyseessä, puhutun kielen merkitsevät ovat välttämättä toisiinsa nähden seuraamissuhteessa; kahden merkin merkitsevät eivät voi koskaan esiintyä yhtä aikaa, vaan ne muodostavat aina ketjun, jossa yksi edeltää toista. Tätä periaatetta vastaan on joskus hyökätty esittämällä esimerkiksi äänenlaatuun liittyvien ilmiöiden osoittavan sen vääräksi, toteutuuhan niissä varsinaisen äänteen kanssa yhtäaikaisesti ikään kuin useampia merkityksellisiä ilmiöitä. Saussure kuitenkin vastasi tähän kritiikkiin jo esitellessään periaatteen, esittäessään vaikkapa tavun ja sille lankeavan sanapainon muodostavan yhden, eikä kahta toisistaan erillistä ääntämistapahtumaa. Painollisessa tavussa ei siis ole kahta erillistä asiaa päällekkäin, vaan se kontrastoi muiden tavujen aivan samalla tavalla kuin painottomatkin tavut kontrastoivat keskenään.[31]

Kielellisen merkin arvo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syntagmaattiset ja assosiatiiviset suhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikutus myöhemmälle tutkimukselle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saussure tarkasteli kieltä tapahtumana (parole) ja merkkijärjestelmänä (langue). Sanan "langue" voidaan katsoa tarkoittavan kieltä myös abstraktina järjestelmänä, joka koostuu normeista ja säännöistä. "Parole" (= puhe, puhetapahtuma) taas kuvaa kielen käyttöä kommunikaatiossa. Lisäksi de Saussure jaotteli kielen "diakroniseen" (historialliseen) ja "synkroniseen" tasoon, jossa kieltä tarkastellaan simultaanina systeeminä tiettynä aikajaksona.

Saussuren teoria perustuu binaarisille käsitepareille, kuten langue/parole. Kieli on merkki, joka koostuu kahdesta osasta: signifiant signifié (englanniksi: signifier/signified). Ferdinand de Saussure osoitti, ettei sanan ja asia välillä ole välttämättä suoranaista yhteyttä, vaan merkki on mielivaltainen Amerikkalainen kirjallisuustieteilijä Jonathan Culler julkaisi vuonna 1976 teoksen Saussure (suom. Ferdinand de Saussure, 1994), jonka loppusanoissa ylistetään 'uuden tieteen’ syntymistä, joka mullisti monia muitakin erikoisaloja kuin kielitiedettä fysiikasta maalaustaiteeseen. "Tavallisia kohteita tukeva kolmiulotteinen avaruus murtuu yrityksessä representoida perspektiivien ja suhteiden moninaisuutta samanaikaisesti. Vastaavasti modernissa kirjallisuudessa voidaan havaita siirtymä, jonka myötä sekä runous että romaani menettävät suoraviivaista mimeettisyyttään ja kiinnostustaan representoida tunnistettavissa olevia kohteita ja kohtauksia. Sen sijaan ne kiinnostuvat yhä enemmän yhteyteen asettamisen vaikutuksista. Niinpä suhteelliset arvot - sanojen ja eri diskurssityyppien suhteet - muodostuvat taideteoksen ensisijaisiksi rakenneosiksi."

Lingvistiikasta alkanut strukturalismi keskittyy kielen, varsinkin kielen rakenteen tutkimiseen, kuten jo nimikin (struktuuri = rakenne) sanoo. Kieli on kuitenkin vain yksi ihmisen käyttämistä monista eri merkkijärjestelmistä, vaikkakin yksi keskeisimmistä. Strukturalismiin liittyy läheisesti yleinen merkkitiede, semiologia tai semiotiikka, jossa tarkastellaan mitä tahansa merkkejä, olivatpa ne sitten mainoksia, maalauksia tai myyttejä. Strukturalismiin lukeutuu monenlaisia teoreetikkoja, kuten Roland Barthes, Gérard Genette, Julia Kristeva, Jacques Lacan ja Tzvetan Todorov. Myös Claude Lévi-Strauss ja hänen kehittämänsä strukturalistinen antropologia, jonka vaikutus myös muihin tieteen aloihin oli huomattava 1950-luvulla, lasketaan usein strukturalismiin, vaikka hän onkin kiistänyt yhteyden.

Saussuren julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mémoire sur le système primitif des voyelles dans les langues indo-européennes. Leipzig: B. G. Teubner, 1879; uusintajulkaisuja: Hildesheim: Georg Olms Verlagsbuchhandlung, 1968, 1987.
Saussuren pääteos indoeurooppalaisten kielten alkuperäisestä vokaalijärjestelmästä.
  • De l’emploi du génitif absolu en sanscrit. Thèse pour le doctorat présentée à la Faculté de philosophie de l'Université de Leipzig. Genève: Impr. J.G. Fick, 1881.
Saussuren väitöskirja sanskritin absoluuttisen genetiivin käytöstä sanskritissa.
  • Cours de linguistique générale publié par Charles Bally et Albert Sechehaye avec la collaboration de Albert Riedlinger. 1. painos: Lausanne & Paris: Librairie Payot & Cie, 1916; 2. & 3. painos: Paris: Payot, 1922, 1931; lukuisia myöhempiä painoksia, joihin ei ole enää tehty muutoksia.
    • Englanninokset:
      • Course in General Linguistics. Edited by Charles Bally and Albert Sechehaye. In collaboration with Albert Riedlinger. Translated by Wade Baskin. 1. painos: New York: Philosophical Library, 1959; lukuisia myöhempiä painoksia.
      • Course in General Linguistics edited by Charles Bally and Albert Sechehaye with collaboration of Albert Riedlinger. Translated and annotated by Roy Harris. 1. painos: London: Duckworth, 1983; lukuisia myöhempiä painoksia.
    • Suomennokset:
  • Recueil des publications scientifiques de Ferdinand de Saussure publié par Charles Bally & Léopold Gautier. 1. painos: Genève: Editions Sonor; Lausanne: Librairie Payot; Heidelberg: Carl Winters Universitätsverlag, 1922; uusintajulkaisuja: Genève & Paris: Slatkine Reprints, 1970, 1984.
Kirja sisältää tärkeimmät Saussuren eläessä julkaistuista tieteellisistä kirjoituksista.
  • Écrits de linguistique générale. Texte établi et édité par Simon Bouquet et Rudolf Engler avec la collaboration d'Antoinette Weil. Paris: Gallimard, 2002.
    Kirja sisältää pääosan Saussuren omista yleistä kielitiedettä käsittelevistä muistiinpanoista, mukaan lukien 1996 tehdyt uudet käsikirjoituslöydöt.
    • Käännöksiä:
      • Writings in General Linguistics. Translated into English by Carol Sanders and Matthew Pires with the assistance of Peter Figueroa. Oxford: Oxford University Press, 2006.
      • Wissenschaft der Sprache. Neue Texte aus dem Nachlaß. Herausgegeben und mit einer Einleitung versehen von Ludwig Jäger. Übersetzt und textkritisch bearbeitet von Elisabeth Birk und Mareike Buss. Frankfurt am Main: Suhrkamp, 2003.
      • Scritti inediti di linguistica generale. Introduzione, traduzione e commento di Tullio De Mauro. Roma & Bari: Laterza, 2005.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Culler, Jonathan: Ferdinand de Saussure. Suom. Risto Heiskala. Helsinki: Tutkijaliitto, 1994. ISBN 951-9297-95-2.
  • De Mauro, Tullio: Notes biographiques et critiques sur F. de Saussure. Saussure, 1995, s. 319–389.
  • Dufva, Hannele & Lähteenmäki, Mika (toim.): Kielentutkimuksen klassikoita. Jyväskylä: Soveltavan kielentutkimuksen keskus, 2002. ISBN 951-39-1134-9.
  • Engler, Rudolf: Signifier/Signified. Sebeok (toim.), 1986, s. 953.
  • Joseph, John E.: The poet who could smell vowels. The Times Literary Supplement, 2007, nro November 14. Artikkelin verkkoversio.
  • Joseph, John E.: Saussure. Oxford: Oxford University Press, 2012. ISBN 978-0-19-969565-2.
  • Lehtonen, Maija: Strukturalismi. Nevala (toim.), 1983, s. 95–127.
  • Linda, Markus: Kommentiertes Verzeichnis der Vorlesungen F. de Saussures an der Universität Genf (1891–1913). Cahiers Ferdinand de Saussure, 1996, nro 49, s. 65–84.
  • Mejía, Claudia: La linguistique diachronique: le projet saussurien. Genève: Librairie Droz, 1998.
  • Nevala, Maria-Liisa (toim.): Kirjallisuudentutkimuksen menetelmiä. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1983. ISBN 951-717-333-4.
  • Nyman, Martti & Suominen, Mickael: Ferdinand de Saussure: mies myytin takaa. Dufva & Lähteenmäki (toim.), 2002, s. 9–66.
  • Saussure, Ferdinand de: Lettres de Ferdinand de Saussure à Antoine Meillet. Cahiers Ferdinand de Saussure, 1964, nro 21, s. 89–130.
  • Saussure, Ferdinand de: Cours de linguistique générale. Édition critique préparée par Tullio De Mauro. Paris: Payot, 1995.
  • Saussure, Ferdinand de: Écrits de linguistique générale. Texte établi et édité par Simon Bouquet et Rudolf Engler. Paris: Gallimard, 2002. ISBN 2-07-076116-9.
  • Saussure, Ferdinand de: Yleisen kielitieteen kurssi. (Cours de linguistique générale, 1916.) Suomentaneet Leevi Lehto ja Tommi Nuopponen. Klassikko-sarja. Tampere: Vastapaino, tulossa (4/2010). ISBN 978-951-768-214-5.
  • Sebeok, Thomas (toim.): Encyclopedic Dictionary of Semiotics. Nide 2. Berlin, New York & Amsterdam: Mouton de Gruyter, 1986.
  • Veivo, Harri & Huttunen, Tomi (toim.): Semiotiikka: Merkeistä mieleen ja kulttuuriin. Edita: Edita, 1999.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. De Mauro 1995: 320–321
  2. Nyman & Suominen 2002: 15, 19–21; vrt. De Mauro 1995: 327–332
  3. Nyman & Suominen 2002: 22–26; De Mauro 1995: 334–342
  4. Nyman & Suominen 2002: 27–29
  5. Saussuren Geneven yliopistossa opettamista kursseista tarkemmin ks. Linda 1996.
  6. Nyman & Suominen 2002: 29–40; De Mauro 1995: 343–358; Joseph 2007.
  7. Saussure 2002: 11–12; Saussure 1964: 95
  8. Saussure 1995: 7. Huom. viitteissä käytetyn ranskankielisen alkuperäiskirjan sivunumerointi on merkitty myös Roy Harrisin kääntämään englanninkieliseen versioon.
  9. Kyse ei ole – käytetystä termistä huolimatta – fonologiasta sanan nykytarkoituksessa, vaan lähinnä artikulatorisesta fonetiikasta.
  10. Mejía 1998: 69–70
  11. Saussure 1995: 23–25.
  12. Saussure 1995: 25.
  13. Saussure 1995: 30, 37–38.
  14. Saussure 1995: 32.
  15. Saussure 1995: 115.
  16. Itse asiassa Saussure jopa sanoo suoraan, että "historia ja ”historiallinen kielitiede” eivät sovi [käytettäväksi tässä yhteydessä] niihin liittyvien ajatusten epämääräisyyden vuoksi", Saussure 1995: 116.
  17. Saussure 1995: 115. Molempien terminen kantana on kreikan sana χρονος eli ’aika’, jota modifioidaan prepositioilla: niin että sanan diakronia taustalla on δια ('läpi') + χρονος, ja synkronian taustalla taas συν ('yhdessä', 'jonkun kanssa') + χρονος.
  18. Saussure 1995: 115–116.
  19. Vaikka kehitysoppi lieneekin ilmeisin esimerkki tämäntyyppisille selitysmalleille rakentuvasta 1800-luvulla laaditusta teoriasta, kielitiede lienee saanut vaikutteita vielä biologiaakin enemmän 1800-luvun alkupuoliskon muotitieteestä, geologiasta.
  20. Puhumattakaan siitä, että esimerkiksi pedagogisiin tarkoituksiin laaditut kieliopit ovat aina olleet näkökulmaltaan synkronisia.
  21. Saussure 1995: 45.
  22. Saussure 1995: 50–54.
  23. Saussure 1995: 99.
  24. Engler 1986: 953.
  25. Engler 1986: 158–159.
  26. Saussuren näkemyksen mukaan keskustelu kielellisten merkkien kielenulkoisista tarkoitteista kuuluu pikemminkin psykologian kuin kielitieteen alaan; eikä kielitieteellisen teorian lähtökohtana koskaan voi olla merkin ja sen kielenulkoisen tarkoitteen välinen suhde. Tällainen nomenklatuuri-käsitys kielestä oli Saussuren mielestä todellisuutta vaarallisella tavalla yksinkertaistava, ks. Saussure 1995: 97–99.
  27. Saussure 1995: 100.
  28. Saussure 1995: 101.
  29. Saussure 1995: 101, 104–113.
  30. Saussure 1995: 180–182.
  31. Saussure 1995: 103.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]