Semiotiikka
Wikipedia
Semiotiikka (kreik. sēmeiōtikē tekhnē 'merkitsemistaito') eli merkkioppi on filosofinen suuntaus, joka tutkii merkkien, kuten sanojen, semantiikkaa eli merkkien merkitystä, syntaksia eli yhdistelysääntöjä ja pragmatiikkaa eli tilannekohtaista merkitystä ja käyttöä.
Perustavanlaatuinen ongelma kielessä on, miten kieli voi viitata itsensä ulkopuolelle. Sanat ja käsitteet ajatuksina ovat intentionaalisia, eli niillä on kyky viitata itsensä ulkopuolelle. Miten tämä itsensä ulkopuolelle viittaaminen tapahtuu ja mikä on teoreettinen ja geneettinen selitys kielelle?
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Peircen semiotiikka
Charles S. Peirce tutki semiotiikkaa paljon pragmatisistisen filosofian kannalta. Hänen mukaansa merkistä on erotettavissa kolme osaa:
- Objekti eli kohde on käsite, johon merkki viittaa
- Merkki on itse merkin näkyvä osuus
- Interpretantti eli tulkinnos tai tulkitsin on merkitys, joka merkistä syntyy.
Peircen kolmijako vaatii, että kahden merkin välillä on kolmas merkki. Kahden merkin välisen suhteen todellista luonnetta kuvataan kolmannella merkillä; ilman sitä merkkien yhteys jää sattuman tai samankaltaisuuden varaan.
Kaikki merkit puolestaan ovat jaettavissa kolmeen ryhmään:
- Indeksi (osoitin) on merkki, jolla on selkeä kausaalinen yhteys kohteeseensa. Esimerkiksi savu toimii tulen merkkinä, koska ihmiset käsittävät savun ainoaksi syyksi tulen.
- Ikoni (kuva) muistuttaa kohdettaan, esimerkiksi maalaus muistuttaa maalattua henkilöä ja viittaa täten sisältönsä puolesta häneen.
- Symboli (tunnus) on konventionaalinen merkki, jonka viittaus kohteeseensa perustuu sopimukseen. Sanat, kuten tiettyyn rajaan asti myös matemaattiset symbolit, ovat täysin sopimuksenvaraisia. Esimerkiksi sana voikukka ei viittaa ulkonäkönsä puolesta mitenkään voikukkiin, eikä sanalla sinällään ole mitään kausaalista yhteyttä voikukkaan, joten sen viittaus voi perustua vain ihmisten keskinäiseen sopimukseen.
[muokkaa] De Saussuren semiotiikka
Ferdinand de Saussuren kielitieteellisiin käsityksiin perustuvaa semiotiikkaa kutsutaan strukturalistiseksi semiotiikaksi tai semiologiaksi. De Saussure edustaa eritoten semiotiikan lingvististä suuntausta. de Saussure erottaa kielessä kaksi eri näkökulmaa: kielisysteemin tason (langue) ja puhunnan tason (parole). Kielisysteemi on se järjestelmä, jonka puitteissa yksittäisiä puhuntoja voidaan tuottaa. Kielen systeemiä ei yksittäinen puhuja voi muuttaa, mutta kukin puhunta on yksilöllinen.
Strukturalistisessa semiotiikassa merkki koostuu kahdesta tekijästä:
- Merkitty (ransk. signifié) eli merkin käsitesisältö
- Merkitsijä (signifiant) eli merkin fyysinen puoli.
Merkitty ja merkitsijä esiintyvät aina yhdessä — ne edustavat kahta näkökulmaa merkkiin. Ei voi olla sellaista merkkiä, jolla ei olisi lainkaan käsitteellistä sisältöä. Ei voi myöskään olla sellaista merkkiä, jolla ei olisi lainkaan fyysistä ilmiasua. Merkitsijä viittaa merkissä aina tiettyyn merkittyyn: esimerkiksi kirjainjono "kissa" viittaa suomen kielessä tietynlaiseen nelijalkaiseen eläimeen. "Kissa"-sana on siis kissaeläimen merkki. Sen sijaan kirjainjono "kixxa" ei viittaa suomen kielessä mihinkään, eikä sen näin ollen voida sanoa ilmaisevan mitään merkkiä. On huomattava, että merkitsijän ja merkityn suhde on de Saussuren semiotiikassa arbitraarinen samoin kuin merkin suhde siihen todellisuuden ilmiöön tai entiteettiin johon merkki viittaa.
[muokkaa] Kulttuurihistoriallinen semiotiikka
Lev Vygotski oli neuvostoliittolainen psykologi, joka on tutkinut paljon ihmisen tietoisuuden syntyä. Koska marxilainen teoreettinen filosofia painottaa työn merkitystä muutenkin määräävänä aspektina niin nykyihmisen elämässä kuin ihmisen evoluutiokehityksessäkin, myös Vygotskin semioottinen teoria liittyy läheisesti työhön. Hänen mukaansa työkalu on aina myös merkki, joka viittaa itsensä lisäksi työn kohteeseen. Tämä intentionaalisuus on merkin perimmäinen ominaisuus, ja ensimmäiset merkit ovatkin luultavasti olleet työkalun tapaisia: luolamies on näyttänyt keihästä luolanaiselle ilmoittaakseen lähtevänsä metsälle.
Toisaalta myös merkki on työkalu, koska se muokkaa ihmisen ajatusmalleja ja sitä, miten kommunikoimme. Kieli kokonaisuutena saattaa hyvinkin olla työkalumerkeistä lähtöisin. Samalla tavalla kuin työkalujen käyttö on muokannut ihmisen ruumista evoluution myötä, työkalut merkkeinä ovat myös muokanneet ihmisen tietoisuutta lingvistisempään suuntaan, aiheuttaen lopulta aivoihin tietyn osa-alueen, jonka tarkkana tehtävänä on kielellinen ymmärtäminen. Vasta tämä on mahdollistanut kielen synnyn ja sitä kautta käsitteellisen ajattelun. Koska kielen synty on siis ulkoisten merkkien havainnoinnista lähtöisin, on inhimillisen tietoisuuden syntykin sosiaalisen prosessin tulos.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Niiniluoto, Ilkka: Maailma, minä ja kulttuuri: Emergentin materialismin näkökulma. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-11070-5.
- Peirce, C. S.: Johdatus tieteen logiikkaan ja muita kirjoituksia. Tampere: Vastapaino, 2001. ISBN 951-768-080-5.
- Tarasti, Eero: Johdatusta semiotiikkaan: Esseitä taiteen ja kulttuurin merkkijärjestelmistä. Helsinki: Gaudeamus, 1990. ISBN 951-662-512-6.
