Kielioppi
Kielioppi tarkoittaa kielen järjestelmää sääntömuotoon puettuna kuvauksena tai sellaisena kuin se elää kielen käyttäjien (puhujien ja kuulijoiden tai kirjoittajien ja lukijoiden) mielissä. Kieliopin keskeiset osa-alueet ovat kielen äänteistöä koskeva äänneoppi eli fonologia, sanojen taivutusta koskeva muoto-oppi eli morfologia ja lauseiden rakentumista koskeva lauseoppi eli syntaksi. Perinteinen kielioppi ei ota kantaa semantiikkaan eli sanojen merkityksiin, vaan ainoastaan niiden keskinäisiin suhteisiin.lähde?
Kieliopin kuvaus voi olla deskriptiivinen, jolloin se pyrkii neutraalisti kuvaamaan kieltä sellaisena kuin sitä yleisesti käytetään, tai normatiivinen, jolloin se pyrkii ohjailemaan ja neuvomaan, mikä on hyvää kieltä. Normatiivisen kieliopin piiriin kuuluvat kielenhuolto ja oikeinkirjoitus.[1]
Kieliopin kuvauksen historia alkaa antiikin filosofien kielen rakenteeseen liittyvistä pohdiskeluista. Jo Platon katsoi, että sana on idean aineellinen muoto.[2]
Suomen kielioppia ja sanojen merkityksiä tutkii muun muassa Kotimaisten kielten keskus (Kotus), joka on valtion kielitieteellinen tutkimuslaitos. Kotuksessa toimiva Kielitoimisto on erikoistunut kielenhuoltoon.
Katso myös[muokkaa]
Lähteet[muokkaa]
- ↑ Kielioppi ja normatiivisuus Ison suomen kieliopin verkkoversio. 2008. Helsinki: Kotus. Viitattu 26.4.2012.
- ↑ Kaisa Häkkinen: Kielitieteen perusteet, s. 57. Tietolipas. Helsinki: SKS, 2003. ISBN 951-717-820-4.
Aiheesta muualla[muokkaa]
- Ison suomen kieliopin verkkoversio – deskriptiivinen kielioppi
- Kirjoittajan ABC-kortti – kattava sivusto kielen- ja tekstinhuollosta
- Kielitoimisto
