Frankfurtin kansalliskokous

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Frankfurtin kansalliskokouksen istunto kesällä 1848, puhumassa demokraattien johtaja Robert Blum. Puhujankorokkeen yläpuolelle on asetettu vallankumouksen tunnukseksi valittu Saksan trikolorilippu. Ludwig von Elliottin väritetty piirros.

Frankfurtin kansalliskokous (saks. Frankfurter Nationalversammlung, myös Frankfurtin parlamentti) oli vuoden 1848 maaliskuun vallankumouksen seurauksena valittu Saksan eri valtioita edustanut kansalliskokous, jonka tarkoituksena oli perustaa yhdistetty Saksan valtio ja säätää sille perustuslaki. Se oli ensimmäinen vapailla vaaleilla valittu koko Saksan yhteinen parlamentti. Kansalliskokous toimi toukokuusta 1848 kesäkuuhun 1849 ja se kokoontui Frankfurt am Mainin Paavalinkirkossa. Kansalliskokous epäonnistui siinä suhteessa, että Saksan valtiota ei tuolloin saatu perustettua, eikä kansalliskokouksessa maaliskuussa 1849 hyväksytty Saksan perustuslaki tullut koskaan voimaan. Kansalliskokous tarjosi huhtikuussa 1849 Saksan keisarin kruunua Preussin kuningas Fredrik Vilhelm IV:lle, mutta tämä kieltäytyi siitä.

Vaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansalliskokousta edelsi Saksan liberaalin ja demokraattisen opposition muodostama niin sanottu esiparlamentti. Se päätti, että kansalliskokouksen vaaleihin saisivat osallistua kaikki täysi-ikäiset ja ”itsenäiset” miehet. Vaalien järjestämisestä vastasivat itsenäiset valtiot, ja käytännöt olivat kirjavia. Edustajanpaikkoja oli yhteensä 649, mutta vain 587 edustajaa valittiin, sillä joissain vaalipiireissä vaalia boikotoitiin. Kansalliskokouksen 13 kuukautta kestäneen toiminnan aikana siihen ehti kuulua kaikkiaan 809 henkilöä.[1] Kansalliskokouksen enemmistön muodostivat maltilliset liberaalit, mutta edustettuna oli laaja kirjo erilaisia ryhmiä.[2]

Kansalliskokouksen toiminta ja edustajaryhmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansalliskokous piti ensimmäisen istuntonsa Frankfurtin Paavalinkirkossa 18. toukokuuta 1848. Ensimmäiseksi puhemieheksi valittiin liberaaleihin kuulunut Heinrich von Gagern. Kansalliskokous keskusteli yhtenäisen Saksan valtion muodostamisesta ja perustuslain säätämisestä sille. Kansalliskokous asetti useita valmistelevia valiokuntia, joista perustuslakia valmistellut perustuslakivaliokunta oli tärkein.[1]

Kansalliskokouksen edustajia, Gerhard Deliuksen maalaus.

Samanmieliset edustajat muodostivat löyhiä ryhmiä, jotka kokoontuivat keskustelemaan yhteisiin klubeihin. Vaikka ryhmät eivät olleet yhtä järjestäytyneitä ja yhtenäisiä kuin myöhempien aikojen parlamenttiryhmät, ne muodostuivat keskeisiksi kansalliskokouksen päätöksenteon ja keskusteluiden etenemisessä. Ryhmät nimettiin Frankfurtin kaupungeilla sijainneiden kokoontumispaikkojensa mukaan. Monarkistista oikeistoa edustivat Steinernes Haus ja Café Milani, jotka pyrkivät säilyttämään olemassaolleiden Saksan valtioiden ja ruhtinaiden oikeudet. Liberaaleja keskustaoikeistoon ja keskustavasemmistoon luettuja ryhmiä olivat Casino, Augsburger Hof, Landsberg, Pariser Hof ja Württemberger Hof, jotka halusivat luoda Saksasta perinnöllisen monarkin johtaman perustuslaillisen ja parlamentaarisen liittovaltion. Demokraattiseen vasemmistoon kuuluivat ryhmät Deutscher Hof, Donnersberg, Nürnberger Hof ja Westendhall, jotka vaativat perustettavaksi kansansuvereniteettiperiaatteeseen nojaavan parlamentaaris-demokraattisen Saksan tasavallan.[1]

Frankfurtin kansalliskokous keskittyi lähinnä Saksan tulevaisuutta koskeneeseen keskusteluun, mutta pyrki myös asettamaan väliaikaisen hallinnon, joka olisi voinut ryhtyä saman tien johtamaan koko Saksaa. Kansalliskokous valitsi 29. kesäkuuta 1848 Saksan sijaishallitsijaksi ja kaavaillun väliaikaisen hallituksen johtajaksi Itävallan arkkiherttua Juhanan, joka oli keisari Ferdinand I:n suhteellisen vapaamielisenä tunnettu setä. Pian tuli kuitenkin selväksi, ettei kansalliskokouksen asettamalla hallituksella ollut mitään todellista valtaa, paitsi niiltä osin kuin Saksa yksittäiset valtiot olivat valmiita sallimaan sille. Kansalliskokous yritti myös ryhtyä johtamaan Tanskaa vastaan käytyä sotaa, joka koski Schleswigin ja Holsteinin herttuakuntien omistusta. Preussi kuitenkin solmi elokuussa 1848 aselevon Tanskan kanssa välittämättä kansalliskokouksen vastustuksesta.[2]

Perusoikeuslaki ja Saksan perustuslaki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merkittävimmät Frankfurtin kansalliskokouksessa hyväksytyt säädökset olivat 21. joulukuuta hyväksytty ”valtakunnanlaki Saksan kansan perusoikeuksista” sekä 27. maaliskuuta 1849 viimein hyväksytty Saksan perustuslaki. Joulukuun perusoikeuslaissa määrättiin turvattaviksi kaikkialla Saksan alueella lehdistön-, puheen-, kokoontumis-, liikkumus- ja kaupankäyntivapaudet sekä kansalaisten tasavertaisuus lain edessä ja määrättiin lakkautettaviksi kaikki säätyerioikeudet sekä kuolemanrangaistus. Se toimi myöhemmin esikuvana Weimarin tasavallan perustuslain sekä nykyisen Saksan liittotasavallan peruslain sisältämille kansalaisoikeusluetteloille. Maaliskuussa hyväksytty perustuslaki puolestaan määräsi perustettavaksi monarkistisen Saksan liittovaltion, johon olisivat kuuluneet muut Saksan valtiot paitsi Itävalta, mikä merkitsi niin sanotun piensaksalaisen vaihtoehdon (kleindeutsche lösung) valitsemista. Valtakuntaa olisi hallinnut perinnöllinen keisari, joka olisi nimittänyt hallituksen. Parlamentti olisi ollut kaksikamarinen ja nimeltään valtiopäivät (Reichstag). Ylähuone (Staatenhaus) olisi edustanut osavaltioita ja alahuone (Volkshaus) olisi valittu demokraattisilla vaaleilla. Parlamentille olisivat kuuluneet lainsäädäntö, budjettiasiat ja hallituksen toimien valvonta. Kiistoja herättänyt kysymys hallituksen vastuunalaisuudesta parlamentille jätettiin ratkaistavaksi myöhemmin.[1]

Perustuslain hyväksymisen jälkeen Frankfurtin kansalliskokous päätti tarjota Saksan keisarin kruunua Preussin kuningas Fredrik Vilhelm IV:lle. Päätös syntyi 290:llä äänellä 248:n edustajan pidättäytyessä äänestämästä. Kansalliskokouksen lähetystö saapui 3. huhtikuuta 1849 tuomaan Fredrik Vilhelmille tiedon päätöksestä.[2] Fredrik Vilhelm kuitenkin kieltäytyi vastaanottamasta keisarin kruunua vedoten siihen, että hänen asemansa kuninkaana perustui Jumalan armoon.[1] Konservatiivina hän ei halunnut vastaanottaa kruunua vaaleilla valitulta kansalliskokoukselta eikä myöskään hyväksyä Frankfurtin perustuslakia.[2] Tämä merkitsi Frankfurtin kansalliskokouksen työn valumista hukkaan, sillä Saksan valtiota ei saatu perustettua ilman vanhojen hallitsijoiden tukea.[1] Tässä vaiheessa useimmat Saksan valtiot kutsuivat edustajansa kansalliskokouksesta palaamaan kotiin.[2] Kansalliskokous hajaantui toukokuun 1849 lopussa, mutta osa edustajista jatkoi kokoontumisiaan Stuttgartissa ”tynkäparlamenttina”. Tynkäparlamentti yritti epätoivoisesti puolustaa aiemmin hyväksytyn perustuslain voimassaoloa edes eteläisen Saksan alueella, kunnes Württembergin armeija hajotti sen 18. kesäkuuta. Saksan vallankumous päättyi samoihin aikoihin Badenin sotilaskapinan kukistamiseen.[1][2]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Revolution und Frankfurter Nationalversammlung 1848/1849 (saksaksi) Saksan liittopäivät. Viitattu 25.6.2014.
  2. a b c d e f Frankfurt National Assembly (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 28.6.2014.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]