Ukrainan kansantasavalta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun


Ukrainan kansantasavallan 100 hryvnian seteli vuodelta 1918 etupuolelta kuvattuna
Ukrainan kansantasavallan 100 hryvnian seteli vuodelta 1918 kääntöpuolelta kuvattuna


Ukrainan kansantasavalta (ukrainaksi Українска Народня Республіка, Ukrajinska Narodna Respublika) oli Ukrainan itsenäiseksi 22. tammikuuta 1918 julistettu tasavalta, joka käsitti periaatteessa Ukrainan lukuun ottamatta Länsi-Ukrainan kansantasavallan aluetta. Ukrainan kielen sana " Narodna " voidaan kääntää suomeksi kahdella tavalla: joko kansan tai kansallinen.[1]

Kansallisuusliike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäistymiseen johtaneen kehityksen taustalla oli kansallisuusliikkeen synty Ukrainassa 1800-luvulla. Puolan kapinat ja Venäjän Puolaan kohdistamat tukahdutustoimet saivat myös ukrainalaiset ottamaan kantaa heitä koskeviin asioihin. Venäjän Puolan vastaiseen politiikkaan kuului myös ukrainalaisten maaorjatalonpoikien puolustaminen puolalaista aatelistoa vastaan.[2]

1800-luvun alkupuoliskolla kansallisuusliike ryhtyi vaalimaan ukrainan kieltä ja elvyttämään ajatusta kasakka-autonomiasta. Lisäksi puolustettiin maanviljelijöitä ja vastustettiin ylempien säätyjen erioikeuksia. Korostettiin, että ukrainalaiset eivät ole venäläisiä eivätkä puolalaisia, vaan oma kansansa. [3] Aluksi kansallisuusliike oli pienen ja varakkaan kansanosan harrastus, mutta myöhemmin sen vaalimia ajatuksia ukrainalaisuudesta levitettiin laajemmalle yleisölle, kunnes se lopulta tuli kaikkien tietoisuuteen. [4]

Venäjän ensireaktio orastaneeseen ukrainalaisuusliikkeeseen oli myönteinen. Sen katsottiin erottavan Ukrainan Puolasta. Ukraina kielen vaalimiseenkaan ei puututtu, sillä ukrainalaismieliset eivät esittäneet mitään poliittisia vaatimuksia. [5]

Runoilija Taras Ševtšenko ja historioitsija Mykola Kostomarov perustivat Kiovan yliopistossa Pyhien Kyrilloksen ja Metodioksen seuran. Siihen liittyi kaikkiaan 12 henkilöä. Maailmankuvaltaan seura oli kristillinen ja se haaveili panslavistisesta tasavallasta, jossa Ukraina oli yksi sen autonomisista osatasavalloista. Viranomaiset paljastivat seuran vuonna 1847 ja pitivät sitä kumouksellisena. Seuran jäsenille annettiin vankeustuomioita ja ukrainalaisuuteen myönteisesti suhtautunut Venäjän opetusministeri Sergei Uvarov erotettiin. Seuran jäseniä kiellettiin enää julkaisemasta mitään. [6]

Kun Aleksanteri II tuli Venäjän tsaariksi vuonna 1855, sai myös Ukraina nauttia vapaammasta ilmapiiristä. Pyhien Kyrilloksen ja Metodioksen seuran jäsenet armahdettiin. [7]

Kansallismielisen liikkeen näkyviä hahmoja oli Panteleimon Kuliš, joka ryhtyi levittämään ukrainalaisuuden ideaa myös tavallisten ihmisten pariin. Vuonna 1856 hän julkaisi Venäjän keisarikunnan alueen ensimmäisen ukrainankielisen aapisen. Salainen poliisi takavarikoi vuonna 1858 hänen kirjeensä, jossa hän esitti ajatuksen itsenäisestä Ukrainan valtiosta. Tämä on ensimmäinen tunnettu viittaus Ukraina itsenäistymiseen. [8] Vuonna 1860 Alexandr Herzen julkaisi Lontoossa "Ukraina" -nimisen artikkelinsa, missä hän korosti Ukrainan kuuluvan ainoastaan ukrainalaisille, ei Venäjälle eikä Puolalle. [9]

Suurimpien kaupunkien nuorison keskuudessa alkoi esiintyä puolivirallista kansallismielistä liikehdintää, jota kutsuttiin hromadaksi. Tammikuussa 1863 puhjennut Puolan kapina pelästytti Venäjän viranomaiset. Koska Ukrainalaiset olivat tuoneet julki halunsa autonomiaan ja itsenäisyyteen päätettiin kieltää kaikki rahvaalle suunnattu opetuskirjallisuus. Ainoastaan yläluokalle suunnattu kaunokirjallisuus sallittiin. Tämä käänsi vähitellen myös tsaarinvaltaan suopeasti suhtautuneet alemmat kansanosat venäläisyyttä vastaan.[10]

Ukrainalaismielinen liikehdintä oli alkanut huolestuttaa Aleksanteri II: sta ja hän asetti vuonna 1875 komission pohtimaan sitä. Komissio totesi mietinnössään, että kansallisuusaate ja ukrainan kielen vahvistuminen erottaa lopulta Ukrainan Venäjästä. Seuraavana vuonna tsaari antoi ukaasin, jossa ukrainaa ei saanut käyttää enää mihinkään muuhun kuin kaunokirjallisuuteen ja historiallisiin dokumentteihin. Lisäksi kiellettiin näytelmät ja nuotinnetut laulut. Välillä ukaasia noudatettiin väljemmin ja sitä tiukennettiin vuonna 1895 kieltämällä myös ukrainankieliset lastenkirjat. [11]

Vuoden 1917 vallankumoukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän ensimmäinen vallankumous tapahtui vuonna 1905. Sen johdosta poistettiin ukrainankielistä kirjallisuutta koskeneet julkaisurajoitukset. Venäjän tiedeakatemia tunnusti ukrainan omaksi kielekseen. Tällöin alkoivat ilmestyä myös ensimmäiset ukrainankieliset sanomalehdet.[12]

Myös uudet poliittiset puolueet näkivät päivänvalon. Kaikki ukrainalaismieliset puolueet olivat vasemmistolaisia ja oikeisto- ja liberaalipuolueet olivat yleisvaltakunnallisia.[13]

Ensimmäinen maailmansota syttyi vuonna 1914. Ukrainalle tämä merkitsi aina vuoteen 1921 kestänyttä lähes yhtäjaksoista sotaa. [14] Saksa ja Itävalta-Unkari pitivät yhtenä tavoitteenaan Ukrainan irrottamista Venäjästä. Tarkoituksena oli luoda Suomesta Georgiaan ulottuva ystävällisten reunavaltioiden ketju. Itävalta- Unkarin ukrainalaiset joukko-osastot ilmoittivat taistelevansa Venäjää vastaan, jotta Ukraina vapautettaisiin. [15]

Venäjän ukrainalaisuutta tukehduttavasta politiikasta sosiaalidemokraatti Symon Petljura kannatti keskusvaltoja. Hän uskoi niiden lopulta voittavan sodan. Hän halusi välttää tilannetta missä keskusvallat unohtaisivat Ukrainan asian. [16]

Surkeasti sujunut sota ja talousromahdus aiheuttivat Venäjällä vallankumouksen helmikuussa 1917. Sananvapaudelle ei enää ollut esteitä. Maaliskuussa perustettiin Ukrainan Rada eli neuvosto. Yleisilmeeltään se oli vasemmistolainen ja kansallismielinen ja vaati autonomiaa. Radan puhemieksi valittiin professori Myhola Hruševsky [17]

Huhtikuussa 1917 Kiovassa kokoontui Yleisukrainalainen kansalliskongressi joka nimitti Radan Ukrainan korkeimmaksi valtioelelimeksi. Myöhemmin san kuukauden aikana 100 000 mielenosoittajaa vaati Kiovassa Ukrainalle välitöntä autonomiaa ja jopa Helsingin ukrainalaiset pitivät oman mielenosoituksensa. [18]

Radan ote maaseutuun oli heikko, mutta otetta maaseudusta ei saanut Venäjän väliaikainen hallituskaan.[19] Talonpojat ryhtyivät omatoimisesti valtaamaan aatelistolle kuuluneita suurtiloja. Tämä ei vasemmistolaisesti suuntautunutta Radaa haitannut, mutta toisaalta se ei myöskään ilmaissut kannattavansa maareformia. Radan oli tasapainoteltava oman kansansa mielipiteen ja Venäjän väliaikaisen hallituksen välillä.[20]

Toukokuussa 1917 Rada lähetti valtuuskuntansa Pietariin neuvottelemaan Ukrainan autonomiasta. Venäjän väliaikainen hallitus ei kuitenkaan myöntynyt yhteenkään ukrainalaisten esittämään näkökantaan. Se itse asiassa kiisti Radan olemassaolon oikeutuksen. Se ei myöskään pitänyt itseään oikeutettuna ratkaisemaan autonomiakysymystä, vaan katsoi asian kuuluvan vaalien jälkeen valittavalle hallitukselle[21]

Asiat etenivät nyt omalla painollaan. Kesäkuussa Rada antoi hiukan epämääräisen julistuksen, jonka mukaan ukrainalaiset päättävät nyt itse asioistaan. Tällä tarkoitettiin autonomiaa ja Rada otti itselleen lainsäädäntävaltaa. Sen keskuudesta valittiin sihteeristö, joka käytännössä oli hallitus. Sen johtajaksi asetettiin sosiaalidemokraattien Volodymyr Vynnytšenko. [22]

Aleksandr Kerenskin hallitus käynnisti samoihin aikoihin suurhyökkäyksensä Saksan ja Itävalta- Unkarin armeijoita vastaan. Se päättyi lähes täydelliseen tappioon. Venäjä joutui perääntymään ja menetti myös osan Dnepr- joen länsipuolista Ukrainaa. Horjuva Venäjä teki sovinnon ukrainalaisten kanssa ja suostui autonomiaan. Rada piti tätä suurena voittona, joskin ratkaisematta jäi monia kysymyksiä. [23]

Ensimmäinen Ukrainan kansantasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leninin johtamat bolševikit kaappasivat Venäjällä vallan lokakuun vallankumouksessa vuonna 1917. Rada reagoi tähän julistamalla 20. marraskuuta Ukrainan kansantasavallan syntyneeksi.[24]

Julistuksessaan se ilmoitti valtioalueensa ulottuvan myös Krimille ja Harkovaan. Radalta puuttui kuitenkin sotilaallinen voima ottaa alueet haltuun. Perustuslakia valmistelevan kokouksen vaaleja lupailtiin. Lisäksi todettiin, että Ukraina olisi osa tulevan demokraattisen Venäjän valtiota. Sanamuoto oli tehty tietoisen hämäräksi, sillä Rada halusi tukea bolševikkien vastustajia. Ukrainan Rada ei katsonut näin ollen bolševikeilla olevan mitään asemaa maassaan, mutta piti heitä Venäjän johtajina. Myöskään kaikki ukrainalaiset poliitikot eivät tässä vaiheessa olleet täyden itsenäisyyden kannalla. [25]

Bolševikit yrittivät kaapata Kiovan haltuunsa 12. joulukuuta 1917, mutta Radalle uskolliset joukot kukistivat heidät helposti. Seuraavaksi bolševikit kokoontuivat Harkovassa 24. -25. joulukuuta ja julistivat neuvostovallan pystytetyksi myös Ukrainassa. Pian puhkesi Ukrainan ja Neuvosto-Venäjän välinen sota. Ukrainalaisten sotamenestys oli heikkoa, osittain siksi, että ihmisiä kiehtoivat kommunistien lupauksensa rauhasta ja maanjaosta. Keskellä sotaa, 25. tammikuuta 1918 Rada antoi julistuksen Ukrainan kansantasavallan täydestä itsenäisyydestä. [26]

Ukrainan kansantasavallan ensimmäisen hallituksen ensimmäinen presidentti oli Symon Petljura ja varsinainen pääministeri oli Vsevolod Holubovitš, 30. tammikuuta 1918 – 29. huhtikuuta 1918.

Hädän hetkellä ukrainalaiset etsivät sotilasapua. Sitä oli tarjolla keskusvalloilla. [27] Saksalle ja Itävalta- Unkarille tämä sopi paremmin kuin hyvin, sillä ne olivat alkaneet pohtia suunnitelmaa, jossa Ukraina irrotettaisiin Venäjästä. Ukrainalaiset otettiin mukaan Brest-Litovskin rauhanneuvotteluihin, sillä heidän mukanaolonsa vahvisti keskusvaltojen asemaan heikentäen Venäjän neuvotteluasemaa. Venäjän neuvottelija Lev Trotski hyväksyi Ukrainan olevan yksi neuvotteluosapuolista.[28]

Tässä vaiheessa keskusvallat uskoivat, että Ukrainalla olisi vielä käytössään sotilaallista voimaa. Entiset Venäjän rintamajoukot olivat Ukrainan alaisia, mutta joukkojen keskuudessa kuri oli täysin romahtanut ja miehet olivat lähteneet suurelta osin koteihinsa. Ukraina allekirjoitti rauhansopimuksen keskusvaltojen kanssa 9. maaliskuuta 1918. Rauhansopimuksen mukaan Ukrainan ja Itävalta- Unkarin raja olisi sama kuin ennen sotaa, kumpikin puoli vapautti sotavankinsa eikä mitään sotakorvauksia vaadittu. Salaisessa pöytäkirjassa Ukraina ulottui idässä Harkovaan eikä Dneprin länsiranta kuuluisi Saksan vuonna 1916 muodostamaan Puolaan, vaan Ukrainaan. Palkkioksi Ukraina lupasi toimittaa miljoona tonnia elintarvikkeita keskusvalloille. Nämä taas lupasivat auttaa bolševikkien vastaisessa sodassa. [29]

Sopimuksella keskusvaltojen kanssa Ukraina tosiasiallisesti alistui näiden kontrolliin. Vastapainoksi se sai tunnustuksen itsenäisyydelleen ja sotilasapua.[30] Sotilasavulle olikin heti käyttöä, sillä puna-armeija valtasi Kiovan samana päivänä, kun sopimus allekirjoitettiin. Kiovassa käynnistyi punainen terrori, jossa 5000 bolševikkien vastustajaa surmattiin.[31]

Saksalaiset valtasivat Kiovan takaisin maaliskuussa ja huhtikuun loppuun mennessä koko Ukraina oli keskusvaltojen hallussa.[32]

Keskusvallat tuskastuivat Radan kykyyn hoitaa maansa asioita. Erityisesti elintarviketoimitukset huolettivat keskusvaltoja. Rada ei kyennyt toimittamaan lupaamaansa määrää elintarvikkeita, sillä maalaiset eivät totelleet sen määräyksiä. Maalaiset odottivat maareformia, jota ei voitu toteuttaa saksalaisten vastustuksen vuoksi.[33]

Salsalaiset ryhtyivät järjestelemään vallankaappausta oikeistolaisten avulla. Vallankaappausta kannattivat Demokraattinen talonpoikaispuolue ja sosialistifederalistit. Lähes veretön kaappaus tapahtui 28.- 29. huhtikuuta 1918. Kaappauksen yhteydessä kokoontuneet maanomistajat valitsivat Pavlo Skoropadskin Ukrainan hetmaaniksi.[34]

Ukrainan valtakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ukrainan valtakunta
Kansantasavallan johtaja Simon Petlura (kolmas vasemmalta) vierailulla Puolassa 1921.


Ukrainan kansantasavalta lakkasi olemasta 29. huhtikuuta 1918, kun saksalaiset kaappasivat vallan ja nostivat valtionpäämieheksi Pavlo Skoropadskin. Tämä valtio kuvasti Brest-Litovskin rauhassa ja jo sitä ennen itään suuntautuneessa hyökkäyksessä saksalaisten vahvistunutta asemaa. Ukrainan valtakunta solmi lukuisia diplomaattisia suhteita, mutta johtuen saksalaisten ja itävaltalaisten miehityksestä laajoilla Ukrainan alueilla, ei Pavlo Skoropadskiin johtama valtio kyennyt ajamaan kovinkaan kansallista politiikkaa ja näin ollen tukeutui lähes yksinomaan saksalaisten vaikutukseen, joka päättyi Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan. Ympärysvaltojen ja Saksan aselevon vuoksi 11. marraskuuta 1918 alkamisen vuoksi Ukrainan valtakunnan valtiojohto menetti poliittisen voimansa, jolloin ukrainalaiset kansallismieliset sosialidemokraatit saivat jälleen mahdollisuuden nousta valtaan saksalaisvaikutuksen lakattua. Suomen diplomaattisena edustajana Ukrainan valtakunnassa oli Herman Gummerus, joka kirjoitti kokemuksistaan kirjan Ukrainan murrosajoilta.

Toinen Ukrainan kansantasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan hävittyä ensimmäinen maailmansodan palasi Ukrainan kansantasavalta voimaan, kun Symon Petljura perusti joulukuussa 1918 uudelleen Ukrainan kansantasavallan.

Ukrainan kansantasavalta soti alueestaan pääasiassa neuvostovenäläismielisiä bolševikkeja, Etelä-Venäjän armeijaa, mutta myös hetken puolalaisia vastaan. Venäjän intervention voimistuttua heikkeni Ukrainan kansantasavallan asema niin ikään ententen tukemaa Etelä-Venäjän armeijaa vastaan. 1919 Ukrainan kansantasavalta liittoutui puolalaisten kanssa luvaten Länsi-Ukrainan kansantasavallan, Itävalta-Unkarille kuuluneen Galitsian Puolan tasavallalle.

Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoteen 1920 mennessä neuvostovenäläiset saivat Etelä-Venäjän armeijan karkotetuksi Krimin niemimaalta, jolloin Ukrainan kansantasavalta joutui entistä lujemmin neuvostovenäläisten paineen kohteeksi ja hävisi.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Remy, J.: Ukrainan historia, 152, 2015
  2. Remy, J.: Ukrainan historia, 76, 2015
  3. Remy, J.: Ukrainan historia, 76-77, 2015
  4. Remy, J.: Ukrainan historia, 77, 2015
  5. Remy, J.: Ukrainan historia, 80-81, 2015
  6. Remy, J.: Ukrainan historia, 84-88, 2015
  7. Remy, J.: Ukraina historia, 104, 2015
  8. Remy, J.: Ukrainan historia, 88, 2015
  9. Remy, J.: Ukrainan historia, 106, 2015
  10. Remy, J.: Ukrainan historia, 106-111, 2015
  11. Remy, J.: Ukrainan historia, 113, 2015
  12. Remy, J.: Ukrainan historia, 121-123, 2015
  13. Remy, J.: Ukrainan historia, 123, 2015
  14. Remy, J.: Ukrainan historia, 141, 2015
  15. Remy, J.: Ukrainan historia, 143, 2015
  16. Remy, J. : Ukrainan historia, 145, 2015
  17. Remy, J.: Ukrainan historia, 146-147, 2015
  18. Remy, J.: Ukrainan historia, 147-148, 2015
  19. Remy, J.: Ukrainan historia, 148, 2015
  20. Remy, J.: Ukrainan historia, 148, 2015
  21. Remy, J.: Ukrainan historia, 149, 2015
  22. Remy, J.: Ukrainan historia, 149, 2015
  23. Remy, J.: Ukrainan historia, 150, 2015
  24. Remy, J.: Ukrainan historia, 152, 2015
  25. Remy, J.: Ukrainan historia, 152, 2015
  26. Remy, J.: Ukrainan historia, 153-154, 2015
  27. Remy, J:. Ukrainan historia, 154, 2015
  28. Remy, J.: Ukrainan historia, 154, 2015
  29. Remy, J.: Ukrainan historia, 155-156, 2015
  30. Remy, J.: Ukrainan historia, 156, 2015
  31. Remy, J.: Ukrainan historia, 156, 2015
  32. Remy, J.: Ukrainan historia, 156, 2015
  33. Remy, J.: Ukrainan historia, 159, 2015
  34. Remy, J.: Ukrainan historia, 159, 2015
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ukrainan kansantasavalta.