Portugalin historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Portugalin historia itsenäisenä valtiona juontaa juurensa keskiajalle. Portugali nousi löytöretkien myötä ensimmäiseksi maailmanlaajuiseksi merivallaksi 1400-luvun alusta lähtien. Laajimmillaan portugalilainen imperiumi käsitti alueita kaikista maanosista Pohjois-Amerikkaa lukuun ottamatta. Imperiumin kulta-aika päättyi hallitsijasuvun sammumiseen ja unioniin Espanjan kanssa. Voimakkaammat Länsi-Euroopan valtiot, kuten Alankomaat, Englanti ja Ranska syrjäyttivät 1500-luvulla Portugalin kauppa- ja merimahtina. Intian valtameren alueet menetettiin muslimivaltioille, etupäässä Omanille ja ottomaanien alusmaille. Uuden itsenäistymisen (1640) jälkeen maa eli seuraavan vuosisadan Euroopan unohdettuna syrjäseutuna. Konservatiivinen aatelisto ja katolinen kirkko inkvisitioineen estivät uudistukset. Vuoden 1755 maanjäristyskatastrofi ja sitä seurannut Pombalin markiisin valtakausi valistushenkisine uudistuksineen katkaisivat pitkän pysähtyneisyyden ajan. Ranskalaiset miehittivät Portugalia 1807–1812. Miehityksen ajaksi kuningashuone siirtyi Brasiliaan.[1]

Ennen Portugalin valtiota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisen Portugalin alueella on ollut asutusta paleoliittiselta kaudelta lähtien. Paleoottisen kauden lopulla noin 7000 eaa. Tajo-joen laaksossa asui kalastusta ja metsästystä harjoittaneita heimoja. Myöhemmin, arviolta noin 3000 eaa. lähtien, neoliittikauden ihmiset alkoivat rakentaa alkeellisia asumuksia sekä harjoittaa maanviljelyä. Kauden ihmiset harjoittivat vainajien palvontaa ja rakensivat kivirakennelmia eli dolmeneita. Neoliittikauden lopulla noin 2000 eaa. alkoivat voimistua Iberian niemimaan kivikautisten kulttuurien alueelliset erot. Portugalin alueella vaikuttanut megaliittikulttuuri jätti jälkeensä lukuisia hautarakennelmia. Paleoliittista ja neoliittista kautta seurasivat pronssi- ja rautakausi (arviolta noin 1500–1000 eaa.). Tänä aikana Iberian niemimaata asuttivat lukuisat kansat, kuten esimerkiksi iberit, joiden arvellaan saapuneen alueelle Pohjois-Afrikasta.[2]

Valloittajat vuorottelevat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Foinikialaiset saapuivat 1100-luvulla eaa. Iberian niemimaan länsirannikolle etsimään metalleja ja perustivat kauppa-asemia Cádiziin, Málagaan ja Sevillaan. Foinikialaiset kävivät kauppaa sisämaan asukkaiden kanssa ja vaihtoivat itämaisia kauppatuotteita metalleihin. Keltit saapuivat Keski-Euroopasta niemimaan länsiosiin 700–500 eaa. Keltit sekoittuivat paikallisen väestön, ibereiden, kanssa, jolloin muodostuivat keltiberit. Kreikkalaiset saapuivat niemimaalle 600-luvulla eaa. ja perustivat alueelle siirtokuntia. Karthagolaiset saapuivat foinikialaisten ja kreikkalaisten jälkeen ja hallitsivat niemimaan eteläisiä osia roomalaisten saapumiseen asti 200-luvulla eaa.[3]

Roomalaiset valloittivat Iberian niemimaan 200-luvun lopulla eaa. Niemimaan länsiosassa nykyisen Portugalin keskiosassa lusitaanit vastustivat roomalaisten hyökkäystä voimakkaasti parin sadan vuoden ajan.[4] Lusitaanien vastarintaa johtaneista sotapäälliköistä kuuluisin oli Viriatus, joka taisteli roomalaisjoukkoja vastaan vuosikymmenten ajan, kunnes joutui lopulta salamurhan uhriksi vuonna 139 eaa. Viriatuksen kuoleman jälkeen roomalaiset pystyivät nopeasti valtaamaan Dourojoen pohjoispuolisen alueen ja siten koko Iberian niemimaan.[3][5] Valloittaja oli roomalaisten sotapäällikkö Decius Junius Brutus.[1]

Roomalaisaika ja maurien tulo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rooman provinssina Lusitania oli vuodesta 25 eaa. alkaen likimain nykyisen Portugalin ja osittain Espanjan alueilla. Se käsitti Douron eteläpuolisen alueen. Se nimettiin luultavasti alueen alkuperäisten asukkaiden, lusitaanien mukaan. Heidän alkuperänsä on epäselvä, mutta he saattaisivat olla kelttien ja ibereiden jälkeläisiä. Sen pääkaupunki oli Emerita, nykyinen Espanjan kaupunki Mérida. Douron pohjoispuolta roomalaiset nimittivät Gallaeciaksi ( nykyinen Galicia). Arkeologiset löydöt osoittavat, että roomalaisajan Lusitania oli vauras alue. Sen kehittyviä kaupunkeja olivat nykyiset Coimbra, Beja ja Évora.[6]

Lusitanian kartta.

Kansainvaellusaikana 400-luvulla Iberian niemimaalle saapui useita germaanisia heimoja, varsinkin vandaaleja ja länsigootteja. Heidän valtakautensa kesti 500-luvun alkupuolelle, jolloin frankit loivat Galliaan oman valtakuntansa.[4] Iberian niemimaalla valtaan tulivat vuonna 711 islaminuskoiset maurit. Espanjaan ja Portugaliin tuli tuolloin runsaasti myös juutalaisia. Myöhemmin kristittyjen hallitsijoiden aikana juutalaisia vaadittiin joko kääntymään kristinuskoon tai poistumaan maasta. Alueen nykyisen väestön keskuudessa 20 prosentilla on DNA-analyysin perusteella juutalaisia esi-isiä.[7]

Perustaminen ja sota Kastiliaa vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afonso Henriquesin aikainen Portugalin ensimmäinen lippu.

Kreivi Vímara Peres hallitsi vuonna 868 Minho- ja Douro-jokien välistä Portucalen kreivikuntaa, jonka keskus oli Portucalen kaupunki (nykyinen Porto). Vuotta 868 pidetäänkin toisinaan Portugalin perustamisvuotena, vaikkakaan täyttä itsenäisyyttä ei vielä ollut.[8] Galician ja Portugalin yhteinen kuningaskunta oli vuonna 1065 vähän aikaa itsenäisenä García II:n johdolla. Kastilian Alfonso VI:n valtakaudella maa kuitenkin liittyi vuonna 1072 takaisin Kastiliaan ja Leónin kuningaskuntaan. 1090-luvulla burgundilainen ritari Henrik nousi Portugalin kreiviksi. Hän onnistui yhdistämään Portucalen ja Coimbran kreivikunnat, ja maa julistautui Leónin ja Kastilian välisen sodan aikana itsenäiseksi. Henrikin elinaikana Portugalin itsenäisyyttä ei kuitenkaan tunnustettu.[8]

Itsenäisyys vuonna 1179[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portugalin ja Espanjan islamilaisen maurivallan päättymistä nimitetään reconquistaksi. Se alkoi Portugalissa 24. kesäkuuta 1128, kun kreivi Henrikin poika Alfonso I eli Afonso Henriques voitti São Mameden taistelun. Tämä oli pitkä askel Portugalin itsenäistymisessä: Alfonso julistautui ensin Portugalin ruhtinaaksi ja 1139 ensimmäiseksi Portugalin kuninkaaksi.[8] 5. lokakuuta 1143 Pyhän istuimen edustajat tunnustivat Portugalin viimein itsenäiseksi Zamoran kokouksessa vuonna 1179. Alfonso jatkoi valloituksia islaminuskoisilta maureilta etelässä Temppeliherrain ritarikunnan tuella. Portugalin reconquista oli ohi 1249 Algarven valloituksen jälkeen, ja raja muiden kuningaskuntien kanssa pysyi tästä lähtien lähes muuttumattomana. Vuonna 1249 Alfonso III otti ensimmäisenä monarkkina tittelikseen "Portugalin ja Algarven kuninkaan".[9] Lissabonista tuli Portugalin pääkaupunki vuonna 1255.[10]

Hovielämä oli särmikästä. 1300-luvun puolivälissä kruununprinssi Pietari I:lla oli rakastettu Inês de Castro, joka oli puoliksi Kastilian, puoliksi Portugalin ylhäisösukuja. Vuonna 1355 Pedron isä kuningas Alfonso IV määräsi Inêksen surmattavaksi, koska hänen nousemisensa valtaistuimelle ei ollut hallituspolitiikan mukaan toivottavaa. Kuninkaaksi noustuaan Pedro rakennutti hautamuistomerkin Inêkselle ja itselleen. Tämä monumentti sijaitsee Alcobaçan luostarissa Keski-Portugalissa.[11]

Kuningas Ferdinand I kuoli 1383 jättämättä miespuolista perillistä. Hänen tyttärensä Beatriz meni samana vuonna naimisiin Kastilian Juhana I:n kanssa, mikä tarkoitti, että Portugali siirtyisi Kastilian vallan alle. Tätä seurasi kahden vuoden mittainen anarkia, jolloin maassa ei ollut varsinaista kuningasta.[8] 6. huhtikuuta 1384 portugalilaiset kävivät kastilialaisia vastaan Atoleirosin taistelun, mutta Portugali ei saanut ratkaisevaa voittoa Kastiliasta. Aljubarrotan taistelussa 14. elokuuta 1385 portugalilaiset voittivat kastilialaiset lopullisesti, jolloin Portugali pääsi Kastilian holhouksesta ja valtaistuimelle nousi Portugalin Juhana I.[8]

Löytöretkien aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afrikan ympäri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portugalin löytöretket ja imperiumi.

Portugalilaisen imperiumin rakentaminen alkoi 1415, kun portugalilainen armada purjehti kuningas Juhana I:n ja hänen poikiensa Edvardin, Henrikin ja Alfonson kanssa kohti Ceutaa Pohjois-Afrikassa. Mukana oli myös Nuno Álvares Pereira. Rikas islamilainen kauppakaupunki valloitettiin 21. elokuuta.[12]

Tietämys kasvoi Henrik Purjehtijan tutkimusmatkoihin kohdistuneen kiinnostuksen ja merenkulun teknisten edistysaskeleiden ansiosta. Tutkimusmatkoja rahoitettiin Temppeliherrain varoilla heidän haettuaan vainojen vuoksi turvaa Portugalista. Portugalissa ritarikunta jatkoi toimintaansa nimellä Kristuksen veljeskunta, vaikka se muualla kiellettiin, sillä temppeliherrojen katsottiin tehneen Portugalille suuria palveluksia.[13]

Vuonna 1418 Henrik Purjehtijan kapteenit João Gonçalves Zarco ja Tristão Vaz Teixeira löysivät Porto Santon saaren. Vuonna 1419 Zarco nousi maihin Madeiralla. Suurin osa Azorien saarista löydettiin 14271431. Vuonna 1434 Gil Eanes ohitti Cabo Bojadorin Marokossa, ja siitä alkoivat Portugalin tutkimusmatkat Afrikassa. Myöhemmin karavelit löysivät Guineanlahden ja Kongojoen suiston.[12]

Bartolomeu Dias kiersi ensimmäisenä Hyväntoivonniemen 1487. Vasco da Gama purjehti ensimmäisenä eurooppalaisena Intiaan ja saapui Calicutiin 20. toukokuuta 1498. Hän palasi Portugaliin seuraavana vuonna. Pedro Álvares Cabral purjehti vuonna 1500 ensimmäisenä Brasilian rannikolle. Brasilia julistettiin pian kuuluvaksi Portugaliin. Kymmenen vuotta myöhemmin Alfonso d'Albuquerque valloitti Goan.[12]

Tordesillasin ja Zaragozan sopimukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kastilian/Espanjan ja Portugalin väliset siirtomaiden demarkaatiolinjat 1400- ja 1500-luvulla (Tordesillasin ja Zaragozan sopimukset)

Espanjan ja Portugalin kesken tehtiin 7. kesäkuuta 1494 Tordesillasin sopimus, jolla maat jakoivat keskenään Euroopan ulkopuolisen maailman. Sopimuksessa määriteltiin etelä-pohjoissuuntainen jakolinja, joka kulki noin 1800 kilometriä länteen Kap Verden saarista. Tämä jakolinja vastaa noin pituuspiiriä 47 °W. Espanja sai jakolinjan länsipuoliset alueet, Portugali puolestaan kaikki itäpuoliset. Tordesillasin sopimus johti käytännössä siihen, että Portugali sai oikeuden Afrikasta ja Aasiasta löytyviin alueisiin sekä Brasilian itäosiin. Portugali sai Brasilian vahingossa, sillä sopimusta tehtäessä ei tiedetty Amerikan ulottuvan sovitun linjan itäpuolelle.[12]

Zaragozan sopimus 1529 oli vastaava päätös itäisellä pallonpuoliskolla. Sen mukaan nykyisen Indonesian seudut (silloiset Maustesaaret) samoin kuin juuri löydetyt Filippiinit kuuluivat Espanjalle. Sopimus oli tappio Portugalille, jonka alue alkoi vasta noin 1 500 km Maustesaarista itään päin.[12]

Iberian unioni 1580-1640[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portugalin kuningassuku sammui kuningas Henrikiin vuonna 1580. Koska Espanjan Filip II oli aikaisemman Portugalin kuninkaan Manuel I:n tyttärenpoika, hänestä tuli Portugalinkin hallitsija nimellä Filip I 1580. Alkuun oli kyse personaaliunionista: Portugali säilyi erillisenä valtiona ja piti oman lakinsa, rahayksikkönsä ja hallituksensa. Portugalin kolmas espanjalainen kuningas, Filip III eli Espanjan Filip IV, yritti tehdä Portugalista Espanjan maakunnan. Myös inkvisitio alkoi toimia 1536 ja vainota juutalaisia. Portugalilaiset alkoivat pyrkiä eroon Espanjasta, ja kuningassuvun jäsen Bragançan herttua julistettiin Portugalin kuninkaaksi 1. joulukuuta 1640 nimellä Juhana IV, ja Espanjaa vastaan käytiin perimyssota.[8]

Sodan seurauksena Espanjan kuningas menetti Portugalin kuninkaan aseman. Juhana IV tarvitsi Portugalin kuninkaana asemansa turvaamiseksi liittolaisen ja turvautui Englannin apuun. Portugali menetti perimyssodassa muutamia siirtomaitaan, esim. Ceutan, jonka kuvernööri pysyi uskollisena Espanjalle. 1700-luvulla Portugalin kiinnostus siirtomaiden saralla kohdistui Brasiliaan sekä muutamiin kohteisiin Afrikassa ja Aasiassa, sillä nämä tuottivat emämaalle suuria voittoja. Niinpä Brasiliasta löytyi kultaa (1693) ja timantteja (1728).[8]

Uudesta itsenäistymisestä Napoleonin sotiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portugalin talous oli 1700-luvulla myötätuulessa sokerintuotannon, orjakaupan[14] sekä kulta- ja timanttilöytöjen takia. Englannin kanssa solmittiin 1703 Methuenin sopimus, joka antoi Englannille suuren määräysvallan Portugalin taloudessa. Maan silkkituotanto käynnistettiin ja Ylä-Douron viiniyhtiö sai yksinoikeuden portviinin vientiin Englantiin.[8]

Portugalin käymä orjakauppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Orjuus

Portugali kävi noin 300 vuoden ajan orjakauppaa, jossa afrikkalaisia myytiin orjiksi lähinnä Brasilian sokeriruokoviljelmille. Vilkkaimmillaan kauppa oli 1700-luvulla, mutta se oli alkanut jo 1500-luvulla. Orjalaivauksia tehtiin 30 000 ja niissä kuljetettiin 4 650 000 orjaa, jotka ovat suuremmat luvut kuin millään muulla orjakauppaa käyneellä maalla. Suurimmat lähtösatamat olivat Elmina nykyisessä Ghanassa ja Luanda nykyisessä Angolassa, ja laivojen tyhjennys tapahtui useimmin Bahiassa.[14] Amerikkaan tuoduista orjista osa karkasi, mistä kertoo, että lähes koko 1600-luvun ajan karanneet orjat ylläpitivät omaa valtioita, Palmaresia.

Lissabonin maanjäristys 1755[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sebastião José de Carvalho e Melo, Pombalin markiisi

1. marraskuuta 1755 Lissabonissa tapahtui maanjäristys, jonka voimakkuudeksi on nykyään arvioitu vajaat yhdeksän Richterin asteikolla. Maanjäristyksessä, sitä seuranneissa tsunameissa ja tulipaloissa kuoli arviolta 60 000–100 000 ihmistä ja tuhoutui 85 prosenttia Lissabonin rakennuksista,[15] minkä vuoksi kaupunki jouduttiin rakentamaan miltei kokonaan uudelleen. Maanjäristys oli niin voimakas, että sen vaikutukset tuntuivat Marokossa asti. Lissabonissa oli jo aiemmin tapahtunut useita pienempiä maanjäristyksiä, joista varhaisin tunnettu sattui vuonna 1009. 26. tammikuuta 1531 sattunut järistys vaati tuhansia kuolonuhreja.[16] Lissabonin jälleenrakennusta johti tehokkaasti Sebastião José de Carvalho e Melo, myöhempi Pombalin markiisi.[8]

Pombalin markiisin aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Markiisi Sebastião José de Carvalho e Melo tuli pääministeriksi 1755. Pombal muistetaan Lissabonin vuoden 1755 maanjäristyksen tehokkaasta jälkihoidosta sekä roolistaan Portugalin talouden ja yhteiskunnan uudistajana. Markiisi de Pombalin valtakaudella asioita kontrolloitiin tarkasti. "Sellit ja vankilat ovat ainoa asia, jonka tiedän tepsivän tähän hulluun kansaan", hänen kerrotaan sanoneen. Hänen tekemiään uudistuksia on esimerkiksi orjuuden Portugalin Intian-siirtomaista.[17]

Napoleonin sodat ja Portugali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1801 Portugali menetti Olivençan Espanjalle lyhyessä appelsiinisodassa (Guerra das Laranjas), jossa Espanja hyökkäsi Napoleonin painostamana Portugaliin. Vuonna 1807 maa kieltäytyi liittymästä Englannin mannermaasulkemukseen. Seurauksena oli, että Ranska miehitti Portugalin Jean-Andoche Junotin johdolla 1. joulukuuta 1807. Brittien väliintulo Iberian niemimaalla käydyssä sodassa palautti Portugalin itsenäisyyden, ja Ranskan miehitys päättyi vuonna 1812. Vuonna 1808 Portugalin kuningasperhe joutui pakenemaan Brasilian Rio de Janeiroon, jolloin siitä tuli väliaikaisesti Portugalin ja portugalilaisen imperiumin pääkaupunki.[1]

Brasilian itsenäistymisestä vuoden 1910 vallankumoukseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1822 Brasilia julistautui itsenäiseksi keisari Pedro I:n alaisuudessa, sillä brasilialaiset eivät hyväksyneet Portugalin läheistä suhdetta Englannin kanssa. Lissabon sai tällöin takaisin asemansa Portugalin pääkaupunkina. Portugalin Juhana VI:n kuoltua 1826 hänen vanhin poikansa Pedro I sai Portugalin kruunun nimellä Pedro IV. Koska portugalilaiset ja brasilialaiset eivät halunneet yhdistynyttä monarkiaa, Pedro joutui luopumaan Portugalin kruunusta tyttärensä Maria da Glórian hyväksi.[1] Muutos merkitsi myös orjakaupan loppumista myös tällä suunnalla.[14]

Portugalin hallitsijasuvut

Pääartikkeli: Portugalin kuningas
hallitsijasuku vuodet
Burgundi-suku 1139-1383
Ei hallitsijaa 1383–1385
Aviz-suku 1385-1495
Aviz-Beja-suku 1495–1580
Habsburg-suku 1581–1640
Braganza-suku 1640–1910
Braganza-Saxe-Coburg ja Gotha -suku 1853–1910

Ensimmäinen tasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tasavallan kannattajat mellakoivat Lissabonissa 5.10.1910.

Monarkia syrjäytettiin vallankumouksessa vuonna 1910, minkä jälkeen perustettiin Portugalin ensimmäinen tasavalta. Väliaikaisen hallituksen presidentiksi nousi Teófilo Braga. Manuel de Arriaga valittiin 1911 ensimmäiseksi presidentiksi.[8]

Portugali oli ensimmäisessä maailmansodassa ympärysvaltojen puolella vuodesta 1914. Se osallistui sotatoimiin Euroopassa ja Afrikassa myös laivastollaan.[1] Joulukuussa 1917 vallankaappauksessa maan johtoon nousseen presidentti Sidónio Paisin murha vuonna 1918 ajoi maan lyhyeen sisällissotaan.[18] Vuosien 1911-1926 välisenä aikana maassa oli kahdeksan presidenttiä, joista kaksi erotettiin, neljä erosi kesken virkakauden, yksi murhattiin ja vain yksi istui kautensa loppuun. Samana aikana maassa oli 44 hallitusta. Politiikan levottomuus ja lyhytjänteisyys kasvattivat vaatimuksia järjestyneemmästä hallitusvallasta. Ajanjakso oli myös nykyaikaisten puolueiden ja ammattiyhdistysten syntyaikaa.[1]

Toinen tasavalta eli Salazarin kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portugalin Afrikkalaiset siirtomaat.

Ensimmäisen tasavallan aikaa leimasivat poliittinen epävakaus, Portugalin epäsuosittu osallistuminen ensimmäiseen maailmansotaan sekä huonot suhteet kirkon ja valtion välillä. Tämä johti kansallismielisten sotilasvallankaappaukseen vuonna 1926 ja toiseen tasavaltaan, joka sisälsi pääministeri António de Oliveira Salazarin johtaman lähes 50 vuotta jatkuneen autoritaarisen konservatiivihallinnon, joka sovelsi korporatismin periaatetta. Hallitusjärjestelmää kutsuttiin nimellä Estado Novo ("uusi valtio"). Se oli arvoiltaan katolinen ja nationalistinen ja muistutti Espanjan fasismia. Estado Novon aikana ainoa sallittu puolue oli kansallinen liitto (União Nacional), jota piti pystyssä salainen poliisi Polícia Internacional e de Defesa do Estado. Salazarin aika oli taloudellisesti vakaata, mutta yhteiskunnan kehitystä ei juuri tapahtunut. Tämä johtui tietoisesta politiikasta, joka korosti Portugalin imperiumin omavaraisuutta. Teollistuminen, kaupungistuminen ja koulutus pyrittiin pitämään minimissään. Työläisten, kaupunkilaisten ja opiskelijoiden liiallista määrää pidettiin uhkana yhteiskunnalliselle vakaudelle ja perinteisille arvoille. Espanjan sisällissodan aikana Portugali tuki kansallismielisiä. Kumousajatusten leviämistä estettiin sensuurin avulla.[1]

Toisen maailmansodan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koko toisen maailmansodan ajan Portugali oli puolueeton. Joulukuussa 1942 Japani miehitti Portugalille kuuluneen Itä-Timorin, mutta pääministeri António de Oliveira Salazar kieltäytyi julistamasta maalle sotaa. Hän antoi kuitenkin liittoutuneille luvan käyttää Azoreja sotilastukikohtanaan.[19] Kun Pohjois-Atlantin puolustusliitto NATO perustettiin 1949, maa oli yksi sen perustajajäsenistä.

Eristäytynyt Portugali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Portugalista tuli NATO:n jäsen, se ei ottanut vastaan Marshall-apua, eikä talousstrategiaan kuulunut EEC:hen lähestyminen eikä taloussuhteiden lähentäminen Länsi-Euroopan maiden kanssa. Tästä huolimatta vuodesta 1950 Salazarin kuolemaan asti bruttokansantuote kasvoi keskimäärin 5,66 % vuodessa. Vuonna 1945 Portugalin siirtomaihin kuuluivat Azorit, Madeira, Kap Verden saaret, Angola, Portugalin Guinea, Mosambik, Goa, Damão, Diu, Macao ja Itä-Timor. Siirtomaiden johtaminen, kehittäminen ja hallussapito johti pitkällisiin siirtomaasotiin Angolassa, Mosambikissa ja Guinea-Bissaussa.[8]

Siirtomaasodat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Intia otti haltuunsa Portugalin Intian 1961. Myös Angolassa, Mosambikissa ja Portugalin Guineassa syntyi itsenäisyysliikkeitä, mutta Portugali oli haluton antamaan siirtomailleen itsenäisyyttä. 1968 Salazar sai sydänkohtauksen, jonka jälkeen hän ei kyennyt hallitsemaan. Pääministeriksi tuli Marcelo Caetano. Hänen johdollaan yritettiin jatkaa siirtomaasotia siirtomaiden itsenäisyysliikkeitä vastaan, mutta huonoin tuloksin. Valta siirtyi vähitellen sotilasjuntan käsiin.[1]

Sissejä ei onnistuttu kukistamaan, ja tyytymättömyys siirtomaasotiin johti osaltaan vuoden 1974 Neilikkavallankumoukseen. Se kaatoi maata hallinneen sotilasjuntan, joka oli pyrkinyt presidentti Américo Tomásin ja pääministeri Caetanon johtamana jatkamaan vuonna 1968 vallasta luopuneen Salazarin politiikkaa.[1]

Kolmas tasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Neilikkavallankumous
Neilikkavallankumouksen muistomerkki Lissabonissa

Asevoimien liikkeen suorittama veretön neilikkavallankumous 25. huhtikuuta 1974 nosti valtaan Kansallisen pelastuksen juntan ja johti laajoihin vasemmistoradikaaleihin demokratiauudistuksiin . Portugalin Afrikan-siirtomaille myönnettiin itsenäisyys 1975. Joulukuussa 1975 Indonesia miehitti Portugalin Timorin (Itä-Timor), joka oli viikkoa aikaisemmin julistautunut itsenäiseksi, joten sen itsenäisyys jäi toteutumatta. Uusi vasemmistoradikaalinen perustuslaki otettiin käyttöön vuonna 1976. Ensimmäiset demokraattiset parlamenttivaalit pidettiin 1975 ja presidentinvaali 1976. Vapaat vaalit nostivat valtaan maltillisia suuntauksia, ja johtaviksi puolueiksi tulivat sosialistit ja sosiaalidemokraatit. Yksi tämän ajan pääministereistä oli sosialistien Mario Soares.[1]

EEC-jäsenyys 1986[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maatalousvaltainen Portugali oli pitkään Länsi-Euroopan köyhin valtio, ja monet portugalilaiset lähtivät siirtotyöläisiksi muihin Länsi-Euroopan maihin. Vuonna 1986 Portugali liittyi Espanjan kanssa EEC:hen, joka oli Euroopan unionia edeltänyt talousyhteisö.[20] Portugalilaisen imperiumin loppuna pidetään vuotta 1999, kun Macaon kaupunki luovutettiin Kiinalle.[1]

Talouskriisi 2011-13[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvun Portugali oli yksi Euroopan nopeimmin kasvavista talouksista ja menestyjistä. Keskimääräinen BKT:n kasvu oli noin 5 %. Euroalueen jäsenyys vuonna 1999 nähtiin palkintona hyvin tehdystä työstä ja se takasi maalle vakaan valuutan, matalat korot sekä tien maailman suurimmalle talousalueelle. Vuonna 2002 euroa alettiin käyttää maksuvälineenä.[21] Portugalin ongelmat johtuvat pääosin maan talouden hitaasta kasvusta. Maan talous ei kasvanut merkittävästi 2000-luvun alun hyvinä vuosina. Vuonna 2008 alkanut kansainvälinen finanssikriisi vei 2010-luvun alussa Portugalin talouskriisiin, jonka ratkaisemiseksi sille annettiin 78 miljardin euron suuruinen lainapaketti. Se jakautui kolmeen 26 miljardin osaan. Lainoittajia olivat Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF), Euroopan rahoitusvakausväline (ERVV) ja Euroopan komissio. Suurin lainoittaja on Saksa runsaalla 14 miljardilla eurolla. Portugalin eräänlainen omavastuuosuus lainoista oli 455 miljoonaa euroa.[22] Positiivinen käänne kriisissä tapahtui 3. lokakuuta 2012, kun Portugalin onnistui saada markkinoilta 3,76 miljardin lainan kohtuullisella korolla. Tämän avulla voitiin kovakorkoisia lainoja vaihtaa edullisempiin. EU piti tukitoimilla Portugalin korkotasoa alhaisena edelleen syksyllä 2013.[23]

Säästöohjelman toteuttaminen kohtasi vaikeuksia, sillä maan perustuslakituomioistuin päätti maaliskuussa 2013, että iso osa hallituksen suunnittelemista talouskuritoimista on perustuslain vastaisia. Hätälainoittajat helpottivat Portugalin lainaohjelman ehtoja, mutta hyväksyttäviä säästökohteita tarvittiin silti lisää.[24]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k Otavan suuri ensyklopedia, 7. osa (Optiikka-Revontulet), s. 5332-5335, art. Portugali. Otava, 1979. 951-1-02232-6.
  2. Portugal: A Country Study: Origins of Portugal 1993. Viitattu 15.12.2011. (englanniksi)
  3. a b Portugal: A Country Study: Phoenicians, Greeks, and Carthaginians 1993. Viitattu 16.12.2011. (englanniksi)
  4. a b Erling Bjøl ja Leo Hjortsø: Otavan suuri maailmanhistoria 4: Rooman valtakunta, s. 170, 316-318. Otava, 1983. ISBN 951-1-07160-2.
  5. Portugalin historiaa (PDF) Suomi-Portugali -yhdistys r.y.. Viitattu 17.12.2011.
  6. Otavan suuri ensyklopedia, 7. osa (Optiikka-Revontulet), s. 5332, art. Portugali. Otava, 1979. 951-1-02232-6.
  7. Espanjan inkvisitio ei onnistunut työssään. Tieteen Kuvalehti Historia, 2009, nro 6, s. 5. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209.
  8. a b c d e f g h i j k Anders Røhr: Otavan suuri maailmanhistoria. Kartasto-osa, s. 218-219. Suom. Laura Kolbe. Helsinki: , 1983. ISBN 951-1-07458-X.
  9. Portugal > Algarve portugal-info.net. Viitattu 30.3.2008. (englanniksi)
  10. Lisboa and Tagus Valley Portugal.org. Viitattu 30.3.2008. (englanniksi)
  11. Lissabon matkaopas. Berlitz 2002. ISBN 951-31-2705-2 s. 74
  12. a b c d e Stine Overbye: Portugali nousi merivallaksi. (Lähde käyttää miehestä nimeä Affonso de Albuquerque.) Tieteen Kuvalehti Historia, 2010, nro 3, s. 38-49. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209.
  13. Otavan iso tietosanakirja, osa 8. Otava 1960–1965, hakusana Temppeliherrain ritarikunta
  14. a b c Broström, Natasja: Orjakauppa kukoisti Afrikassa. Tieteen Kuvalehti Historia, 2011, nro 8, s. 442-47. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209.
  15. Guran, P: Words (in Writers. com Vol. 8, No. 9) Darkecho Feature. Viitattu 30.3.2008.
  16. Oliver Wendell Holmes: First of November, the Earthquake day Viitattu 30.3.2008.
  17. Simo Heininen: Ihmistä suurempi: paaviuden historia. Edita, 2004. ISBN 951-37-4184-2. , s. 76-80
  18. Portugal: The first Republic Country-data. Viitattu 30.3.2008.
  19. Spartacus schoolnet
  20. Globalis maaprofiili Portugali Suomen YK-liitto. Viitattu 8.4.2013.
  21. Stefan Lindström: Täällä Lissabon 21.3.2011. Suomen Lissabonin-suurlähetystö. Viitattu 7.4.2013.
  22. 12 kysymystä Portugalin tukipaketista Helsingin Sanomat. 11.5.2011. Viitattu 7.4.2013.
  23. Portugal seeks market access with $5 bln bond exchange Kathimerini (English Edition). Viitattu 17.10.2012. (englanniksi)
  24. Jarno Hartikainen: Portugalin lainaohjelmalle takapakkia Kauppalehti. 8.4.2013.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]