Berberit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Berberit
Berberien lippu.
Berberien lippu.
Simone Martini 003.jpgAbd al-Qadir.jpg
Driss Jettou.jpgIdir Hamid Cheriet.JPGZinedine Zidane 2008.jpg
AugustinusAbd al-Qadir
Driss JettouIdirZinedine Zidane
Väkiluku 15 miljoonaa
Merkittävät asuinalueet
Marokon lippu. Marokko
Algerian lippu Algeria
Libya
Tunisian lippu Tunisia
Egyptin lippu Egypti
Mauritanian lippu. Mauritania
Nigerin lippu Niger
Burkina Fason lippu Burkina Faso
Maahanmuuttajayhteisöjä
Ranskan lippu Ranska
Espanjan lippu Espanja
Alankomaiden lippu Alankomaat
Kielet berberikielet, arabia, espanja, ranska
Uskonnot Islam

Berberit (berberiksi ⵉⵎⴰⵣⵉⵖⴻⵏ, imazighen) ovat Pohjois-Afrikan afroaasialaiseen kieliryhmään (esim. arabiankieliset) kuuluvaa kantaväestöä.[1] Nimitys berberit juontuu antiikin kreikan kielen sanasta Barbaros, joka merkitsee 'vierasta' tai 'ulkopuolista'[2]. Heitä elää Egyptistä Marokkoon ulottuvalla alueella, mutta valtaosa elää Atlasvuorilla Marokossa ja Algeriassa. Berberit voidaan jakaa useisiin eri alaryhmiin. Berbereitä on arviolta 15 miljoonaa.[3]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Masinissa, Numidian kuningas.

Berberit ovat tunnetuista kansoista Pohjois-Afrikassa kaikkein vanhimpia. Berbereiden esi-isät tulivat Pohjois-Afrikkaan noin 5 000 vuotta sitten. Vuoteen 250 eaa. mennessä berberit olivat perustaneet kolme kuningaskuntaa nykyisten Tunisian, Marokon ja Algerian alueille. Nämä kuningaskunnat yhdistyivät vuonna 203 eaa.[3] Berberien kuningaskunnat kävivät sotaa Karthagoa vastaan. Numidiaa hallinnut berberikuningas Masinissa liittoutui Rooman valtakunnan kanssa. Kuningas Masinissa myös pakotti monet berberit jättämään kiertelevän elämäntapansa ja asettumaan aloilleen. Masinissan johdolla Numidiasta tuli vahva kuningaskunta, joka kuitenkin hajosi hänen kuolemansa jälkeen vuonna 148 eaa. 85-46 eaa. kuningas Juba I yhdisti berberit uudelleen, mutta hänet syrjäytti Rooman Julius Caesar.[4]

Arabivalloitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabien maahantunkeutuminen alkoi 640-luvulla ja berberit kääntyivät valloittajien tuomaan islamin uskoon. Arabien maahanhyökkäyksen takia monet berberit muuttivat pois rannikoilta sisämaan vuoristoihin ja aavikoille. Suuri osa myös sulautui arabiväestöön.

Vuonna 1054 syntyi Almoravidien berberidynastia nykyisten Länsi-Saharan ja Etelä-Marokon alueelle. Vuoteen 1069 Almoravidit olivat valloittaneet koko Marokon ja vuonna 1086 he hyökkäsivät Espanjan eteläosiin, jonka pääosan he valloittivat vuoteen 1106 mennessä. 1147 syntyi toinen berberidynastia nimeltä Almohadit. Vuoteen 1150 mennessä he valloittivat Almoravidien alueet Espanjan mukaan lukien. Almohadien suurvalta hajosi vuonna 1269. Almohadit ja Almoravidit tulivat tunnetuiksi maureina, joita ei tule sekoittaa nykypäivän maureihin.

Eurooppalaiset valtiot alistivat koko Pohjois-Afrikan vuoteen 1914 mennessä, muuta berberit tekivät vastarintaa Pohjois-Marokossa heimopäällikkö Abd el-Krimin johdolla vuosina 1920-1926 käydyssä Rifin sodassa. Samaan aikaan itsenäistyi lyhytaikaiseksi jäänyt Rifin tasavalta, jonka päämiehenä el-Krim toimi. Pohjois-Afrikka vapautui siirtomaavallasta 1960-luvulla.[4]

Nykypäivä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyiset berberiryhmät Pohjois-Afrikan kartalla.
  Shawit
  Saharan berberit (Zanatat, Sanhajat, Masmudat, Mozabitit, Siwisit)

Monissa Pohjois-Afrikan valtioissa berbereitä kohdellaan toisen luokan kansalaisina hallitsevia arabeja huonompina. Esimerkiksi Algeriassa arabiasta tehtiin maan ainoa virallinen kieli vuonna 1990 ja berberikielten puhuminen tehtiin laittomaksi. Kiivailla mielenosoituksilla painostettuina Marokko ja Algeria antoivat kuitenkin berberikielille aseman maiden toisena kielenä vuonna 1994. Monet berberit ovat muuttaneet etenkin Marokosta ja Algeriasta Eurooppaan, eritoten Ranskaan.[5]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berberien elämäntavat vaihtelevat suuresti riippuen ryhmästä, mutta suurin osa heistä on maanviljelijöitä. He kasvattavat muun muassa ohraa, oliiveja, kurpitsoja ja viiniköynnöksiä. Lisäksi peruna ja omenat ovat vallanneet alaa 1980-luvulta lähtien. Kotieläiminä pidetään lehmiä, lampaita, hevosia, vuohia ja kameleita. Osa berbereistä viettää paimentolaistyylistä elämää liikkuen karjansa mukana laidunalueelta toiselle. Heilläkin on kuitenkin yleensä kiinteä asuinpaikka. Naiset hoitavat yleensä kotityöt miesten työskennellessä peloilla ja rakentaen taloja.[5]

Yhteiskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berberinainen kuvattuna Tunisiassa vuonna 1910.

Rannikkoalueiden berberit elävät arabien tapaan ja ovat sulautuneet näihin voimakkaasti. Syrjäisemmillä seuduilla berberien oma yhteiskuntajärjestelmä on kuitenkin säilynyt. Monissa kylissä miehet kokoontuvat edelleen päättämään paikallisista asioista. Ennen tällaisissa kokouksissa päätettiin myös hallintoon ja lakiin liittyvistä kysymyksistä. Eteläisten berberien yhteiskunnan yläluokan muodostavat oman väittämänsä mukaan islamin uskonnon perustajasta, profeetta Muhammedista polveutuvat. Keskiluokan muodostavat niin sanotut valkoiset berberit ja alaluokan mustat afrikkalaiset eli haratinit. Berberinaisilla on perinteisesti ollut enemmän vapauksia ja valtaa kuin arabinaisilla. Monet heistä käyvät kauppaa markkinoilla ja hoitavat itse oman taloutensa. Vanhemmat järjestävät yleensä naimisiin menot. Berberitytöt avioituvat tavallisimmin 15- tai 16-vuotiaina. Järjestetyssä avioliitossa parilla on aikaa erota pari viikkoa, ja jos ero tapahtuu tällöin, on pari vapaa etsimään mieleisensä puolison.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Giles, Bridget: Peoples of North Africa. The Diagram Group, 1997. ISBN 0-8160-3483-4. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. berberi Berberit Pohjois-Afrikan haamilainen kantaväestö. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 2.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2007.
  2. Q&A: The Berbers BBC NEWS. 12. maaliskuuta 2004. Viitattu 9.11.2010. (englanniksi)
  3. a b Giles 1997, s. 52
  4. a b Giles 1997, s. 53
  5. a b Giles 1997, s. 54
  6. Giles 1997, s. 55