Alfonso VI (León)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Iberian niemimaan valtiot vuonna 1065:
  Garcia II:n valtakunta (Galicia)
  Alfonso VI:n valtakunta (León)
  Sancho II:n valtakunta (Kastilia)
Alfonso VI:n patsas

Alfonso VI (ennen kesäkuuta 10401. heinäkuuta 1109) oli vuosina 10651070 Leónin ja vuodesta 1072 lähtien Kastilian kuningas.[1]

Nousu valtaan ja kamppailu veljiään vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alfonso VI oli Kastilian Ferdinand I:n toinen poika. Kuollessaan vuonna 1065 isä jakoi valtakuntansa kolmen poikansa kesken ja heistä keskimmäinen ja isän suosikki Alfonso sai Leonin kuninkuuden sekä oikeuden Toledon pakkoveroihin.[2] Veljekset kuitenkin riitaantuivat ja vanhin heistä, Kastilian Sancho II voitti Alfonson Llantadan taistelussa vuonna 1068 sekä uudelleen seuraavan vuoden alussa, jolloin Alfonso joutui pakenemaan Toledon hallitsijan suojiin ja Sancho liitti Leonin omaan valtakuntaansa.[3]

Sanchon kuoltua salamurhaan vuonna 1072 Alfonso palasi Leonin kuninkaaksi. Koska Sancho oli kuollut lapsettomana, Alfonso liitti myös tämän maat omiinsa jouduttuaan sitä ennen vannomaan Rodrigo Díaz de Vivarin johtamille Kastilian ylimyksille, ettei hänellä ollut osuutta veljensä kuolemaan. Myöhemmin tämä mies tultiin tuntemaan nimella El Cid. Vangittuaan nuorimman veljensä Garcian Alfonso liitti myös tämän kuningaskunnan Galician omaan valtakuntaansa.[4]

Suhde kirkkoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavin ja kuninkaan kiista arvovallasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alfonson pitkän hallituskauden aikana Rooman kirkko sai lisää vaikutusvaltaa Espanjassa. Santiago de Compostelaan matkasi ulkomaisia pyhiinvaeltajia ja paavi Gregorius VII pyrki saamaan kirkon irti keisarin vaikutusvallasta. Jo paavin edeltäjä Aleksanteri II oli tukenut ranskalaisten ritarien Barbastron valtausta vuonna 1064 ja heistä kumpikin selitti Reconquistan tapahtuvan paavin alaisuudessa. Lisäksi Gregorius julisti vuonna 1073 kaikkien Espanjan kuningaskuntien kuuluneen aikanaan Pyhälle Pietarille ja näin ollen hän paavina ja Pyhän Pietarin perillisenä vaati oman johtoasemansa tunnustamista. Sama viesti kuulsi läpi vuonna 1077 Espanjan kuninkaille lähetetyssä kirjeessä.[5]

Alfonso kieltäytyi tunnustamasta paavin ylivaltaa käyttämällä itsestään titteliä imperator totius Hispaniae, eikä paavi Gregorius enää painostanut Alfonsoa vaan näytti hyväksyvän tilanteen ja nimitti tätä Espanjan loisteliaaksi kuninkaaksi.[6]

Liturginen kiista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanjassa oli käytössä mozarabien varhaisilta kristillisiltä vuosisadoilta periytynyt nk. Toledon liturgia. Vuonna 1074 paavi Gregorius VII kirjoitti Leonin ja Navarran kuninkaille ja kehotti näitä ottamaan käyttöön uudemman roomalaisen liturgian. Hankkeelle myötämielinen Alfonso VI huomasi kuitenkin mozarabialaisella liturgialla olevan laajaa kannatusta, joten hän järjesti liturgioiden välisen kilpailun. Kun Roomasta tullut liturgia osoittautui selvästi perinteistä mozarabialaista heikommaksi, määräsi kuningas uuden tavan punnita niiden välistä paremmuutta. Kumpikin liturgia oli kirjoitettu omaan kirjaansa ja ne heitettiin tuleen ajatuksella, että jumalalle mieluisampi selviää liekeistä vahingoittumattomana. Toledolainen putosi liekeistä, jolloin kuningas vihaisesti potkaisi sen takaisin tuleen sanoen:"taipukoon liekit kuninkaan tahtoon". Pettynyt Alfonso pyysi 1078 paavia lähettämään Espanjaan sopivan munkin uutta liturgiaa selittämään.[7]

Myös kuningaskunnan tärkeimpään luostariin nimitettiin uusi apotti Robert, joka ryhtyi taivuttamaan munkkeja uuden liturgian kannalle. Vaikka Robertista tuli liturgiakiistan ratkaisija, vuonna 1080 paavi korvasi hänet uudella miehellä, Bernard de Sauvetotilla. Robert oli nimittäin kannustanut kuningasta lemmenseikkailuihin kuningattaren hovinaisen kanssa ja muutenkin ilmeisesti ajanut enemmän omaa uraansa kuin paavillista arvovaltaa. Vuonna 1080 Bernard saapui ja toi mukanaan myös paavin uhkauksen julistaa Alfonso pannaan, mikäli tämä ei hankkiutuisi eroon rakastajattarestaan.[8]

Toledon valtaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alfonso VI:n onnistui täyttää Leonin kuninkaiden unelma visigoottien muinaisen hallintokaupungin Toledon valtaamisesta vuonna 1085.[9]

Taifojen painostus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkupuolella hallituskauttaan Alfonso VI jatkoi isänsä lailla taifojen pakkoverotusta. Saatuaan tuntuvia summia Sevillan, Granadan, Badajozin, Toledon ja Zaragozan muslimihallitsijoilta, yhä uusien vaatimusten kiristäminen näiltä alkoi houkuttaa häntä. Abd Allah, Granadan kuningas (1074/5-1090) kuvaili muistelmissaan, kuinka Alfonso VI:n tavoite oli saada muslimihallitsijat nousemaan toinen toisiaan vastaan. Kuninkaan edustaja Granadassa, kreivi Sisnando Davídiz sanoikin suoraan: "Al-andalus kuului aiemmin kristityille ennen arabien valloitusta...nyt...me haluamme vallata sen jälleen ja ottaa voimalla...kun teillä ei ole enää rahaa tai sotilaita valtaamme maan ilman vastarintaa."[10]

Kuohuntaa muslimien hallitsemassa Toledossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paetessaan veljeään Sanchoa Alfonso oli etsinyt ja saanut turvaa Toledon hallitsijan al-Mamunin luota. Al-Mamunin jälkeen valtaan nousi hänen kyvytön pojanpoikansa al-Qadir (1075-1085), josta ei ollut vastustamaan naapureidensa hyökkäyksiä. Valencia julistautui itsenäiseksi ja Sevilla joutui Cordoban valtaan. Toledon asukkaat alkoivat suhtautua yhä avoimemmin vihamielisesti al-Qadiriin, joka 1080 joutui pakenemaan valtakunnastaan ja etsimään suojaa Alfonso VI:n luota. Alfonso lupasikin auliisti apuaan sillä ehdolla, että al-Qadir luovuttaisi lopulta Toledon Alfonsolle ja siirtäisi hallintonsa Valenciaan, minkä valtaamisessa Alfonson joukot myös auttaisivat.[11]

Toledon valtaus ja Alfonson suvaitsevaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alfonso palautti al-Qadirin valtaan ja sai tältä suuret summat rahaa sekä tärkeimpien Toledoa suojaavien linnoitusten hallinnan kesällä 1081. Al-Qadirin vastainen kuohunta kuitenkin jatkui Toledossa ja tämän pyynnöstä kesällä 1084 Alfonso VI aloitti kaupungin piirityksen. Soveliaan ajan jälkeen, jotta puolustajia ei syytettäisi islamin pettureiksi, puolustajat antautuivat keväällä 1085. Antautumisehdoissa Alfonso VI takasi kaupungin asukkaille henkilön ja omaisuuden turvan. Halukkaat muslimit saivat jäädä kaupunkiin työtään tekemään ja lähteville kuningas lupasi vapaan poistumisen. Alfonso lupasi säilyttää suuren moskeijan koskemattomuuden ja tasoittaakseen eri uskontojen ja väestöjen suhteita Alfonso nimitti mozarabi Sisnando Davídizin kaupungin kuvernööriksi.[12] Saatuaan kaupungin valtaansa kuningas täytti myös lupauksensa al-Qadirille ja auttoi tämän Valencian valtaistuimelle.[13]

Suuren moskeijan tuho[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan kuningatar ja joukko ranskalaisia munkkeja vastustivat kuninkaan muslimeille osoittamaa suvaitsevaisuutta. Alfonson ollessa poissa kaupungista Toledon arkkipiispaksi nimitetty ranskalainen Bernard de Sauvetot otti muun kirkkorakennuksen puutteessa käyttöönsä Toledon moskeijan. Takaisin tultuaan kuningas lupasi rangaista omavaltaista piispaa ankarasti, mutta koston pelossa muslimit pyysivät kuningasta pidättäytymään rankaisusta.[14] Toledon valtaus toi suuren määrän muslimeja kristityn kuninkaan alaisuuteen ja muutamat arabikirjoittajat mainitsevatkin Alfonson kutsuneen itseään kahden uskonnon keisariksi.[15]

Kuninkaan riita el Cidin kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alfonso VI oli tutustunut veljensä Sancho II:n sotapäällikköön el Cidiin jo Leonin ja Kastilian välisten sotien yhteydessä vuosina 1068 ja 1069. Vuoden 1072 Sanchon salamurhan jälkeen hän joutui vannomaan el Cidin johtamille Kastilian ylimyksille syyttömyyttään tähän veritekoon. Toledon valtauksen aikoihin vuoden 1081 tienoilla Alfonso alkoi suhtautua el Cidin maineeseen yhä mustasukkaisemmin ja lopulta hän vangitsikin vasallinsa. El Cid pakeni ja tarjosi palveluksiaan muille kristityille kuninkaille ja myös Zaragozan muslimihallitsijoille. Zarogozan palveluksessa ollessaan el Cid ei ryhtynyt vastustamaan Alfonso VI:n joukkoja vuonna 1085 näiden piirittäessä kaupunkia. Koska hän ei ollut kuninkaan suosiossakaan, ei hän voinut aktiivisesti osallistua piiritykseen.[16]

Almoravidien vastahyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alfonso VI:n menestys sai Sevillan, Granadan ja Badajozin hallitsijat tajuamaan oman tukalan tilanteensa ja huomaamaan kyvyttömyytensä puolustautua kristittyä kuningasta vastaan. He pyysivät apua Pohjois-Afrikan Almoravideilta.

Yusuf ibn Tashufin saapuu Espanjaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yusuf ibn Tashufin (1061-1106) oli valloittanut Tangerin 1077 ja Ceutan 1084, mutta Espanjaan hän siirtyi vasta saatuaan taifojen hallitsijoilta avunpyynnön. Yusuf ibn Tashufin nousi maihin Algericassa 1086, josta jatkoi Sevillan kautta Badajoziin. Kuullessaan tapahtumasta Alfonso keskeytti Zaragozan piirityksen, kutsui joukkonsa Valenciaan koolle ja pyydettyään apua Aragonian Sancho I:ltä riensi tulokkaita vastaan. Joukot kohtasivat Zallaqassa 23. lokakuuta 1086. Taistelun alussa kristityt löivät taifojen kootut sotajoukot, mitä Yusuf kommentoi sanomalla: "Mitä se minua liikuttaa, jos nuo miehet surmataan? He ovat kaikki vihollisiani." Tämän jälkeen Almoravidit kävivät hyökkäykseen tiukassa muodostelmassa ja yöhön mennessä kristityt oli ajettu pakoon.[17]

Alfonso saa aikaa hengähtää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yusuf ibn Tashufin ei kuitenkaan viimeistellyt Zallaqan voittoaan, vaan palasi takaisin Afrikkaan. Syytä tähän ei tiedetä, mutta mahdollisesti paluuseen vaikutti tieto Yusufin pojan kuolemasta. On myös mahdollista, että voitto Alfonsosta ei ollut ratkaiseva ja se oli tapahtunut niin raskain menetyksin, ettei Yusufilla ollut mahdollisuutta jatkaa sotimista Espanjassa. Ranskalaiset apuun kiirehtineet joukot Burgundin herttua Odon ja Toulousen kreivi Raymondin johdolla saapuivat paikalle taistelun jo rauettua ja palasivat tyhjin toimin takaisin.[18]

Alfonso oli kärsinyt pahoja tappioita, mutta säästynyt aluemenetyksiltä. Zallaqan menestyksen innoittamina taifojen hallitsijat kieltäytyivät enää maksamasta pakkoveroa Alfonsolle. Kuninkaan palvelukseen palannut el Cid sai lupauksen pitää kaikki valloittamansa niemimaan itäiset maat ja hän ryhtyikin al-Qadirin suojelijaksi Valenciassa ja käytännössä valtasi maan.[19]

Almoravidien toinen retki Espanjaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taifojen hallitsijat pyysivät uudelleen Yusuf ibn Tashufinin apua, joka nousikin maihin kesällä 1089. Espanjan muslimihallitsijoista kuitenkin vain Sevillan joukot liittyivät häneen ja he riensivät auttamaan piiritettyä Aledoa. Saatuaan tiedon, että Alfonso VI oli luopumassa piirityksestä, Yusuf jälleen palasi Afrikkaan, mistä hän lähetti taifoihin uskonoppineita kannustamaan näitä oikeaan uskontoon ja kristittyjen vastustamiseen.[20]

Almoravidien kolmas retki Espanjaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yusuf palasi joukkoineen espanjaan syksyllä 1090 ja lähetti Marokkoon vangitsemansa Granadan kuninkaan ja tämän veljen. Kun Yusuf otti haltuunsa Cordoban 1091 ja valmistautui Sevillan piiritykseen. Tällöin Sevillan hallitsija al-Mutamid pyysi apua Alfonso VI:ltä, joka ryhtyi kokoamaan joukkojaan. Ennen kuin Alfonso pääsi Sevillaan, yusufin onnistui kuitenkin valloittaa Sevilla marraskuussa 1091. Al-Mutamid päätti päivänsä Marokkolaisessa vankilassa ja almohadit jatkoivat valloituksiaan rannikolla: Almeria, Murcia, Denia ja Jativa joutuivat Yusufin haltuun ja hänen onnistui vallata koko al-Andalus Badajozia, Valenciaa ja Zaragozaa lukuun ottamatta.[21] Valenciassa el Cid johti menestyksellä puolustusta ja piti linnoitukset hallussaan.[22]

Kuningas ilman perillistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urraca ja Raymond[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huolimatta lukuisista avioliitoistaan Alfonso VI:llä ei ollut laillista miespuolista perijää. Hänen tyttärensä Urraca saattoi laillisesti nousta valtaan yhdessä miehensä Burgundin Raymondin kanssa. Raymond oli tullut maahan serkkunsa herttua Odon joukkojen mukana auttamaan Zallaqan taistelussa. Muiden palatessa takaisin Ranskaan hän oli jäänyt Espanjaan ja nainut Urracan 1091. Muutama vuosi tämän jälkeen Alfonso VI antoi Galician Urracalle ja Raymondille ja Raymond hallitsi aluetta varakuninkaana.[23]

Teresa ja Henrik[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urracan ja Raymondin tie Leonin hallitsijapariksi näytti selvältä, mutta 1094 Alfonso VI antoi Portugalin aviottomalle tyttärelleen Teresalle ja tämän miehelle Burgundin Henrikille.[24]

Alfonson poika Sancho[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leonin kruununperimys sai uuden käänteen, kun vuoden 1100 paikkeilla Aldonso VI sai pojan Sanchon. pojan äiti oli muslimiprinsessa Zaida, Sevillan al-Mutamidin miniä.[25] Ajatus Sanchon julistamisesta kruununperijäksi sai paljon vastustusta. Ehkäistääkseen Sanchon perimyksen Urracan mies Raymond etsi liittolaista Teresan miehestä Henrikistä ja miehet pääsivätkin jonkinlaiseen sopimukseen vallanjaosta vuonna 1105. Raymond kuoli kuitenkin 1107 ja Sancho 1108, jolloin tilanne muuttui jälleen.[26]

Alfonso VI järjestelee vallanperimystä uudelleen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raymondin kuoltua Leonin ylimykset tunnustivat Urracan oikeuden kruunuun, mutta tämän pojan Alfonso Raimundezin (tuleva Alfonso VII) vaateet ohitettiin vähin äänin. Alfonso VI tajusi, että sotilaallinen ja poliittinen tilanne vaati Urracan avioitumista ja hän rupesi etsimään sopivaa aviomiesehdokasta. Lopulta hän päätyi Aragonian ja Navarran kuninkaaseen Alfonso I:een (1104–1134). Avioliiton oli määrä yhdistää Kataloniaa lukuun ottamatta Espanjan kristityt alueet Almoravidien vastaiseen taisteluun.[27]

Alfonso VI:n kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alfonso VI kuoli 20. kesäkuuta 1109 kesken tyttärensä Urracan ja Aragonian Alfonson häävalmisteluiden. Urracan avioliitosta tuli onneton ja se purkaantui vuonna 1114. Sitä ennen aviopuolisot olivat taistelleet sekä keskenään että myös Urracan sisarta Teresaa vastaan.[28]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • O´Callaghan, J.F.: A history of Medieval Spain. United Kingdom: Cornell University, 1975. ISBN 0-8014-0880-6. (englanniksi)
  • Petersen, K: Ihmiskunnan ajantieto. Suomeksi toimittanut Antero Manninen, avustajana Pentti Papunen. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1965.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. O´Callaghan, s.679
  2. O´Callaghan, s.198
  3. O´Callaghan, s.200
  4. O´Callaghan, s.200
  5. O´Callaghan, s.201
  6. O´Callaghan, s.202
  7. O´Callaghan, s.203
  8. O´Callaghan, s.203-204
  9. Petersen, s.271
  10. O´Callaghan, s.204
  11. O´Callaghan, s.205
  12. O´Callaghan, s.206
  13. O´Callaghan, s.207
  14. O´Callaghan, s.206
  15. O´Callaghan, s.207
  16. O´Callaghan, s.206
  17. O´Callaghan, s.209
  18. O´Callaghan, s.209
  19. O´Callaghan, s.209-210
  20. O´Callaghan, s.210
  21. O´Callaghan, s.210
  22. O´Callaghan, s.211
  23. O´Callaghan, s.213
  24. Petersen, s.273
  25. O´Callaghan, s.213
  26. O´Callaghan, s.214
  27. O´Callaghan, s.214
  28. O´Callaghan, s.215-217