Kreikan vapaussota
Wikipedia
| Kreikan vapaussota | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
|||||||
|
|||||||
| Taistelijat | |||||||
|
|
|||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
400 000 osmaania |
|||||||
.svg){kind=small}
Kreikan vapaussota oli vuosina 1821-1829 käyty sota, jonka lopputuloksena Kreikka irtautui Osmanien valtakunnasta.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Taustaa
Kreikka oli kuulunut Osmanien valtakunnan alaisuuteen 1400-luvun Bysantin valtakunnan romahtamisesta lähtien. Joittenkin kreikkalaisten oli onnistunut ajan myötä nousta huomattaviin asemiin valtakunnassa, mutta oli myös niitä, jotka halusivat irti eri kansaan ja eri uskontoon kuuluvien herrojen alaisuudesta. Vuonna 1814 perustettiin itsenäisyyttä ajamaan Odessassa Venäjällä seura nimeltä Etairia Philike, joka levisi nopeasti ulkokreikkalaisten keskuudessa. Kreikassakin liike sai erityisesti Peloponnesoksen niemimaalla useita vaikutusvaltaisiakin tukijoita, kuten kleftipäällikkö Theodore Kolokotroniksen, Manin kuvernööri Petrobey Mavromikaliksen ja Patraksen piispan Germanoksen. Liikkeen johtoon kaavailtiin aluksi Venäjän ulkoministerinä toimivaa Ioannis Kapodistriasta, mutta hänen kieltäydyttyään tehtävään valittiin Venäjän armeijan upseerina toimiva Aleksandros Ypsilantis.
[muokkaa] Sodan alku
22. helmikuuta 1821 Aleksandros Ypsilantis ylitti joukkoineen Venäjän ja Ottomaanien valtakunnan välisen rajajoen, Prutin, aloittaakseen Kreikan vapaustaistelun. 25. maaliskuuta piispa Germanos julisti muodollisesti vapaustaistelun alkaneeksi. Tällöin alettiin väkivalloin ajaa Peloponnesoksen turkkilaisvähemmistöä alueelta. Huhtikuussa kapinaan liittyivät Hydran, Spetsain ja Poroksen saaret. Osmanien sulttaani Mahmud III piti kapinointia nimenomaan kristittyjen syynä ja hirtätti Konstantinopolin patriarkan pääsiäispäivänä, vaikka tämä oli kieltänytkin kuuluvansa kapinallisiin. Huolimatta siitä, että Ypsilantiksen joukot lyötiin 19. kesäkuuta Dragatsanissa, kapinaa ei enää voitu pysäyttää. Elokuussa saatiin vallattua Navarinon ja Monemvasin kaupungit ja ryhtyivät syksyllä Tripoliksen Nafplion valtausyrityksiin. 5. lokakuuta Tripolis kukistui, minkä yhteydessä sattuneessa verilöylyssä kapinalliset surmasivat 12 000 kaupunkilaista. Tämä aiheutti myöhemmin kostoverilöylyjä ottomaanien hallussa olevilla kreikkalaisalueilla. Sen sijaan Nafplio piti sitkeästi pintansa kapinallisia vastaan.
Vastoinkäymisiä alkoi tulla muutenkin. Pohjois-ja Luoteis-Kreikan kapinallisjoukot kukistuivat Mahmud III:n ylivoimaisten joukkojen edessä, sillä heillä ei ollut mahdollisuutta saada tukea satojen kilometrien päässä olevasta kapinan keskuksesta. Parhaimmat soturit saattoivat ainoastaan vaeltaa etelään liittyäkseen Peloponnesoksen pääjoukkoihin. Sen sijaan ottomaanien keväällä 1822 aloittama hyökkäys Peloponnesoksella epäonnistui surkeasti: vaikka se aluksi näytti uhkaavan koko vapaussodan jatkumista, kapinalliset onnistuivat kukistamaan molemmat hyökkäävät armeijat.
Kreikkalaisia alkoivat kuitenkin vaivata sisäiset ristiriidat, sillä eri osapuolilla oli erilaisia intressejä kapinan suhteen: ulkokreikkalainen sivistyneistö halusi kehittää kapinajohtoa yhtenäisemmäksi ja valtiomaisemmaksi, mutta kleftipäälliköt ja saarten varakkaat kauppiaat suhtautuivat tähän epäluuloisesti, mikä aiheutti jopa sisäisiä taisteluja.
[muokkaa] Suurvaltojen väliintulo
Aluksi Kreikkaan tuli muista maista avuksi vain yksittäisiä seikkailijoita tai Kreikan ihailijoita, joista monilla tosin oli merkittävä rooli taisteluissa. Lopulta kuitenkin myös monet valtiot alkoivat tukea kreikkalaisia, sillä ajateltiin siten voitavan heikentää osmaneja. Vuonna 1827 englantilais-venäläis-ranskalainen laivasto kukistikin osmanivaltakunnan laivaston Navarinon taistelussa.
