Aldo Moro

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Aldo Moro
Aldo Moro br.jpg
Aldo Moro Punaiset prikaatit -järjestön vankina.
Italian pääministeri
4. joulukuuta 196324. kesäkuuta 1968
Presidentti Antonio Segni
Giuseppe Saragat
Varapääministeri Pietro Nenni
Edeltäjä Giovanni Leone
Seuraaja Giovanni Leone
23. marraskuuta 197429. heinäkuuta 1976
Presidentti Giovanni Leone
Varapääministeri Ugo La Malfa
Edeltäjä Mariano Rumor
Seuraaja Giulio Andreotti
Tiedot
Syntynyt 23. syyskuuta 1916
Maglie
Kuollut 9. toukokuuta 1978 (61 vuotta)
Rooma
Puolue Italian kristillisdemokraattinen puolue

Aldo Moro Loudspeaker.svg kuuntele ääntämys? (23. syyskuuta 19169. toukokuuta(?) 1978) oli italialainen poliitikko. Hän oli Italian pitkäaikaisimpia pääministereitä toisen maailmansodan jälkeen: hän oli viiden hallituksen johdossa kahteen otteeseen (1963–1968 ja 1974–1976), yhteensä yli kuusi vuotta. Moro edusti kristillisdemokraattista puoluetta.[1]

Moro aloitti poliittisen uransa fasismin loppuvuosina yliopistossa. Hänestä tuli 1941 katolilaisten yliopisto-opiskelijoiden puheenjohtaja. Moro valittiin 1946 perustuslakia säätävään kokoukseen ja 1948 parlamenttiin, jossa hän oli kuolemaansa asti. Hän oli oikeusministerinä 1955–1957, opetusministerinä 1957–1959 ja pääsi ensi kertaa pääministeriksi 1963–1968 ja uudelleen 1974. Moro oli myös neljä kertaa ulkoministerinä ja kerran sisäministerinä.

1970-luvulla hän panosti niin sanottuun historialliseen kompromissiin (compromesso storico). Kyse oli kommunistisen puolueen johtajan Enrico Berlinguerin ehdottamasta solidaarisuusliitosta kristillisdemokraattien kanssa talouskriisin ratkaisemiseksi.

Kaappaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasemmistoradikaali terroristiryhmä, Punaiset prikaatit (Brigate Rosse), sieppasi Moron 16. maaliskuuta 1978[2] tämän ollessa matkalla parlamenttiin, jossa käytiin keskustelua luottamuslauseesta Giulio Andreottin hallitukselle. Ensi kertaa myös kommunistien oli määrä tukea hallitusta.

Moroa pidettiin vankina 55 päivää. Hänet löydettiin surmattuna 9. toukokuuta 1978. Vankina ollessaan hän kirjoitti anomuskirjeitä poliitikoille ja paaville, pyytäen näitä neuvottelemaan sieppaajiensa kanssa. Kirjeitä ei julkaistu ennen kuin 1990. Hallitus otti välittömästi kovan linjan ja kieltäytyi neuvottelemasta terroristien kanssa, kuten oli aiemmin tehty muun muassa Ciro Cirillon tapauksessa. Punaisten prikaatien edellytyksenä Moron vapauttamiselle oli useiden vangittujen terroristien vapauttaminen.[3]

Aldo Moron kaappausdraama johti sisäministeri Francesco Cossigan eroon.[4]

Moron sieppauksesta ja sen taustavoimista on lukuisia huhuja. Useista oikeudenkäynneistä ja tutkimuksista huolimatta kaappauksen taustat ovat pitkälti tuntemattomia. Siten kaappauksen taustalla on nähty myös Italian vapaamuurariloosi P2, edelleen on väitetty CIA:n sekaantuneen asiaan (vrt. Operaatio Gladio) historiallisen kompromissin vastustajina.[5]

Kaappauksesta on tehty useita kirjoja ja elokuva.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Aldo Moro Britannica
  2. 1978: Aldo Moro snatched at gunpoint BBC On This Day
  3. a b The life in death of Aldo Moro The Economist
  4. Cossiga non fece nulla per Aldo Moro Leggo (italiaksi)
  5. Andrew Gavin Marshall: Operation Gladio: CIA Network of “Stay Behind” Secret Armies 17.7.2008. Global Reseach. Viitattu 7.12.2012.
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aldo Moro.