Pieni jääkausi

Pienen jääkauden lämpötila-arvioita muun muassa vuosirenkaista laskettuna. Siniset kuvaajat ovat vanhempien, punaiset uudempien tutkimusten kuvaajia.

Pieni jääkausi (pikku jääkausi) oli ilmastollisesti keskimäärin normaalia kylmempi kausi noin noin vuosina 1450–1850. Kausi ei ollut yhtenäinen maapallon kattava oikea jääkausi, vaan ajanjakson aikana ilmastolliset olosuhteet vaihtelivat suuresti eri puolilla maapalloa. Tuona aikana ainakin Euroopassa oli useita kylmiä kausia, jolloin keskilämpötila oli 2–3 °C normaalia alempi. Erityisen kylmää oli 1690-luvulla, jolloin mm. Suomessa vuosina 1695–1697 koettiin nälänhätää suurina kuolonvuosina. Kylminä ajanjaksoina jäätiköt etenivät sekä Norjassa että Alpeilla. Lontoossa Thames-joki jäätyi pitkiksi ajoiksi talvisin ja Thamesin jäällä vietettiin Frost Fairs -markkinoita, suurimmillaan 1800-luvun alkupuolella. Pienen jääkauden syynä pidetään auringon aktiivisuuden alenemista.

Pieni jääkausi ja auringonpilkut

Auringon aktiivisuuden radiohiilestä päätelty vaihtelu noin vuodesta 800 vuoteen 1950.

Säilyneiden havaintojen ja radiohiilen vaihtelujen mittausten pohjalta on päätelty, että pienen jääkauden aiheutti auringonpilkkujen muutos. Vaikutusmekanismia ei silti tarkkaan tunneta. Pieneen jääkauteen ajoittuvat auringonpilkkuköyhät Spörerin minimi, Maunderin minimi ja Daltonin minimi. Ilmasto alkoi viiletä pieneen jääkauteen eri laskutapojen mukaan viimeistään noin 1250-1380 keskiajan lämpökauden jälkeen. todella kylmää tuli vuoden 1420 tienoilla kun Spörerin minimi alkoi. Varsinainen pieni jääkausi jakautuu kahteen kylmään jaksoon 1550-1580 ja 1850-1860.

Katso myös

• Spörerin minimi
• Maunderin minimi

Lähteet

• Ilmakehän ABC Ilmatieteen laitoksen sivusto.