Karl Vaino

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Karl Vaino, syntynyt 28. toukokuuta 1923 Tomsk, Siperia, Neuvostoliitto) oli Viron kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri 26. heinäkuuta 197816. kesäkuuta 1988.

Koulutus Venäjällä ja siirtyminen Neuvosto-Viroon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karl Vainon vanhemmat olivat Virosta Venäjälle muuttaneita siirtolaisia; isä Genrich muutti vuonna 1918 ja äiti Lidia os. Savin perhe oli 1900-luvun alussa muuttanut Siperiaan. Kumpikin vanhemmista oli liittynyt Venäjällä kommunistipuolueeseen.

Karl Vaino valmistui Tomskissa paikallisesta Kuljetustekniikan instituutista vuonna 1947. Hän liittyi samana vuonna Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen ja siirtyi Neuvosto-Viroon paikallisen rautatieyhtiön palvelukseen. Vuodesta 1949 Karl Vaino toimi Viron kommunistipuolueen tehtävissä. Vuonna 1960 hänestä tuli puolueen keskuskomitean sihteeri.

Neuvosto-Viron puoluetehtävissä ja kommunistipuolueen ykkösmieheksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aina vuodesta 1950 vallassa ollut Viron kommunistipuolueen ensimmäinen sihteeri Johannes Käbin joutui 1970-luvulla entistä tiukempaan valtataisteluun tiukemman keskusvallan kannattajien kanssa. Mottona oli "internationalismin voimistaminen ja nationalististen ilmiöiden lakkauttaminen sekä venäjän kielen vahvistaminen". Tämän taistelun seurauksena valtaan nousi Karl Vaino, heikosti viroa puhuva, tiukka keskusvallan kannattaja. Hänen valtaannousun vahvana tukena oli venäläissyntyinen toinen sihteeri Konstantin Lebedev, joka ajoi jo Käbinin kaudella tiukkaa keskusjohtoista linjaa.

Viron venäläistämisen johtajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuussa 1978 NKP:n keskuskomitea päätti venäjän kielen opetuksen tehostamisesta kaikissa neuvostotasavalloissa. Tästä tehtyä päätöstä ei virallisesti julkistettu. Karl Vainon johdolla Neuvosto-Virossa aloitettiin toimenpiteet "Viron nationalistien pakottamiseksi polvilleen". Vainon mukaan "Viron pienen kansan kulttuuri ja kieli voisivat tyydyttää vain paikalliset tarpeet - siksi ei ollut tarvetta pitää niitä tärkeinä tai nostaa esille." Nämä saivat täyden tuen Viron venäläisiltä ja venäjänvirolaisilta eli todellisilta internationalisteilta. Venäjänkielisiä radio- ja TV-lähetyksiä lisättiin hyvin pian päätöksen jälkeen. Venäjänkielisten kirjojen ja sanomalehtien osuutta lisättiin myös Neuvosto-Virossa. Vaino esitti vaatimuksia yhteisten venäjän- ja vironkielisten lastentarhojen ja koulujen perustamiseksi. Yliopisto-opetusta tuli antaa enemmän venäjänkielisenä. Virolaisia olisi entistä enemmän lähetettävä opiskelemaan muualle Neuvostoliittoon. [1]

Venäläistämistoimet eivät pysyneet kuitenkaan kauan salaisena. Virolaiset pyrkivät tekemään hankalaksi muodostuneen asemansa kansainvälisesti tunnetuksi. Luonnollinen tie asioiden julkistamiseksi kulki Suomen kautta muualle Länsi-Eurooppaan. Muutaman kuukauden kuluttua Suomen TV:n iltauutisissa kerrottiin venäläistämispäätöksistä. Tämä hermostutti tietysti Karl Vainon ja paikallisen KGB:n, joka johti sisäisen epäluottamuksen lisääntymiseen Neuvosto-Virossa. Kanssakäymistä virolaisten ja suomalaisten välillä myös vähennettiin.[2]

Virolaisessa yhteiskunnassa tilanne ei pysynyt vuonna 1980 enää hallinnassa. Syyskuun 22. 1980 Tallinnassa pidetyn nuorisokonsertin jälkeen syntyi nuorisomellakka, jossa nuoret vastustivat kovaäänisesti venäläisiä, venäjän kielen korostamista ja uutta opetusministeriä. Virolainen sivistyneistö lähetti 28. lokakuuta 1980 ns. 40 kirjeen Pravdalle sekä paikallisille Rahva Hääl- ja Sovetskaja Estonija - sanomalehtien toimituksiin muistion, jossa esitettin varovaisin sanakääntein vastalause venäjän kielen korostamiselle sekä virolaisten edut ohittavalle politiikalle. Vainon ja Lebedevin mielestä kyse oli läntisten tiedustelupalvelujen organisoimasta toiminnasta.[3]

Kaikki tämä johti entistä tiukempaan keskusvallan kontrolliin aiheuttaen pysyviä jännitteitä koko Neuvosto-Viron yhteiskunnassa.

Kohti itsenäisyyttä - Vainon ero[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mihail Gorbatšovin noustua maaliskuussa 1985 Neuvostoliiton johtoon lähti avoimempaa yhteiskunnallista keskustelua ja taloudellista uudistamista korostavat toimintaperiaatteet liikkeelle. Niinpä keväällä 1987 julkistetut suunnitelmat Koillis-Viron fosforiittikaivoksen avaamisesta johtivat ensimmäisiin julkisiin virolaisten protesteihin ympäristön säilyttämisen puolesta. Seuraavassa vaiheessa syksyllä 1987 virolaisten talousmiesten julkistama taloudellisen itsenäisyyden ohjelma IME nousi julkiseen keskusteluun.

Vuosi 1988 muodosti käännekohdan. Huhtikuun puolivälissä syntyi Neuvosto-Viron demokraattista kehitystä tukeva Kansanrintama, joka haastoi vahvasti aiemman ainoan poliittisen järjestön Viron kommunistisen puolueen yhteiskunnallisen keskustelun suunnannäyttäjänä. Alkoi "laulavan vallankumouksen" aika suurine Tallinnan laululavan musiikkitapahtumineen. Tämä johti lopulta siihen, että Karl Vainon oli erottava 16. kesäkuuta 1988. Seuraajaksi tuli Vainon valtaannousun yhteydessä diplomaatiksi karkotettu uudistusmielinen, vironvirolainen Vaino Väljas.[4][5]

Karl Vaino lähti Virosta toimien ensivaiheessa vähäarvoisessa Neuvostoliiton kommunistipuolueen tehtävässä aina puolueen hajoamiseen asti. Hänen asuinpaikkansa on Moskova.

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karl Vainon poika Eduard (s. 1949) on toiminut vuodesta 2008 AvtoVAZ konsernin varatoimitusjohtajana.

Karl Vainon pojanpoika Anton (s.1972) on Venäjän Federaation virkamies ja diplomaatti ja kuuluu presidentti Vladimir Putinin lähipiiriin.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Graf, Mati ja Roiko-Jokela, Heikki: ”Jännityksen ilmapiiri”, Vaarallinen Suomi, s. 106-110. Jyväskylä: Kopijyvä Oy, 2004. ISBN 952-5478-09-2.
  2. Graf, Mati ja Roiko-Jokela, Heikki: ”Jännityksen ilmapiiri”, Vaarallinen Suomi, s. 113-114. Jyväskylä: Kopijyvä Oy, 2004. ISBN 952-5478-09-2.
  3. Graf, Mati ja Roiko-Jokela, Heikki: ”Jännityksen ilmapiiri”, Vaarallinen Suomi, s. 120-125. Jyväskylä: Kopijyvä Oy, 2004. ISBN 952-5478-09-2.
  4. Viron uudelleenitsenäistyminen Eesti Institut. Viitattu 16.3.2009.
  5. Zetterberg, Seppo: ”Uuden itsenäisyyden alku”, Viron Historia, s. 718-721. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-520-5.


Viron sosialistisen neuvostotasavallan vaakuna Viron kommunistisen puolueen ensimmäiset sihteerit (Neuvosto-Viron puoluejohtajat)
Karl Säre (1940) | Nikolai Karotamm (1944) | Johannes Käbin (1950) | Karl Vaino (1978) | Vaino Väljas (1988-1989)

'