Viron itsenäisyysjulistus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Viron itsenäisyysjulistus "Manifesti kaikille Vironmaan kansoille"

Viron itsenäisyysjulistus tai Viron itsenäisyysmanifesti (viroksi Manifest kõigile Eestimaa rahvastele, suom. Manifesti kaikille Vironmaan kansoille) on Viron tasavallan perustamisjulistus, jonka Viron maapäivien pelastuskomitea julkaisi helmikuun 23. päivän iltana 1918 Pärnussa. Seuraavana päivänä 24. helmikuuta julistus painettiin ja julkaistiin Tallinnassa, jolloin siitä tuli myös virallinen. Tätä päivää juhlitaan Viron itsenäisyyspäivänä.

Manifestin historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

15. marraskuuta 1917 Viron kansanedustuslaitos maanõukogu (maapäivät tai maaneuvosto) julistautui Virossa korkeimman vallan hallitsijaksi. Koska vallitsevassa sisä- ja ulkopoliittisessa tilanteessa se ei ollut kykeneväinen kokoontumaan säännöllisesti, luovutti se valtansa väliaikaisesti vanhintenneuvostolle (vanematekogu), jonka puheenjohtaksi eli pääministeriksi tuli Konstantin Päts. Mikään puolue ei tässä vaiheessa ollut vielä itsenäisyyden kannalla. Viron suurin puolue oli bolševikit, jotka saivat marraskuun puolivälissä Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaaleissa peräti 40,2 prosenttia äänistä, vaikka koko Venäjän äänistä he saivat vain neljäsosan. Bolševikkien terrori sai koko ajan yhä suuremmat mittasuhteet. Lopulta virolaiset alkoivat kääntyä itsenäisyyden kannalle, koska edessä näytti olevan joko vaihtoehto bolševikkien Venäjän yhteydessä tai Saksan alaisuudessa. Bolševikit kun eivät kannattaneet Viron itsenäisyyttä tai autonomiaa ollenkaan.

Ensimmäisenä virolaispuolueena Työpuolue otti kokouksessaan 10. ja 11. joulukuuta 1918 itsenäisyysjulistusta puoltavan kannan. Lopulta joulu-tammikuun kaikki Viron puolueet bolševikkeja lukuun ottamatta kääntyivät itsenäisyyden kannalle. Viron perustavan kokouksen vaalit järjestettiin 21.–22. tammikuuta 1918. Tässä vaiheessa bolševikit olivat pitäneet Viroa hallussaan yli kaksi kuukautta ja sallivat vaalien järjestämisen odottaen suurta voittoa. Vaaleissa bolševikit kuitenkin saivat 37,1 prosenttia äänistä, kun taas työpuolue sai 30,4 prosenttia äänistä ja kolmen liberaalipuolueen – demokraattisen puolueen, talonpoikaisliiton ja radikaalidemokraattien – muodostama Demokraattinen blokki sai 22,7 prosenttia äänistä. Näin ollen itsenäisyyttä kannattavat puolueet saivat 53,1 prosenttia äänistä eli enemmistön. Vaaleja ei kuitenkaan ehditty toimittaa kaikkialla maaseudulla eikä esimerkiksi Tartossakaan, kun bolševikit päättivät keskeyttää ensin ääntenlaskun ja sitten koko vaalit 27. tammikuuta huomattuaan joutuvansa tappioasemaan. Eri paikkakuntien vaalituloksia nimittäin julkaistiin päivittäin lehdissä muuttaen samalla joka päivä puolueiden prosenttiosuuksia äänimääristä.

Tilanne oli vaalien jälkeen Virossa kaaottinen. Baltiansaksalaiset lähettelivät samaan aikaan avunpyyntöjä Berliinin, jossa taas alettiin olla kyllästyneitä Venäjän kanssa käytyjen rauhanneuvotteluiden paikallaan junnaamiseen. Tammikuun lopulla baltiansaksalaiset julistivat Vironmaan ja Liivinmaan ritarikunnat itsenäisiksi, mikä taas sai bolševikit rankaisutoimiin aatelisia kohtaan. Aiemmin tammikuun puolivälissä bolševikit julkaisivat Viron työväenkommuunin esisuunnitelman, jossa Viron työväenkommuuni olisi liitetty Venäjän neuvostotasavaltaan autonomisena alueena. Leninkin oli jo nimittänyt puheessaan Viroa sosialistiseksi tasavallaksi.

Maapäivien pelastuskomitean jäsenet vasemmalta Konstantin Päts, Jüri Vilms ja Konstantin Konik.

18. helmikuuta Saksa aloitti hyökkäyksensä Baltiaan. Seuraavana päivänä 19. helmikuuta vanhintenneuvosto luovutti korkeimman vallan kolmihenkiselle Viron pelastuskomitealle (Eesti päästekomitee), jonka jäseniksi tulivat Konstantin Päts, Konstantin Konik ja Jüri Vilms. Venäläiset bolševikit alkoivat vetäytyä saksalaisten tieltä, jolloin Viroon syntyi sotilaallinen tyhjiö. Virolaisten omat joukot koostuivat neljästä jalkaväkirykmentin ja yhden ratsurykmentin kattavasta "kansallisesta divisioonasta". Haapsalussa majailevat virolaisjoukot kuitenkin ilmoittivat pysyvänsä puolueettomina saksalais-venäläisessä sodassa.

Itsenäisyysjulistusta alettiin puuhata Tallinnan Estonia-teatterin yläkerrassa kokoontuneessa Tallinnan virolaisessa älymystöklubissa (Tallinna Eesti Haritlaste Klubi). Helmikuun puolivälissä alkoi kitetyä ajatus manifestin julkaisemisesta. Se saatiin valmiiksi 21. helmikuuta ja oli tarkoitus julkaista samana päivänä länsirannikolla Haapsalussa, joka oli I Virolaisen rykmentin hallussa. Mereltä saarilta tulleet saksalaiset kuitenkin miehittävät kaupungin samana päivänä, hankkeesta luovuttiin. Lopulta illalla 23. helmikuuta onnistuttiin, kun manifesti luettiin Pärnun Endla-teatterin parvekkeelta.

Virallinen julistaminen tapahtui sunnuntaina 24. helmikuuta, kun se luettiin julki Tallinnassa. Pääkaupungissa julistaminen onnistui, koska kaupunki oli kaaottisessa tilanteessa bolševikkien paetassa satamassa odottaviin laivoihinsa saksalaisten jo vallattua Etelä- ja Keski-Viron. Tällöin myös 24. helmikuuta säädettiin Viron tasavallan itsenäisyyspäiväksi. Itsenäisyysjulistusta painettiin Tallinnassa nimellä "Manifesti kaikille Vironmaan kansoille."

Viron itsenäisyyden ensimmäisen vuosipäivän juhlintaa Tallinnassa 24. helmikuuta 1919.

Pelastuskomitea asettiin maan johtoon Viron väliaikaisen hallituksen, jonka pääministeriksi tuli Konstantin Päts, varapääministeriksi Jüri Vilms ja ulkoministeriksi Jaan Poska. Ministeristössä oli edustettuina kaikki puolueet paitsi sosialistivallankumoukselliset. Toompealle Pitkän Hermannin salkoon vedettiin Viron sinimustavalkoinen lippu. Itsenäisyys kesti kuitenkin vain päivän, kun 25. helmikuuta 1918 saksalaiset valtasivat Tallinnan ja keisarillisen Saksan lippu vedettiin samaisen tornin salkoon. Maaliskuun 3. päivään mennessä koko Viro oli saksalaisten hallussa.

Manifestin jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksa käytti valtaa Virossa aina marraskuuhun 1918 asti. 11.-14. marraskuuta Saksassa tapahtui vallankumous ja keisarikunta romahti. 13. marraskuuta saksalaiset luovuttivat maanalaiseksi joutuneelle Viron hallitukselle vallan Pohjois-Virossa ja koko Viro luovutettiin virallisesti 19. marraskuuta 1918. Neuvosto-Venäjä kuitenkin keskitti puna-armeijansa Viron rajalle 11. marraskuuta ja 22. marraskuuta neuvostojoukot aloittivat hyökkäyksensä Viroon Narvassa. Alkoi Viron vapaussota, joka päättyi 2. helmikuuta 1920 solmittuun Tarton rauhaan. Vuonna 1921 Viro sai täydellisen kansainvälisen tunnustuksen ja pääsi Kansainliiton jäseneksi.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]