Skandinaavinen mytologia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Proosa-Eddan islantilaisen käsikirjoituksen kansilehti 1700-luvulta. Islannin kansalliskirjasto.

Skandinaavinen mytologia tarkoittaa Skandinavian rautakautisten ja varsinkin viikinkiaikaisten asukkaiden myyttejä ja uskomuksia. Myyttien alkuperä on hävinnyt esihistorian hämäriin, mutta usein on arveltu, että niillä on etäiset juuret indoeurooppalaisten kansojen muinaisuudessa neoliittisella kivikaudella ja pronssikaudella.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiedot skandinaavisesta mytologiasta perustuvat ennen kaikkea Edda-runouteen, jota kirjoitettiin Islannissa muistiin kristinuskoon kääntymisen jälkeen.

1100-luvulla tanskalainen Saxo Grammaticus kirjoitti Tanskan historiaa käsittelevän teoksen De gesta danorum, jonka ensimmäiset yhdeksän osaa sisältävät paljon materiaalia pakanallisesta elämästä. Hän ei suurestikaan pitänyt pakanauskontoon liittyvistä ilmiöistä, mutta hänen ansiostaan on säilynyt paljon sellaista materiaalia, joka muuten olisi kadonnut.

Vielä merkittävämpi pakanallisten myyttien tallentaja oli islantilainen runoilija, historioitsija ja poliitikko Snorri Sturluson. Hän kirjoitti vuonna 1220 Proosa-Eddan, joka oli tarkoitettu käsikirjaksi runoilijoille. Teoksen tarkoituksena oli tallentaa katoavaa kansanperinnettä, jota oli aiemmin esitetty suullisesti. Lähteenä on käytetty skaldirunoja, Runo-Eddaan sisältyviä eeposrunoja sekä nykyisin jo hävinneitä tekstejä ja perimätietoja.

Jonkin verran pakanauskonnosta kertovaa materiaalia sisältyy myös islantilaisiin saagoihin, mutta nämä lähteet ovat myöhäisiä (1200- tai 1300-luvulta) ja usein epäluotettavia.

Myyttien säilyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisten todellisten uskomusten ja runoilijoiden mytologioiden välille täytyy tehdä selvä ero. Runoilijat olivat ammattimaisia viihdyttäjiä, ja heiltä on peräisin suurin osa aihetta koskevista tiedoista. Myytit luotiin kirjoitustaidottomassa yhteisössä. Vaikka myöhemmin siirryttiin käyttämään riimukirjoitusta, sitä käytettiin vain lyhyisiin kuvauksiin ja taikuuteen.

Myytit siirtyivät sukupolvelta toiselle suullisesti. Tarinat esitettiin taidokkaalla runorakenteella, jotta niiden muistaminen ja tarkka säilytettävyys olisi mahdollisimman helppoa. Tyylitelty muoto oli aina altis uusille vaikutteille. Niinpä runoilijat lainasivat vapaasti välimerellisistä ja itäisistä mytologioista. Pakanuuden ajan lopussa runoilijat jatkoivat vieraiden vaikutteiden käyttämistä kehittämällä runoja kristillisten moraalinormien mukaisiksi.

Myytit ovat meille säilyneessä muodossaan epätäydellisiä, sillä vaikka jotkut niistä ovat rikkaita ja täynnä yksityiskohtia, toisista on jäljellä vain lyhyt tiivistelmä, ja joistakin vain pari riviä. Jotkut myytit ovat epäselviä ja ristiriitaisia.

Skandinaavien kaikkeus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Skandinaavisen mytologian yhdeksän maailmaa Edda-runojen mukaan.
Asgård, aasojen maailma, jossa sijaitsi myös Odinin Valhalla. Sijaitsi ylimpänä kaikkeudessa.
Alfheim, valohaltioiden maailma
Midgård, ihmisten maailma, keskimmäinen maailmoista.
Niflheim, jääjättiläisten maailma Norse Nine Worlds.jpg Jotunheim, jättiläisten maailma.
Vanaheim, vaanojen maailma Muspelheim, tulijättiläisten maailma.
Nidavellir (Svartalfheim), maanalainen kääpiöiden valtakunta.
Helheim, kuolleiden valtakunta. Sijaitsi alimmaisena.

Maailman alkuperä oli myyttien mukaan valtavassa rotkossa, Ginnungagapissa. Ginnungagap rajoittui etelässä Muspelliin, tulen sijoille, jota vartioi tulijättiläinen Surt liekehtivällä miekallaan. Pohjoisessa oli kylmä Niflheim, myöhemmin kuolleiden valtakunta. Täältä 12 jokea pulppusi vulkaanisesta kraatterista Hvergelmiristä, ja vedet valuivat Ginnungagapiin, jonka ne vähitellen täyttivät jäätyessään. Kun jäävuori kasvoi, sen sulatti Muspellin kuumuus. Tästä syntyi kosteutta joka muuttui saveksi.

Savi otti muodon, ja siitä tuli Ymir-jättiläinen. Ymirin hiestä kasvoi pari, joista oli tuleva kaikkien jättiläisten isovanhemmat. Savesta muodostui myös toinen olento, valtava lehmä nimeltä Audhumla, jonka nisistä valui maitoa valtavana ryöppynä. Audhumla pystyi ruokkimaan itseään vain nuolemalla suolaista huurretta. Audhumlan nuollessa kielen alta alkoi kasvaa mies. Tästä tuli Búri, Odinin, mahtavimman pohjanmiesten jumalan, isoisä.

Vaikka Odin oli jättiläisten sukua, hänestä kasvoi heidän pahin vihamiehensä. Hän tuhosi Ymirin veljiensä Vilin ja Ven kanssa, ja Ymirin veri hukutti alleen kaikki jättiläiset, kahta lukuun ottamatta. He pakenivat Jotunheimiin (”jättiläisten koti”), jossa he vannoivat tappavansa Odinin ja hänen sukulaisensa.

Maailman synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Ymir oli tuhottu, Odin ja hänen veljensä alkoivat luomistyön. Ymirin ruumiista he loivat maailman sellaisena kuin me sen tunnemme. Hänen verestään muodostuivat joet ja meret, hänen lihastaan maa, hänen luistaan vuoret ja hänen kallostaan taivaankansi, jossa hänen aivonpalasensa ajelehtivat pilvinä. Neljä vahvaa kääpiötä, Pohjoinen, Etelä, Itä ja Länsi, asetettiin kannattelemaan taivaanpieliä. Jumalat lennättivät Muspellistä kipinöitä taivaan poikki tähdiksi. Aurinko ja kuu asetettiin vaunuihin ajamaan toisiaan takaa, ja niitä seurasi kaksi sutta, Sköll (”inho”) ja Hati (”viha”) joiden kohtalona oli aikojen lopussa syödä taivaalliset valot.

Kun maailma oli luotu, Odin veljineen loi elävät olennot sitä asuttamaan. Ensimmäisenä ilmestyivät kääpiöt ja peikot, jotka kasvoivat Ymirin ruumista hajottavista toukista. Valkoisista toukista syntyi hyviä kääpiöitä ja mustista toukista pahoja peikkoja. Jumalat antoivat kääpiöille tietoisuuden ja laittoivat heidät maan alle kultaa etsimään. Joissain myyteissä kääpiöt sekoitettiin pimeyden haltioihin, jotka myös olivat pimeässä viihtyviä kaivajia. Näiden vastakohtana olivat valon haltiat, jotka asuivat Alfheimin valtakunnassa, lähellä jumalten omia asuinsijoja.

Seuraavaksi luotiin ihmiset merenrantaan ajelehtineista ajopuista. Odin teki saarnesta miehen, jonka nimi oli Ask, ja jalavasta naisen, joka oli Embla. Heidän asuinsijakseen jumalat osoittivat maailman keskustan, Midgårdin, jonka ympärille he pystyttivät Ymirin silmäripsistä aidan suojelukseksi. Vasta kun Midgård oli valmis, jumalat alkoivat rakentaa omaa valtakuntaansa Asgårdia täyteen suuria saleja ja palatseja. Asgårdiin pääsi vain sillan yli, jota vartioi Heimdall, jumalallinen vahti. Siltaa kutsuttiin Bifrostiksi, ja ihmisille se näyttäytyi sateenkaarena.

Maailman rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjanmiesten maailman rakenne ei ollut täysin määritelty, jotkut myytit kertoivat siitä eri lailla kuin toiset, mutta perusajatuksena oli maailma joka oli jaoteltu osiin. Skandinaavisen mytologian mukaan maailmassa oli perinteisesti yhdeksän kerrosta. Näistä Odinin valtakunnat olivat Gladsheim, Valskialf ja Valhalla. Muita kerroksia oli Jotunheim, jättiläisten valtakunta sekä Helheim, kuolleiden valtakunta, jota hallitsi Lokin ja Angrboda-jättiläisen tytär, kuoleman valtiatar Hel.

Kaiken keskus oli maailmanpuu Yggdrasil. Jumalat kokoontuivat säännöllisesti sen ympärillä, ja sillä sanottiin olevan kolme pääjuurta. Yksi juurista ulottui Niflheimiin ja Hvergelmiriin, toinen kasvoi Midgårdissa jossa sitä ravitsi viisaan jättiläisen Mimirin vartioima Tiedon lähde. Kolmas juuri kasvoi Asgårdissa. Yggdrasil oli jatkuvasti uhattuna: neljä kaurista söivät jatkuvasti puun lehtiä, ja käärme Nidhogg järsi loputtomasti sen alimpia juuria. Siitä huolimatta Yggdrasil pystyi uusiutumaan, ja niinpä se oli elämän symboli.

Maailman asujaimisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Thor taistelemassa suuren merikäärmeen Jörmungandrin kanssa kalastusretkellä Hymir-jättiläisen mukana. Johann Heinrich Füsslin maalaus.

Jumalat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jumalat olivat jakautuneet kahteen eri perheeseen, aasoihin (aesir, ”jumalat”) ja vaaneihin (vanir). Suurempi perhe olivat aasat, jotka asuivat Asgårdissa johtajanaan Odin. Tärkeimpiä jumalia olivat Odinin poika, ukkosenjumala Thor, Baldur, Heimdall, sodanjumala Tyr sekä jumalattaret Frigg, Sif, Nanna ja Iduna. Odin ja Thor olivat näistä arvostetuimpia.

Vaanien kunnioitetuin jumala oli Freyr, hedelmällisyyden jumala. Hänen siskonsa oli Freija, rakkauden jumalatar, ja isänsä merenjumala Njord.

Ihmiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Skandinaavisessa mytologiassa esiintyy myös joitakin ihmissankareita, mutta yleensä tarinat kertovat jumalista. Yksi merkittävimmistä ihmisistä oli Sigurd, joka surmasi lohikäärme Fafnirin seppä Reginin pyynnöstä. Sigurd tappoi myöhemmin myös Reginin, sillä Regin yritti murhata Sigurdin ja hankkia lohikäärmeen aarteen itselleen.

Skandinaavisen mytologian mukaan taistelussa kuolleet soturit pääsivät Valhallaan Odinin luokse. Näitä sotureita kutsuttiin nimellä einherjar. Einherjar harjoittivat päivisin taistelutaitojaan ja juhlivat öisin syöden villisika Särimnerin lihaa. Sairauksiin tai vanhuuteen kuolleet taas pääsivät Helheimiin.

Hirviöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Skandinaavisessa mytologiassa esiintyi myös monia taruolentoja. Näistä tärkeimpiä olivat jättiläiset. Jättiläisiä oli monta rotua, kuten jääjättiläisiä sekä tulijättiläisiä. Ne olivat pahansuopia, väkivahvoja ja valtavia ihmismäisiä olentoja ja jumalten vihollisia. Maailmanlopussa jättiläiset taistelevat jumalia vastaan Lokin joukoissa, mutta tuhoutuvat jumalten rinnalla. Merkittävimmät hirviöt olivat luultavasti valtaisa susi Fenris sekä Midgårdin Jörmungand jättiläiskäärme joka ylsi maailman ympäri, jotka olivat Helin tavoin Lokin ja Angurbodan jälkeläisiä.

Maailmanloppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Skandinaavisen mytologian maailmanloppu tunnetaan nimellä ragnarök eli ”jumalten tuho”. Ragnarökin aikana hyvyyden voimat taistelevat pahuuden voimia vastaan. Jumalat, ihmiset, jättiläiset, kääpiöt ja muut elolliset olennot tuhoutuvat taistelun aikana. Ragnarökin jälkeen maailma syntyy uudelleen ja hengissä selvinneet jumalat ja ihmiset aloittavat maailman uudestaan.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Byatt, A. S.: Ragnarök: Jumalten tuho. (Ragnarok: The end of the gods, 2011.) Suomentanut Titia Schuurman. Helsinki: Tammi, 2013. ISBN 978-951-31-3894-3.
  • Eddan jumalrunot. Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut Aale Tynni. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1982 (2. painos 1998). ISBN 951-0-11503-7.
  • Sumari, Anne (toim.): Óðinnin ratsu: Skandinaaviset jumaltarut. Toimittanut ja suomentanut Anni Sumari. Helsinki: Like, 2007. ISBN 978-952-471-935-3.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]