Villisika

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Villisika
Wild Boar Habitat quadrat.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Sorkkaeläimet Artiodactyla
Heimo: Siat Suidae
Alaheimo: Siat Suinae [2]
Tribus: Suini [2]
Suku: Siat Sus
Laji: scrofa
Kaksiosainen nimi
Sus scrofa
Linnaeus, 1758
Levinneisyyskartta
Villisian alkuperäinen levinneisyysalue (vihreä), sekä istutukset ja villiintyneet kesysiat (sininen)
Villisian alkuperäinen levinneisyysalue (vihreä), sekä istutukset ja villiintyneet kesysiat (sininen)
Synonyymit
  • katso teksti
Alalajit [2]
  • S. s. scrofa – villisika[3]
  • S. s. algira
  • S. s. attila
  • S. s. cristatus
  • S. s. davidi
  • S. s. leucomystax
  • S. s. libycus
  • S. s. majori
  • S. s. meridionalis
  • S. s. moupinensis
  • S. s. nigripes
  • S. s. riukiuanus – riukiunvillisika[4]
  • S. s. sibiricus
  • S. s. taivanus
  • S. s. ussuricus
  • S. s. vittatus – juovasika[3]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Villisika Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Villisika Commonsissa

Villisika eli metsäkarju[3] (Sus scrofa) on sorkkaeläimiin kuuluva suurikokoinen sikalaji ja kesyn sian kantamuoto. Sen pääasiallista esiintymisaluetta on Euraasian lauhkea lehtimetsävyöhyke. Suomeen villisika on levinnyt Virosta ja Venäjältä 1900-luvun puolivälistä alkaen, mutta on yhä varsin harvalukuinen.[5]

Piirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikuinen villisika on väritykseltään talvella ruskeanmusta tai mustanharmaa ja kesällä vaaleanharmaa.[5] Sen tiheässä turkissa on paljon pitkiä harjaskarvoja.[5] Talviturkki on lyhyt- ja tiheäkarvainen.[3] Karjun peitinkarvoitus voi keskikesällä olla hyvin vähäistä, ja eläin saattaa silloin näyttää vaalealta ja lähes kaljulta.[6] Pienet porsaat ovat harmaankeltaisen, vaaleanruskean ja valkoisen kirjavia. Villisikanaaras eli emakko painaa noin 100 kg,[7] ja suotuisalla alueella elävä aikuinen uros eli karju voi painaa Euroopassa 300 kg[8] ja Aasian länsiosissa jopa noin 400 kg[9]. Suomessa elävät yksilöt painavat kuitenkin enintään 230 kg,[5] ja Ruotsissa ne saavuttavat harvoin edes 200 kg:n painoa[10]. Villisian säkäkorkeus on 70[11]–110[5] cm, ja pituutta eläimen vartalolla voi olla 185 senttimetriä[5]. Häntä on 17–26 cm,[5] joskus jopa 40 cm mittainen[3]. Karjuilla on suuret ja voimakkaat kulmahampaat.[5] Emakolla on kuusi paria nisiä.[3]

Kesysiasta villisika eroaa muun muassa siten, että sen otsapenger on hyvin loiva, kun taas kesysialla otsapenger on jyrkkä ja selvästi havaittava.[11] Lisäksi villisialla on pitempi kärsä kuin kesyllä sukulaisellaan.[5]

Äänet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Villisialla on erilaisia röhkiviä ääniä, jotka muistuttavat kesysian ääniä.

Jäljet ja jätökset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Villisian jalanjälki.

Villisian jalanjäljet ovat samankaltaiset kuin kesysialla. Luonnossa nähtyinä ne saatetaan sekoittaa hirvieläinten jälkiin.[7] Eläin jättää maastoon paljon muunkinlaisia merkkejä itsestään, esimerkiksi tonkimisjälkiä ja kulku-uria.[7] Myös rypemiskuopat ja niiden viereisten kyljenkyhnytyspuiden saviset rungot erottuvat maastossa selvästi.[10]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luontainen levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Villisika elää luonnonvaraisena koko manner-Euroopassa,[2] Pohjois-Afrikassa (Algeriassa, Marokossa ja Tunisiassa[2]) sekä Aasiassa aina Japanissa, Taiwanissa ja Sri Lankassa asti.[2] Irlannista, Isosta-Britanniasta ja Skandinaviasta alkuperäiset villisiat ovat kuolleet sukupuuttoon, mutta niitä on takaisinistutettu Englantiin ja Etelä-Ruotsiin.[2]

Siirtoistutukset ja villiintyneet kesysiat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Villisikoja on tuotu Välimeren saarille Korsikaan ja Sardiniaan jo muinoin.[2] Myöhemmin niitä on istutettu myös Pohjois-Amerikkaan.[3] Afrikassa Egyptissä ja Pohjois-Sudanissa eläneet, istutuksista peräisin olleet kannat ovat hävinneet.[2]

Karanneista ja vapaaksi päästetyistä kesysioista kehittyneitä populaatioita elää Etelä-Afrikassa, Indonesian Pienillä Sundasaarilla, Australiassa, Uudessa-Seelannissa[3], Yhdysvalloissa, Karibialla, Keski- ja Etelä-Amerikassa sekä lukuisilla valtamerten saarilla, kuten Andamaaneilla ja Mauritiuksella Intian valtamerellä ja Havaijilla, Galápagossaarilla ja Fidžillä Tyynellämerellä.[2] Kaakkois-Aasiassa Molukeilla, Uudessa Guineassa ja Salomonsaarilla elää eläimiä, joiden arvellaan polveutuvan kesysikojen ja sulawesinsikojen (Sus celebensis) välisistä risteymistä.[2] Villiintyneet kesysiat ovat usein uhka alkuperäisluonnolle, ja niitä pidetäänkin yhtenä sadasta haitallisimmasta vieraslajista.[12]

Esiintyminen Suomessa ja lähialueilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkauden jälkeisenä lämpimänä ajanjaksona villisikoja eli Ruotsin ja Norjan eteläosissa ja Karjalassa Laatokan pohjoispuolella.[5] Aiemmin on oletettu, ettei lajia olisi elänyt Suomessa esihistoriallisena aikana, koska Suomen rajojen sisäpuolelta ei ollut löydetty lainkaan esihistoriallisia villisian luita.[13][14] Vasta vuonna 2013, kun Askolasta löydetty villisian luu ajoitettiin, saatiin selville, että villisikoja on elänyt Suomessakin yli 8 000 vuotta sitten.[15] Ruotsin kuninkaan Kaarle XI:n merkinnöistä vuodelta 1688 ilmenee, että villisikoja eli 1600-luvun lopulla vielä Öölannissa.[5] Pian sen jälkeen laji hävisi koko Fennoskandiasta.[5] Häviämiseen on vaikuttanut villisikojen risteytyminen kesysikojen kanssa.[5] Karjalasta ja Baltiasta vakituinen villisikakanta katosi ilmaston kylmennyttyä 1800-luvun alussa.[5]

Ruotsin Öölantiin istutettiin villisikoja ensimmäisen kerran vuonna 1723.[5] Ne aiheuttivat kuitenkin paljon haittaa, joten ne hävitettiin vuoteen 1770 mennessä.[5] 1940-luvulla Skånelaisesta tarhasta karkasi joukko villisikoja.[5] Nekin jouduttiin poistamaan luonnosta maataloudelle aiheutuneiden vahinkojen takia.[5] Myöhemmin eläimiä karkasi useista tarhoista eri puolelle Ruotsia.[5] Vuonna 1981 tehtiin päätös, että villisiat hävitetään koko Ruotsista Tukholman lääniin jätettävää pientä kantaa lukuun ottamatta.[5] Päätöstä ei kuitenkaan onnistuttu pitämään, vaan 2000-luvulle mennessä Etelä- ja Keski-Ruotsin villisikamäärä oli kasvanut jo noin 100 000 yksilöön.[16] Suomeenkin, Inkoon Hättön saarelle, tuotiin kokeilumielessä karju ja kaksi emakkoa vuonna 1950.[5] Ne elivät saarella kaksi vuotta ja saivat sinä aikana 18 poikasta.[5] Lauma vahingoitti saaren puustoa ja kasvillisuutta, joten se päädyttiin hävittämään.[5] Istutettuja villisikoja eli jonkin aikaa myös Porkkalan vuokra-alueella, josta yksi yksilö karkasi Espoon saaristoonkin.[17]

Kun ilmasto lämpeni hieman 1800-luvun lopulla, villisiat levisivät luontaisesti takaisin Baltiaan.[5] Kanta kasvoi siellä nopeasti susien vähyyden ja ruokinnan ansiosta, ja elintilaa etsineet yksilöt pyrkivät vaeltamaan yhä pohjoisemmaksi.[5] Suomenlahden ylitystä yrittäneiden ja matkalla kuolleiden villisikojen raatoja ajautui Suomen rannikolle ensimmäisen kerran vuonna 1952.[5] Ennätysvuosina 1974–1975 Uuudenmaan merenrannoilta löydettiin miltei 50 hukkunutta villisikaa.[5] Historiallisen ajan ensimmäinen havainto Suomessa luonnonvaraisesta, elävästä villisiasta tehtiin vuonna 1956.[5] Tieto Suomen ensimmäisestä villisiasta Vihdistä vuodelta 1951 on Jahti -lehden (2/08) mukaan väärinkäsitys. Joidenkin lähteiden mukaan ensihavainto elävästä eläimestä saatiin vasta syyskuussa 1972, jolloin yksinäinen karju jäi auton alle Mäntsälässä.[7] Villisikojen arvellaan porsineen Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1977.[5] Maan nykyisen villisikakannan esivanhemmat ovat vaeltaneet pääosin kaakkoisrajan yli Venäjältä,[5] mutta kanta on jäänyt vain pariinsataan yksilöön kylmien talvien ja metsästyksen vuoksi.[7] 1980-luvun loppuun mennessä pohjoisimmat havainnot oli tehty silloisessa Oulun läänissä, ja suurimmissa laumoissa oli ollut 15 yksilöä.[5] Nykyisin pääosa kannasta elää Itä- ja Kaakkois-Suomessa, ja suurimmissa nähdyissä laumoissa on lähes 30 yksilöä.[18] Venäjältä saapuu edelleen lisää yksilöitä vuosittain,[7] lisäksi niitä karkaa silloin tällöin sekä Venäjällä että Suomessa sijaitsevista tarhoista. Talviruokinnan järjestäminen villisioille on edesauttanut kannan kasvua ja on paikoitellen elinehto sen säilymiselle.[5] Nykyinen Suomen villisikakanta on kasvanut jo lähemmäs tuhatta yksilöä, joista suurin osa elää Kaakkois-Suomen ja itäisen Uudenmaan alueella.

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskieurooppalainen villisikanaaras tyypillisessä elinympäristössään.

Villisiat elävät mieluiten lehtimetsissä,[3] joissa on kuohkea maaperä. Niitä tavataan myös aroilla.[3] Ne suosivat veden läheisyyttä.

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Villisikauros eli karju elää enimmäkseen yksikseen, erakkona.[6] Karjut jättävät lauman tultuaan sukukypsiksi ja ottavat siihen yhteyttä vasta emakoiden kiima-ajan tultua, mikä on yleensä joulukuussa. Karjut taistelevat keskenään iskemällä torahampaillaan toistensa olkapäihin, mitä varten niiden harteissa on paksumpi nahka ja karvapeite kuin muualla vartalossa.[3] Kiiman mentyä ohi ja siitostyön tultua tehdyksi karjut palaavat omiin oloihinsa. Emakot, nuoret ja poikaset kulkevat yleensä laumoissa.[7] Niiden reviiri on pinta-alaltaan 10–20 neliökilometriä.[3] Reviirillä on yleensä mutakuoppa, jossa siat käyvät rypemässä ja hankaamassa itseään sen viereisten puiden runkoihin.[10] Villisiat ovat liikkeellä enimmäkseen yöllä.[7] Ne puolustautuvat vihollisia vastaan torahampaillaan, ja voivat esimerkiksi autoon törmäämisen jälkeen olla haavoittuneina ihmisellekin hengenvaarallisia.[18] Myös porsaitaan puolustavat emakot voivat käyttäytyä aggressiivisesti.[3]

Suotuisissa oloissa villisiat voivat lisääntyä nopeasti[10] ja olla hyvin runsaslukuisia, esimerkiksi Puolassa niitä on paikoitellen 100 yksilöä tuhatta hehtaaria kohden.[5]

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porsaita ruokailemassa Ysitien Lemmikki -lemmikkieläinpuistossa Jyväskylässä.

Useimmat sorkkaeläimet ovat ehdottomia kasvinsyöjiä. Villisika kuuluu harvoihin poikkeuksiin olemalla kaikkiruokainen.[8] Herkän hajuaistinsa johdattamana villisika tonkii kärsällään maasta ja lehtikarikkeesta esiin makupaloja. Sille maistuvat niin juuret, mukulat, versot, varret, terhot, pähkinät, marjat, hedelmät kuin sienetkin.[5] Villisika syö mieluusti myös selkärangattomia ja pikkujyrsijöitä, eikä ylenkatso haaskojakaan.[5] Villiintyneet kesysiat ovat tappaneet jopa karitsoja.[3]

Villisika voi ruokailla myös kaatopaikoilla.[7] Toisinaan se asettuu majailemaan peltojen ja peruna- ja juuresmaiden lähistölle, ja käy verottamassa pahastikin satoa.[5] Villisiat voivat myös vahingoittaa laitumia ja nurmikoita tonkiessaan niiltä esiin kastematoja, kotiloita ja hyönteistoukkia. Ruotsissa ne ovat tuhonneet jopa jalkapallokenttiä[10]. Keski-Euroopassa villisikoja ruokitaan keväisin ja kesäisin, jotta eläimet eivät söisi niin paljon viljaa pelloilta.[5] Joskus viljelmiä joudutaan suojaamaan aitaamalla.[5] Villisikojen on todettu vaikuttavan myös metsien kasvuoloihin.[5] Maan tonkiminen voi parantaa maan laatua ja edistää puiden kasvua, mutta myös lisätä ravinteiden poishuuhtoutumista ja vähentää karikkeen määrää ja aluskasvillisuutta.[5] Kasvillisuuden muutokset puolestaan vaikuttavat edelleen monien selkärangattomien ja pikkunisäkkäiden runsauteen.[5]

Lisääntyminen ja elinikä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Emakko porsaineen.

Villisikaemakot porsivat yleensä keväisin hyvinkin tarkasti samaan aikaan, sillä ne saavat normaalisti vain yhden pahnueen vuodessa ja kiima-aika on usein niiden perimän mukainen. Keskimääräinen kantoaika on 115 vuorokautta[3]. Vuoden ikäinen villisika saa 1–3 porsasta, kun taas aikuinen emakko saa 5–6 porsasta.[7] Emo vieroittaa porsaat seuraavan vuoden kiima-aikaan mennessä[10].

Villisikakarjut tulevat sukukypsiksi jo varsin nuorina, mutta ne parittelevat ensimmäisen kerran yleensä vasta noin viisivuotiaina.[19] Villisian tyypillinen elinikä on 15–20 vuotta.[3] Vanhin tunnettu yksilö oli eräs riukiunvillisika (Sus scrofa riukiuanus), joka eli vankeudessa 27-vuotiaaksi.[19]

Luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sus scrofa cristatus-alalajiin kuuluva villisika Intiassa.

Villisika jaetaan nykyisin 16 eri alalajiin.[2] Kesysikaa on joskus pidetty omana lajinaan Sus domesticus, mutta nykyään sen katsotaan olevan samaa lajia villisian kanssa.[2][20] Kesysika ei kuitenkaan ole erillinen alalaji,[2] vaikka siitä käytetään toisinaan epävirallista nimitystä "Sus scrofa domestica". Euroopan ja Aasian eri alueiden kesysiat on kesytetty erikseen[3] eli eri aikoina ja eri alalajeista. Villi ja kesy sika lisääntyvät helposti keskenään.[7] Suomessa Urjalassa tällaisia risteymiä kasvatetaan lihaksi, nimellä "metsäpossu".[7]

Villisian tieteellisestä nimestä on runsaasti synonyymeja: [1][2]
Sus andamanensis Blyth, 1858
Sus aruensis Rosenberg, 1878
Sus babi Miller, 1906
Sus ceramensis Rosenberg, 1878
Sus enganus Lyon, 1916
Sus floresianus Jentink, 1905
Sus goramensis De Beaux, 1924
Sus natunensis Miller, 1901
Sus nicobaricus Miller, 1902
Sus niger Finsch, 1886
Sus papuensis Lesson & Garnot, 1826
Sus ternatensis Rolleston, 1877
Sus tuancus Lyon, 1916

Villisika riistaeläimenä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hammastrofee.

Suomessa villisika on riistaeläin,[21] joka on rauhoitettu maaliskuun alusta toukokuun loppuun.[22] Naaras, jota seuraa alle vuoden ikäinen poikanen, on rauhoitettu ympäri vuoden.[22] Riistanhoitopiiri voi kuitenkin myöntää poikkeusluvan vahinkoa aiheuttavan yksilön poistamiseksi myös rauhoitusaikana.[22] Villisikoja kaadettiin Suomessa vuonna 2008 75 ja vuonna 2009 110 yksilöä.[23] Villisika on metsästäjien keskuudessa arvostettu saalis.[7] Siitä voidaan hyödyntää niin liha ja nahka kuin hammastrofeetkin.[7] Vanhojen ja kiimassa olevien karjujen liha on tosin joskus syömäkelvotonta sivumaun takia, mutta vastaavasti niiltä saadaan suurimmat torahampaat.[10] Monissa maissa maanomistajat harjoittavat laajamittaistakin kaupallista toimintaa ruokkimalla villisikoja ja järjestämällä maksullisia metsästysretkiä maillaan.[16][10] Metsästys tapahtuu yleisimmin väijymällä eläimen ruokailupaikan läheisyydessä.[7] Jahti voi olla metsästäjille ja koirille vaarallista, sillä yllätettynä tai uhattuna villisiat voivat käyttäytyä aggressiivisesti ja puolustautua torahampaillaan. Koska villisika on kaikkiruokainen, sen liha on aina tarkistettava mahdollisten trikiini-loisten varalta ennen myyntiä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Oliver, W. & Leus, K.: Sus scrofa IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 30.7.2014. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j k l m n o Don E. Wilson & DeeAnn M. Reeder: Sus scrofa Mammal Species of the World. 2005. Bucknell University. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j k l m n o p q Nurminen, Matti (toim.): Maailman eläimet: Nisäkkäät 2, s. 62–63. Helsinki: Tammi, 1987. ISBN 951-30-6531-6.
  4. Koivisto, Ilkka; Sarvala, Maija ja Liukko, Ulla-Maija (toim.): Maailman uhanalaiset eläimet 3. Nisäkkäät, Matelijat, s. 40. Weilin + Göös, 1991. ISBN 951-35-4689-6.
  5. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak al am an ao Nummi, Petri: Suomeen istutetut riistaeläimet, s. 37–38. Julkaisusarjan 9. osa. 2. uudistettu painos. Helsinki: Helsingin yliopisto, Maatalous- ja Metsäeläintieteen Laitos, 1988. ISBN 951-45-4760-8.
  6. a b Malinen, Jere: Niskalaukaus. Metsästys ja Kalastus, 2007, nro heinäkuu, s. 14–19. Yhtyneet Kuvalejdet.
  7. a b c d e f g h i j k l m n o Kairikko, Juha K.: Villisika Suomen Metsästäjäliitto. Viitattu 13.6.2007.
  8. a b Geogri Ovrag: Villisika on Viron metsien kovanaama Tammikuu 2001. The Baltic Guide. Viitattu 13.6.2007.
  9. Turkin villisikakanta voimissan. Metsästys ja kalastus, 2007, nro tammikuu, s. 24. Yhtyneet Kuvalehdet.
  10. a b c d e f g h Sikahyvää jahtia. Metsästys ja Kalastus, 2006, nro 12, s. 62–71. Yhtyneet Kuvalehdet.
  11. a b Haukkovaara, Olli: Villisika (Teos Internet Archivessa) Valkeakosken seudun nisäkkäät. www.myrsky.com/vsn. 1991. Viitattu 15.8.2010.
  12. 100 of the World's Worst Invasive Alien Species Issg.org. Global Invasive Species Database. Viitattu 26.10.2010. (englanniksi)
  13. Jääkauden jälkeläiset – Suomen nisäkkäiden varhainen historia Helsingin Yliopisto (väitöstiivistelmä)
  14. Koivisto, Marjatta (päätoimittaja): Jääkaudet, s. 207–208. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
  15. Suomen Luonto 4/2013: Villisika eli Suomessa jo kivikaudella
  16. a b Koponen, Kalle: Villisiat sytyttivät luokkasodan Ruotsissa Hs.fi. 22.8.2009. Helsingin Sanomat. Viitattu 20.2.2011.
  17. Siivonen, Lauri: Nisäkkäiden määrittäminen, s. 65. Eripainos teoksesta Suuri nisäkäskirja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Kirjapaino Oy, 1957.
  18. a b Nikki, Sakari: Villisikojen määrä kasvussa yle.fi. 1.10.2010. Yle Etelä-Karjala. Viitattu 20.2.2011.
  19. a b Longevity, ageing, and life history of Sus scrofa (englanniksi) Luettu 15.8.2010
  20. Integrated Taxonomic Information System (ITIS): Sus scrofa (TSN 180722) Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  21. Metsästyslaki 28.6.1993/615 §5
  22. a b c Metsästysasetus 12.7.1993/666 §24
  23. RKTL: Riistasaalis vuosina 2004-2009 Luettu 15.8.2010

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]