Siat

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Siat
Villisika (Sus scrofa)
Villisika (Sus scrofa)
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Sorkkaeläimet Artiodactyla
Heimo: Siat
Suidae
Gray, 1821
Alaheimot, tribukset ja suvut [1]
Suinae – siat
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Siat Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Siat Commonsissa

Siat (Suidae) on heimo sorkkaeläinten lahkossa. Sikoja elää luonnonvaraisena ainoastaan Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa. Amerikoissa elää sikoja erittäin paljon muistuttavia pekareja. Siat kehittyivät oligoseenikaudella Aasiassa noin 40 miljoonaa vuotta sitten. Nykyisin tunnetaan 15 erilaista elossa olevaa sikalajia, joista suurin osa kuuluu sikojen (Sus) sukuun. Varhaisimmat merkit ihmisen kesyttämistä sioista on 9 000 vuoden takaa (7000 eaa.) Pohjois-Irakista, Mesopotamiasta ja Turkin Anatoliasta.[2] Nykyään kesysika kuuluu tärkeimpiin lihantuotantoeläimiin.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siat ovat keskikokoisia, kaikkiruokaisia sorkkaeläimiä. Ne poikkeavat ulkonäöllisesti muista sorkkaeläimistä siinä, että niiden ruumis on tanakka, niska on lyhyt ja jalat ovat muuhun ruumiiseen nähden pienet. Sioilla on pitkänomainen pää, joka päättyy ympyrämäiseen kärsään, ja vahvat, usein ulos suusta työntyvät kulmahampaat. Sikojen pituus vaihtelee metristä kahteen metriin, poikkeuksena kääpiösika, joka ei aikuisenakaan ole 70 senttimetriä pitempi.

Sioilla on tanakka ruumis ja melko hoikat, nelivarpaiset jalat. Keskimmäiset varpaat kannattelevat ruumiinpainoa, sivuvarpaat osuvat maahan vain jos maa on upottavaa. Pää on suuri ja kiilamainen, kuono päättyy liikkuvaan kärsään. Sen kärjessä on karvaton rustolevy, johon sieraimet avautuvat. Silmät ovat pienet ja korvat teräväkärkiset. Aivojen rakenne on pitkälle kehittynyt. Iho on jäykän ja harvahkon harjaskarvan peitossa. Joillain lajeilla on niskakarva. Hampaisto on hyvin kehittynyt ja kertoo kaikkiruokaisuudesta. Taaemmat poskihampaat nystypintaiset, etummaiset teräväreunaisia. Kulmahampaat ovat kehittyneet ylöspäin kaartuviksi, jatkuvasti kasvaviksi torahampaiksi. Mahalaukku on yksiosainen tai hieman kahtiajakautunut.[3]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sikoja tavataan laajalla alueella Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa. Levinneisyyden pohjoisraja kulkee havumetsävyöhykkeen eteläosassa. Ihmisen mukana ne ovat levinneet myös Australiaan ja Amerikkoihin. Siat elävät tavallisesti pensaikoissa ja metsiköissä, ja mieluiten kosteassa maastossa, mutta se vaihtelee paljolti lajin mukaan.[4]

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siat ovat hyvin seurallisia eläimiä ja liikkuvat yleensä ryhminä. Ne liikkuvat mieluiten hämärässä ja vetäytyvät päiviksi maankoloihin, juurakoiden väliin, tiheikköihin ja kaivamiinsa kuoppiin. Siat ovat tunnettuja rypemishalustaan, jonka ensisijaisena syynä on ruumiinlämmön säätely, sillä siat eivät hikoile. Ne pääsevät myös samalla eroon ulkoloisista.

Siat tonkivat kärsällään maata ja syövät kaikkea minkä niiden hyvä hajuaisti ja kärsälevyn herkkä tuntoaisti kelpuuttavat. Ravinnoksi kelpaavat kaikenlaiset kasvit, kuten juuret, tuore ruoho, lehdet, hedelmät ja sienet. Myös eläinravinto on tärkeä osa ruokavaliota. Siat syövät paljon hyönteisiä, toukkia, etanoita, matoja, sammakoita, liskoja, linnunpoikasia ja munia, pieniä jyrsijöitä, kaloja ja raatoja. Lauhkean vyöhykkeen sikalajeilla on kiinteät kiima-ajat, mutta trooppiset lajit voivat lisääntyä ympäri vuoden. Toisinaan ne kuitenkin määräytyvät sadekausien ja kuivakausien mukaan. Kantoaika kestää noin 4–5 kuukautta, minkä jälkeen poikasia syntyy lajista riippuen hirvisian yhdestä porsaasta noin 15 porsaaseen.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Olendorf, Donna (toim.): Grzimek's Animal Life Encyclopedia: Mammals IV (Volume 125). Thomson, 2004. ISBN 0-7876-5791-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Suidae Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Bucknell University. Viitattu 2.3.2012. (englanniksi)
  2. Olendorf, s. 281
  3. Koivisto, I., Terhivuo, J., Pakarinen, R. & Paalosmaa, H.: ”Sorkkaeläimet”, Maailman uhanalaiset eläimet – Osa 5: Matelijat, sammakkoeläimet, linnut, s. 40. Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4690-X.
  4. Raimo Luoma: Suomen Eläimet osa 1.. Weilin + Göös, 1983. ISBN 951-35-2730-1.
  5. Lahti, S., Lahti, T. & Raasmaja, A. (toim.): Zoo Suuri eläinkirja 2: Nisäkkäät, s. 186-187. WSOY, 1978. ISBN 951-0-08247-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]