Sika
Wikipedia
| Sika | ||||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
||||||||||||||||||
| Kesysika (Sus domesticus) | ||||||||||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||
| Katso myös | ||||||||||||||||||
Sika (Sus scrofa tai Sus domesticus) on euraasialaisperäinen, villisiasta kesytetty sorkkaeläin, jota käytetään yleisesti lihan ja usein myös nahan tuotantoon. Sian uskotaan olevan koiraa älykkäämpi eläin ja joitakin sikoja pidetään lemmikkieläiminä (ks. minisika).
Sika on hyvin sosiaalinen eläin ja se viihtyy laumassa. Sian poikanen on nimeltään porsas eli possu. Aikuinen naaras on emakko ja uros on karju. Itäiset perinteiset nimitykset ovat potsi t. porsas, imisä ja orasa. Puhekielessä porsasta käytetään usein sian synonyyminä. Porsaat voidaan vieroittaa emästään eli emakosta 21 päivän ikäisenä mikäli siihen on tarvetta, kuitenkin mieluiten vasta 28 päivän ikäisenä.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Sika maataloudessa
Sika on kotieläin, ja sitä pidetään lihan tuotantoon sopivana eläimenä. Sian pitopaikka on karsina, sikojen ulkoilualue on tarha ja sikojen pitopaikkana käytettävää rakennusta kutsutaan nykyään sikalaksi. Aikaisemmin sitä sanottiin mm. lätiksi tai sikopajaksi. Sian pitopaikan täytyy olla riittävän tilava, valoisa, turvallinen, toimia suojana, ilmastoitu ja tyydyttää sian tarpeet. Sian tarpeisiin kuuluu mm. maaperän tonkiminen kärsällä ja rypeminen eli mutakylvyt.
Sialla on oltava karsinassa makuu-, ruokinta- ja ulostusalueet. Lainsäädäntö määrää sioille mahdollisuuden seisoma- ja makuutiloihin luonnollisessa asennossa. Makuualueen on oltava kuiva ja puhdas. Sika on muutenkin hyvin siisti eläin, ja jos se saa elää tilavassa karsinassa, tekee se tarpeensa vain tiettyyn kohtaan. Usein tehdasmaisissa ja ahtaissa suursikaloissa sika ei pääse toteuttamaan lajilleen ominaisia taipumuksia, kuten maan tonkimista kärsällään tai pitämään elintilaansa puhtaana. Sioilla ei ole toimivia hikirauhasia ihossaan, jonka vuoksi niiden kyky johtaa vettä ja tätä kautta lämpöä iholtaan on heikentynyt. Tämän vuoksi siat säätelevät ruumiinlämpöään pääasiassa käyttäytymisellään [1]. Vapaana ollessaan sika hakeutuukin kuumalla säällä rypemään savi- tai mutakuoppaan.
Ennen vanhaan maatiaissikoja kasvatettiin vapaina ja saivat liikkua kaikkialla aidattujen viljelysten ulkopuolella 1950-luvullle saakka. Länsi-Suomessa oli oma maatiaissikansa ja Savossa ja Karjalassa omansa. Läntisellä sialla oli luppakorvat, karjalais-savolaisella pystyt korvat. Molemmat siat on nyt risteytetty sukupuuttoon. Maatiaissioilla oli villisikojen tapaan paksu turkki ja ne kestivät paljon paremmin kylmää kuin nykyiset, lähes harjaksettomiksi jalostetut siat. Sian karvoja sanotaan harjaksiksi, koska niistä tehtiin harjoja pellavakuidun käsittelyyn. Lämmittely- ja nukkumissuojaksi sioilla saattoi olla ulkosalla olkikasoja, joihin ne kaivautuivat. Luontaisesti siat syövät juuria, marjoja, sieniä, kasvien osia ja jopa raatoja, eivätkä ne kesäaikaan tarvinneet juuri muuta lisäruokaa kuin ihmistalouden ruoan tähteitä ja sitäkin vain kesyyden säilyttämiseksi. Talvella niille sekoitettiin tai keitettiin ruuantähteistä ja juureksista erityistä sianruokaa ja lisäksi ne söivät ulkosalta löytämiään ihmisten ja hevosten ulosteita. Yöksi ne päästettiin yleensä omaan suojaansa eli lättiin tai sikopajaan. Tällaisen sian lihominen teurastuskuntoon kesti viisikin vuotta. Talousporsaaksi sanottiin 1900-luvulla kotitaloudessa elävää sikaa, jota pidettiin sisätiloissa usein vain pikkuporsaana. Sitä ruokittiin ja lihotettiin, kunnes se teurastettiin jouluksi.
Sika on kaikkiruokainen. Sian ruokavalioon kuuluvat kasvirehut, kodin ruokajätteet ja ostorehut. Sikojen ruoka suunnitellaan ja ruokinta hoidetaan tarkasti, jotta sikojen kasvu ja lihan rasvapitoisuus toteutuvat oikein. Nykyään sika jalostaa erityisesti elintarviketeollisuuden ihmisravinnoksi suoraan kelpaamattomia sivutuotteita aminohappokoostumukseltaan monipuoliseksi valkuaiseksi. Sikaloissa ovat erikseen emakot, jotka tuottavat porsaita. Emakkojen hedelmöittämiseen käytetään joko keinosiemennystä tai omaa karjua (urossika). Lihasiat kuljetetaan teurastamolle noin puolen vuoden ikäisenä. Suomessa teurastetaan vuosittain yli kaksi miljoonaa sikaa.
Sian lanta on erinomainen viljelysmaiden lannoitusaine. Nykyään lanta levitetään pellolle erityisellä lannanlevittimellä, joka on traktoriin liitetty lietesäiliö, mistä liete ruiskutetaan peltoon. Hajuhaittojen vähentämiseksi pelto kynnetään tai muokataan heti lannan levittämisen jälkeen, viimeistään kuitenkin 24 tunnin lainsäädäntöön perustuvan ajan kuluessa. Lanta voidaan myös suoraan mullata peltoon.
[muokkaa] Sianliha
Sianliha on siasta valmistettu ruoan raaka-aine.
Sianlihan hinta määräytyy sen kysynnän ja tarjonnan mukaan. Vuonna 2007 sianlihan tuottajahinta Suomessa oli keskimäärin 1,32 €/kg [2].
Teurastetun sian perushinta EU:ssa on 1 509,39 euroa tonnilta [3]. Tätä perushintaa käytetään EU:n interventiotoimenpiteiden yhteydessä. Perushinta koskee vakiolaatuisia E-luokan ruhoja, joiden paino on 60–120 kg, ja R-luokan ruhoja, joiden paino on yli 120 kg. Euroopan unionissa perushinta määrätään neuvoston asetuksella.
Sianlihatuotteiden tuontiin EU:n ulkopuolelta ei vaadita vakiotuontitodistusta.
[muokkaa] Kesysian ja villisian ero
Kesysialla on keltarauhasia 17, kun taas villisialla 5. Sikiövaiheessa kuolee kesysialla 30 % sikiöistä, ja vastaava luku on 13 % villisialla. Kesysian tiineysaika vaihtelee 114 ja 116 päivän välillä. Villisian tiineys kestää keskimäärin 119 päivää. Pahnuekoko on villisialla on noin 4–6 porsasta ja kesysialla kaksinkertainen eli 12 porsasta. Villisika tuottaa yhden pahnueen kerran vuodessa ja se porsii kevätkesällä. Näin se turvaa porsaille ravinnon ja paremmat olosuhteet. Kesy sika porsii ympäri vuoden ja tuottaa vuoden aikana 2–3 pahnuetta. Sika ja villisika risteytyvät keskenään.
[muokkaa] Sika uskonnossa
Islam ja juutalaisuus määrittelevät sian saastaiseksi eläimeksi, jonka syöminen on kiellettyä. Kristinuskossa adventisteilla on käsitys, jonka mukaan tietyt ruuat – mukaan lukien sika – ovat epäpuhtaita. Sianlihan syönnin kieltämisen historiallisena taustana uskotaan olevan trikiini-loinen, joka usein saastutti sianlihaa. Trikiini voi tarttua ihmiseen huonosti kypsennetyn lihan välityksellä.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Markku Haapio: Sikapossu, Otava 2004; kirja käsittelee aihetta sekä ruokareseptien että kulttuurihistorian kannalta.
[muokkaa] Viitteet
- ↑ John J. McGlone: Managing heat stress in outdoor pigs Viitattu 6.5.2008. (englanniksi)
- ↑ Lihan ja kananmunien tuottajahinnat (.xls) Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus Tike. Viitattu 6.5.2008.
- ↑ Maatalous - Sianliha Euroopan komissio. Viitattu 6.5.2008.
