Keinosiemennys

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Keinosiemennys on siemennesteen keinotekoista viemistä hedelmöitystarkoituksessa naaraan sukupuolielimiin. Tavallisimmin keinosiemennys toteutetaan muoviputkella eli kapillaarilla taikka pistoletillä. Pääasiassa keinosiemennystä käytetään nauta- ja sikakarjan jalostukseen. Hevosten keinosiemennys yleistyy koko ajan, samoin koirien. Turkistarhoilla siemennetään kettuja, lampaiden keinosiemennystä käytetään jonkin verran. Muilla kotieläimillä keinosiemennystoiminta on ainakin Suomessa harvinaista.

Eläinten keinosiementämisen voi suorittaa eläinlääkäri tai sellainen henkilö, joka on suorittanut seminologin ammattitutkinnon tai aikaisemman seminologitutkinnon.

Maailman ensimmäinen raportoitu onnistunut keinosiemennys on tehty 1700-luvulla koiralle. Eläinten keinosiemennys alkoi kuitenkin yleistyä vasta 1900-luvun alkupuolella. Kun kylmäsäilytykset ja varsinkin pakastaminen saatiin toimimaan, yleistyi keinosiemennys erityisesti naudanjalostuksen apukeinona. Sillä oli merkitystä myös joidenkin sairauksien, erityisesti bruselloosin eli luomistaudin torjunnassa.

Etuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sonnien pakastettuja siemenannoksia niin kutsutuissa "korsissa". Kunkin sonnin putkilossa on useampi korsi.

Keinosiemennyksellä on useita eläinterveydellisiä, taloudellisia, käytännöllisiä ja jalostuksellisia etuja. Uroseläimen on mahdollista saada keinosiemennyksellä moninkertainen määrä jälkeläisiä astutukseen verrattuna, koska kukin siemenannos voidaan jakaa, ja annoksilla voidaan tiineyttää naaraita riippumatta uroksen terveydentilasta ja jaksamisesta. Uroksen omistajan ei tarvitse pitää eläintään käytettävissä jatkuvasti. Siemenannos voidaan myydä siksi astutusmaksua halvemmalla. Siemenannoksia on mahdollista jaella helposti jopa maailmanlaajuisesti, joten huipputason urosten siemen on laajemmin käytettävissä ja voi hyödyttää useampia. Keinosiemennyksessä eläinten välinen kosketusyhteys puuttuu, mikä ehkäisee tautien ja loisten leviämistä ja uroksen tai naaraan loukkaantumista astutuksen yhteydessä. Esimerkiksi hevosilla tamman potku voi vahingoittaa oritta vakavasti ja jopa rampauttaa tämän. Keinosiementäminen mahdollistaa eläinten kasvattamisen ilman omaa urosta ja eläinkantojen sisäsiitoksen ehkäiseminen on helpompaa. Naaraan omistaja voi aina valita käyttöönsä parhaan uroksen siemenen, eikä esimerkiksi uroksen asuinpaikalla ole vaikutusta valintaan. Korkeatasoiset jalostusurokset ovat usein hyvin kalliita, ja erityisesti sonnit ja oriit voivat olla omistajilleen vaaraksi. Pienen naaraskannan omistajalle ei myöskään välttämättä ole taloudellisesti kannattavaa pitää omaa urosta.

Keinosiemenannos säilyy pakastettuna jopa vuosikymmeniä. Nuorena kuollut tai esimerkiksi onnettomuuden vuoksi hedelmöitysmiskyvyttömäksi tullut uros voi saada aiemmin kerättyjen siemenannosten avulla runsaastikin jälkeläisiä, ja sen perimä voi hyödyttää rodun ja lajin jalostusta. Lisäksi erityisesti ori voidaan siemennysannosten turvin ruunata pitojärjestelyiden ja käsittelyn helpottamiseksi.

Harvalukuisten rotujen säilyttämisessä voidaan vanhoja annoksia käyttämällä laajentaa kannan perimäpohjaa ja välttää sukusiitosasteen liiallista nousua. Siemenannoksista voidaan nykytekniikalla lajitella erikseen naaras- ja urossiittiöt, jolloin esimerkiksi lypsykarjankasvattaja voi käyttää naarasspermaa parhaille lypsylehmilleen tuottamaan hiehovasikoita uusiksi lypsylehmiksi ja heikommille lehmille liharodun urosspermaa tuottamaan arvokkaampia lihantuotantovasikoita.

Haittoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keinosiemennys edellyttää keinosiementäjän tai eläinlääkärin palveluksia ja naaraan erilliskäsittelyä. Laumoissa pidettävien eläinten kuten lampaiden ja lihakarjan kyseessä ollessa onkin helpompaa pitää laumassa urosta. Karjan- tai hevosten kasvattaja voi myös itse suorittaa seminologitutkinnon ja saada luvan siementää omia eläimiään. Kiimantarkkailu on suoritettava huolellisesti, jottei siemennys mene hukkaan hedelmättömässä vaiheessa olevaan naaraaseen. Astutuksessa uros yleensä tunnistaa naaraan kiimatilan tarkasti. Jotkin naaraat ilmaisevat kiiman hyvin heikosti, jolloin kiiman havaitsemiseen voidaan tarvita jopa laboratoriokoetta. Jotkin urokset taas ovat haluttomia astumaan siemenannosten keruussa käytettävää telinettä.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]